On kovin vaikeaa herätä nykyään uuteen aamuun ripauksella optimismia. Todellisuus räjähtää vasten kasvoja viimeistään siinä vaiheessa, kun avaan aamukahvin kera sanomalehden tai vaihtoehtoisesti tuoreet sähköiset uutisinsertit. Ei yhtään päivää, edes yhtä, ettei jotakin ikävää jossain päin maailmaa. Sama kaava toistuu ja on toistunut viimeiset vuodet. Onko tämä nykyuutisointi kenties median tietoista ihmisten manipulointia vai onko maailma todellakin niin huonossa jamassa?
Yritän tietoisesti sivuuttaa kissan kokoisilla kirjaimilla lehden pääotsikon….” Jälleen uusi ohjusisku jossa kuollut joukko viattomia lapsia jalkapallokentällä”.
Voi kuvitella surun ja kyynelten määrää vanhempien menettäessä kenties ainoan lapsensa, ( josta heillä oli suuret odotukset vanhuuden päivien turvaksi”.
Mieleeni heräsi Raamatun kertomus Sarpatin leskestä, joka profeetta Elian päivinä menetti ainokaisen lapsensa.
Käännän lehden sivua arastellen….”tuhoisa metsäpalo ja mutavyöry, WHO: apinarokko leviää uhkaavasti Kongossa, seuraavalla sivulla 30 uutta taudinaiheuttaja lisätty mahdollisten pandemioitten aiheuttavalle listalle. Masentavien uutisten vyöry on lähes lakkaamaton…seuraavat sivut täynnä Lähi -idän ruutitynnyriä ” kosto kosto”.
Kysyn itseltäni ”Onko minun pakko todella lukea tai katsella joka päivä tälläistä loputonta kaaosta?
Valitettavasti nykypäivän maailmassa tapahtuu nopealla syklillä kauheita asioita. Ihmiset eivät enää kykene tuntemaan sääliä tai myötätuntoa, koska ikävien uutisten virta on loputon. Mikään ei enää hätkähdytä nykypäivän ihmisiä vaikka pitäisi. Emme saa kylmettää sydämmiämme. Maailma on tarpeeksi kylmä.
Ihmiskunnan sukupolvien ketjussa jokainen yksilö on joutunut kohtaamaan oman aikakautensa pahuuden. Elämä satuttaa ja varmasti. Eräs pyörätuolissa koko elämänsä viettänyt nainen totesi kerran, ” ettei elämästä selviä hengissä”. Minulla ei ole ajatukseen lisättävää. Kuolema korjaa ennemmin tai myöhemmin. Pakoon emme pääse. Ihminen ei tietoisesti halua ajatella omaa kuolemaansa. Nuoret erityisesti kuvittelevat tarmon ja elinvoimaisuutensa jatkuvan ikuisesti. Vanhuus on vielä kaukana he ajattelevat.
Tiedostan jatkuvasti kuinka nopeasti aikani ihmisenä kuuluu loppuun enkä voi tehdä mitään kallisarvoisen elämän hiekan valumisen estämiseksi. Lähitulevaisuudessa jokaista meitä koitta se hetki, jolloin vuorollamme ohjaamme elämän purtemme viimeistä kertaa kohti edessä häämöttävää horisonttia. Olemme saapuneet päätepysäkille. Uskosta osattomille hetki valitettavasti merkitsee matkaa kohti tuntematonta ja sisäistä pelkoa. Toisille se taas merkitsee toivoa, kenties jopa iloa. Eräs heistä totesi ” en pelkää kuolemaa, koska kuolemaa ei todellisuudessa ole”. Jatkamme matkaamme toisessa dimensiossa. Ehkäpä joskus joku tulee kertomaan mahdollisesti lisää toisen ulottuvuuden maailmoista.
Voimme olla täydellisen vakuuttuneita siitä, että fyysistä elämää on muuallakin kuin sinisenä hohtavan planeettamme päällä. Raamattu itse asiassa todistaa väitteen todeksi. On olemassa henkimaailma ja henkitaivaat, joihin apostoli Paavali laittoi vankkumattoman toivonsa. Henkimaailmassa on todellista elämää. Enkelit, Jumala ja Jeesus Kristus. Kukaan älyllinen ihmisluomus ei voi tietää, onko suuri Jumala luonut älyllistä olemassaoloa, elämää, joillekkin kaukaisille planeetoille, sillä avaruus on ääretön. Se voi olla mahdollista, koska Jumala tekee jatkuvasti universumissa työtä.
