Koen että synnyin ekstroverttina, mutta elämä muokkasi minusta introvertin.

Olin lapsena ylivilkas ADHD pärisijä, joka ei välittänyt mistään mitään. Kavereita ja harrastuksia riitti. Joskus viidennen ja kuudennen luokan tietämillä kaikki muuttui. Aikaisemmin kukaan ei ollut kiinnittänyt minkäänlaista huomiota muotivaatteisiin tai mihinkään muihinkaan muoti-ilmiöihin. Yhtäkkiä niistä tuli hirmuisen tärkeitä. Koska ei ollut varakkaimmasta perheestä, niin kyllähän sitä omista vaatteista sai naljailua kuulla ja pisti aika pahasti silmään, koska ei meidän perheessä mitään kalleinta vaatetta saanut. Sitä sai sisarusten vanhoja, kirpputorilta tai sitten tarjoustalosta tai vastaavasta uusia. Missään ulkomaanmatkoilla tai vastaavissa ei käyty. Jos jotain halusi, niin siihen piti hankkia rahat itse. Muistan tehneeni lapsena jo kauppaa keltaisessa pörssissä, kirpputoreilla, keräämällä pulloja, etsimällä tavaraa roskalavoilta jne. Sitä alkoi tiedostamaan omat sosiaaliekonomiset lähtökohtansa hyvin varhain ja jotenkin häpeämään omaa taustaansa. Ei perheeni mikään köyhin ollut, mutta ei kyllä mikään rikaskaan. En kehdannut kutsua ketään "kavereita" kylään koska tiesin etukäteen, että siitä saa sitten kuulla koulussa naljailua. Olen isosta perheestä ja tavaraa riitti, ei lapsuudenkodissa nyt mitään sotkuista ollut, mutta aika ajoin aika kaoottista. Mielessä kävi myös ajatus, että sisarukset tai omat vanhemmat möläyttävät jotain, joka leviää kulovalkean tavoin. Oman isä kasvatustyyli oli jatkuvaa nälvimistä ja vittuilua. Tämä sai välillä mielettömiä raivokohtauksia täysin mitättömistä asioista, sitä pelkäsi että joku tämmöinen voi osua visiitin ajaksi. Jollain tasolla hän myös tuntui saavan nautintoa siitä, kun pääsi nolaamaan minut muiden edessä.

Voisi sanoa, että sitä putosi kokonaan niistä lapsuuden tutuista porukoista viimeistään kuudennella luokalla. Yläasteella koulussa oli vielä muutama samanlainen ei suosittu hyljeksitty henkilö, jonka kanssa saattoi hengailla välitunneilla, mutta siihen se sitten jäi. Kun sairastuin ja olin paljon sairaalassa, niin sitä sulkeutui aina vaan enemmän sisäänsä ja alkoi pelkäämään ulkona liikkumistakin. Sitä vain puri hammasta ja toivoi yläasteen nopeaa päättymistä.

Ensimmäisessä ammattikoulussa olin täysin yksin ja huomasin heti että kiusatun osaa tässä minulle taas pedataan, joten katsoin viisaammaksi nostaa kytkintä. Vanhemmat eivät tähän olisi suostuneet, mutta onneksi pidin pääni ja pääsin sieltä pois. Toisessa ammattikoulussa aivan toinen tarina. Oli varmaan kouluhistorian parasta aikaa omalla kohdallani. Kukaan ei kiusannut, opinnot sujuivat koska ei-stressiä, olin rentoutunut ja vapaa. Onnistuin toipumaan osittain traumoistani ja jopa sosialisoimaan muiden kanssa. Olisin varmaan saanut elinikäisiä ystäviä, jos olisin uskaltanut heittäytyä ja laskea suojamuurini alas. Muistan että olin surullinen kun ammattikoulu läheni loppumistaan, olin hemmetin hyvää aikaa, vuosien piinan jälkeen.

Jokaisessa työpaikassa olen sitten taas pudonnut enemmän tai vähemmän siihen koulukiusatun osaan. Työpaikkoja varmaan kymmenen, jokaisesta olen nostanut itse kytkintä kun olen alkanut aistimaan orastavaa kiusaamista tai sitten olen jo päätynyt kiusatuksi. En ole valittanut, tai näyttänyt että sanomiset tai tekemiset minuun mitenkään vaikuttavat. Olen näytellyt että kaikki on hyvin, sitten olen vain etsinyt uuden työpaikan ja nostanut kytkintä. Tätä samaa toimintapaa noudatin viimeiseen työpaikkaani asti, josta lähdettyäni päätin etten enää alistu kiusattavaksi. Olen mieluimmin vaikka työttömänä.

Olen polttanut itseni niin loppuun tuossa osassa, että psyyke ei vaan yksinkertaisesti enää sitä kestä. Viimeinen loppuunpalaminen oli niin voimakas, että ensimmäistä kertaa elämässä alkoi miettimään, josko olisi viisainta päättää omat päivänsä. Ajan kanssa tästä on jotenkin toipunut, mutta aika paskana sitä on edelleen. Sitä tavallaan pelkää, että siitä seuraavasta loppuunpalamisesta ei sitten enää toivukaan.

Ennen sitä viihtyi ihmisten parissa ja kaipasi heidän seuraansa, mutta mitä enemmän heihin pettyy, mitä enemmän vesi virtaa sillan alla, niin sitä paremmalta yksinäisyys alkaa tuntumaan. Tavallaan yksinäisyydestä kehittää itselleen jonkinlaisen turvapaikan. Pikkuhiljaa ihmisten kanssa sosialisointi alkaa tuntumaan epämukavalta ja sitä toivoo vain pääsevänsä omiin oloihinsa.

Kyllähän tässä kaikenlaista diagnosoitua sairautta on ja varmaan vielä enemmän diagnosoimattomia mt-ongelmia, mutta ei ole koskaan edes vihjattu että eläke voisi olla mahdollinen. Tässä sitä roikkuu löysässä hirressä työvoimatoimiston piinattavana. Jos joku tarjoaisi minulle työtä, jota saa tehdä itsekseen minimaalisella ihmiskontaktilla ja palkallakin elää, niin ottaisin heti kyllä vastaan.