Oletko koskaan pysähtynyt miettimään miksi elämä" on niin lyhyt? Ikääntyessä tajuamme elämän rajallisuuden ja ajan todellisen merkityksen. Aika on kallein omaisuutesi. Toivon että muistaisimme tämän.
Syntyessämme lapsuus vie ajastamme ison siivun. Sen jälkeen aloitamme käymään koulua. Kun ikää tulee lisää, menemme peruskoulun yläasteelle, ja sen jälkeen mahdollisesti jatkamme yliopistoon tai muuhun vastaavaan opiskellaksemme jonkin ammatin pärjätäksemme taloudellisesti. Pääsemme mahdollisesti kiinni työelämään jossa sitten rehkimmekin itsemme uuvuksiin kasvavissa elämän haasteissa tavoitteena leppoisat eläkepäivät. Todellisuudessa ennen eläkkeelle pääsyä olemme parhaassa vedossa vain muutaman kymmenen vuotta elämästämme. Mieti tätä.
Jos menemme naimisiin ehdimme olla lasten lastemme kanssa lopulta niin vähän aikaa, kun ikä ja sairaudet rasittavat kulkuamme. Kun olemme kasvattaneet omat lapsemme aikuisiksi huomaamme, että olemme tulleet vanhoiksi. Jossain vaiheessa omat lapsemme mahdollisesti laittavat meidät vanhainkotiin tai laitoshoitoon, koska lapsillamme ei ole yksinkertaisesti aikaa hoitaa meitä. Usein elämä hoivakodissa on yksinäistä. Ruoka ei maistu, vaippoja on ikävä mutta pakko pitää ja sairastelemme koko ajan. Hoitajilla ei ole aikaa viedä meitä ulos vaikka haluaisimme.
Mitä elämästä lopulta jää käteen? Ei mitään sellaista, minkä saisimme mukaan kun kuolema kutsuu meidät vuorollaan. Ja muistot joita hankimme vuosikymmenien aikana, myös ne katoavat maan tomuun .
Paras on vasta edessä! Pane toivosi ikuiseen Jumalaan.
Yritän tietoisesti sivuuttaa kissan kokoisilla kirjaimilla lehden pääotsikon….” Jälleen uusi ohjusisku jossa kuollut joukko viattomia lapsia jalkapallokentällä”.
Voi kuvitella surun ja kyynelten määrää vanhempien menettäessä kenties ainoan lapsensa, ( josta heillä oli suuret odotukset vanhuuden päivien turvaksi”.
Mieleeni heräsi Raamatun kertomus Sarpatin leskestä, joka profeetta Elian päivinä menetti ainokaisen lapsensa.
Käännän lehden sivua arastellen….”tuhoisa metsäpalo ja mutavyöry, WHO: apinarokko leviää uhkaavasti Kongossa, seuraavalla sivulla 30 uutta taudinaiheuttaja lisätty mahdollisten pandemioitten aiheuttavalle listalle. Masentavien uutisten vyöry on lähes lakkaamaton…seuraavat sivut täynnä Lähi -idän ruutitynnyriä ” kosto kosto”.
Kysyn itseltäni ”Onko minun pakko todella lukea tai katsella joka päivä tälläistä loputonta kaaosta?
Valitettavasti nykypäivän maailmassa tapahtuu nopealla syklillä kauheita asioita. Ihmiset eivät enää kykene tuntemaan sääliä tai myötätuntoa, koska ikävien uutisten virta on loputon. Mikään ei enää hätkähdytä nykypäivän ihmisiä vaikka pitäisi. Emme saa kylmettää sydämmiämme. Maailma on tarpeeksi kylmä.
Ihmiskunnan sukupolvien ketjussa jokainen yksilö on joutunut kohtaamaan oman aikakautensa pahuuden. Elämä satuttaa ja varmasti. Eräs pyörätuolissa koko elämänsä viettänyt nainen totesi kerran, ” ettei elämästä selviä hengissä”. Minulla ei ole ajatukseen lisättävää. Kuolema korjaa ennemmin tai myöhemmin. Pakoon emme pääse. Ihminen ei tietoisesti halua ajatella omaa kuolemaansa. Nuoret erityisesti kuvittelevat tarmon ja elinvoimaisuutensa jatkuvan ikuisesti. Vanhuus on vielä kaukana he ajattelevat.
Tiedostan jatkuvasti kuinka nopeasti aikani ihmisenä kuuluu loppuun enkä voi tehdä mitään kallisarvoisen elämän hiekan valumisen estämiseksi. Lähitulevaisuudessa jokaista meitä koitta se hetki, jolloin vuorollamme ohjaamme elämän purtemme viimeistä kertaa kohti edessä häämöttävää horisonttia. Olemme saapuneet päätepysäkille. Uskosta osattomille hetki valitettavasti merkitsee matkaa kohti tuntematonta ja sisäistä pelkoa. Toisille se taas merkitsee toivoa, kenties jopa iloa. Eräs heistä totesi ” en pelkää kuolemaa, koska kuolemaa ei todellisuudessa ole”. Jatkamme matkaamme toisessa dimensiossa. Ehkäpä joskus joku tulee kertomaan mahdollisesti lisää toisen ulottuvuuden maailmoista.
Voimme olla täydellisen vakuuttuneita siitä, että fyysistä elämää on muuallakin kuin sinisenä hohtavan planeettamme päällä. Raamattu itse asiassa todistaa väitteen todeksi. On olemassa henkimaailma ja henkitaivaat, joihin apostoli Paavali laittoi vankkumattoman toivonsa. Henkimaailmassa on todellista elämää. Enkelit, Jumala ja Jeesus Kristus. Kukaan älyllinen ihmisluomus ei voi tietää, onko suuri Jumala luonut älyllistä olemassaoloa, elämää, joillekkin kaukaisille planeetoille, sillä avaruus on ääretön. Se voi olla mahdollista, koska Jumala tekee jatkuvasti universumissa työtä.
Oletko koskaan pysähtynyt miettimään miksi elämä" on niin lyhyt? Ikääntyessä tajuamme elämän rajallisuuden ja ajan todellisen merkityksen. Aika on kallein omaisuutesi. Toivon että muistaisimme tämän.
Syntyessämme lapsuus vie ajastamme ison siivun. Sen jälkeen aloitamme käymään koulua. Kun ikää tulee lisää, menemme peruskoulun yläasteelle, ja sen jälkeen mahdollisesti jatkamme yliopistoon tai muuhun vastaavaan opiskellaksemme jonkin ammatin pärjätäksemme taloudellisesti. Pääsemme mahdollisesti kiinni työelämään jossa sitten rehkimmekin itsemme uuvuksiin kasvavissa elämän haasteissa tavoitteena leppoisat eläkepäivät. Todellisuudessa ennen eläkkeelle pääsyä olemme parhaassa vedossa vain muutaman kymmenen vuotta elämästämme. Mieti tätä.
Jos menemme naimisiin ehdimme olla lasten lastemme kanssa lopulta niin vähän aikaa, kun ikä ja sairaudet rasittavat kulkuamme. Kun olemme kasvattaneet omat lapsemme aikuisiksi huomaamme, että olemme tulleet vanhoiksi. Jossain vaiheessa omat lapsemme mahdollisesti laittavat meidät vanhainkotiin tai laitoshoitoon, koska lapsillamme ei ole yksinkertaisesti aikaa hoitaa meitä. Usein elämä hoivakodissa on yksinäistä. Ruoka ei maistu, vaippoja on ikävä mutta pakko pitää ja sairastelemme koko ajan. Hoitajilla ei ole aikaa viedä meitä ulos vaikka haluaisimme.
Mitä elämästä lopulta jää käteen? Ei mitään sellaista, minkä saisimme mukaan kun kuolema kutsuu meidät vuorollaan. Ja muistot joita hankimme vuosikymmenien aikana, myös ne katoavat maan tomuun .
Paras on vasta edessä! Pane toivosi ikuiseen Jumalaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.