Videopelitkin alkaa maistumaan puulta, oon surkea niissä, sen jälkeen vaan havahduin todellisuuteen, että tätäkö se on kaikki seuraavat vuodet.
Yksin ikuisella aavikolla, harhailemassa, ja aina kun havahdun todellisuuteen tunnen pistoksen sydämessä, mutta olen voimaton tekemään mitään asialle, edessä ei ole mitään, tyhjyyttä vain.
Yksinkin on hyvä olla välillä, mutta lopulta se syö sisältä. Samoin kun se kun oon jonkun ihmisen seurassa, joka ei taaskaan tajua tai ymmärrä mistään mitään. Niinkun meidän välillä ois joku näkymätön muuri, ihminen on läsnä, mutta koen, että hän ei millään tasolla ole samalla aaltopituudella, koen itseni hyväksikäyttäjäksi.
Toinen voi haaveilla vaikka mistä minun kanssani, mutta mun sydän hyväksyy vain hänet, koska hän oli ehkä kauniimpi ja epäitsekkäämpi kuin kukaan muu. Mua alko kerta toisensa jälkeen ärsyttämään ihmisten käytös, kun huomasin, että he olivat todella kilttejä ja mukavia mulle, mutta myöhemmin: he vaativat minulta jotain, vastineeksi siitä että olivat kilttejä ja mukavia minulle, niinkuin se olisi valuutta jolla voisi ostaa palveluksia/rakkautta.....
Kukaan joka antaa toiselle vain saadakseen omaa hyötyä ei ole aidosti kiltti. Minä en koskaan halua vastineeksi keltään mitään, minä annan ihmiselle asioita koska pidän siitä ihmisestä, energiasta, ulkonäöstä, luonteesta ja kaikesta, näen jotain kaunista, en odota vastineeksi rakkautta, tunteita, palveluksia tai mitään.
Ja ihmiset sanovat, että en arvosta itseäni, kun en odota vastineeksi mitään. Mutta eikö aito rakkaus oo just pyyteetöntä ja tuu luonnostaan? Toisin kuin ne traumasuhteet, joita olen itsekkin kokenut, jossa joko minä tai toinen osapuoli on ollut riippuvainen minusta.
Oonhan mä omalla tavallani hirviö, joka tuomitsee muiden älykkyyttä, empatiaa ja tunteita, joka arvostelee muita päässään. Samaan aikaan tiedostaen, että jokainen yksilö ansaitsee ymmärrystä ja empatiaa omalla tavallaan, sydämeen on kuitenki tehty lukko, niin vahva tunnelukko, joka ei päästä ketään itsekästä sisään.
Tarviin erityisen kiltin, empaattisen, tunteikkaan , ja fiksun ihmisen, en ihmistä joka on kiltti vain ,jotta saisi minusta jotain, näen sen sadan metrin päähän. Yks mies, joka käyttäty kuin asiaton kusipää muiden seuras, mut minulle oli extra kiltti, koska oli ihastunut.
Totta kai haluan, että ihminen josta pidän pyrkii oleen muille kiltti. Jos oot vaan mulle, niin se ei tunnu aidolta. (Jos kyseessä ei ole joku suojapersoona jonka läpi nään, oon onnistunut murtaan muutamien tyyppien muurei olemal ymmärtävä, mut senkin näkee niin helposti, silloin he ovat extra ilkeitä mulle, ja kun oon sinnikäs ja ymmärtävä niin menevät aika vaikeiksi kunnes lopulta myöntävät minulle sen millaisia ovat pohjimmiltaan)
Tälläset asiat vaan huomaa, kyllä sen huomaa ihmisestä niin nopeasti millainen se todellinen persoona on, menee ehkä muutamia minuutteja tai tunteja, mutta se tulee esille. Toisilla on maskeja, toisilla traumoja, mutta kaikkien todellisen luonteen olen onnistunut kaivamaan esille aina.
Osa esittää kilttei ja kauniita, vaikka on jotain täysin muuta, osa esittää ilkeetä ja kovaa, vaikka on herkkä ja kaunis ja sä.. sä vaan oot jotain niin omaa, herkkä, kiltti, kaunis, mut vielä paljon enemmän kuin itse.
Mietin, miks mun ajatukset aina harhailee näihin mietteisiin.
Oon surullinen ja masentunut, eikä se oo sun syy, ethän sä omille tunteilles voi mitään, ja mä oon hyväksynyt sen. 2-3 kuukautta on maksimi aika, jota jaksan enää. En halua elää tätä samaa elämää videopeleissä, saleilla, harhauttaen itseäni aina pois totuudesta tai tosi maailmasta, ja mitä sekin muuttais jos asiat olis toisin? Olisinhan mä silti ypöyksin, kuten aina, silloin kun et oo vierel tai tukemas, kun ei kukaan muu vaan pääse mun mieleen niin hyvin kuin sä, ja sunkaa ei oo sitä muuria, tai tunnu niinkuin puhusin seinälle.
Oishan se hienoa nähdä maailmaa, ja varmasti kivaa, mut sit olisin onneton matkailija, ja onnettomampihan mä olisin entistä enemmän vaikka saisin mitä materiaa. Luontokuvaus,videopelit, treeni, opiskelu, baari-illat, kaikki mitä ihminen voikaan tehdä on harhautusta, jotain mikä auttaa hetken, mutta pian noikin asiat alkaa tuntua samalta.
En vaa näe mitään realistista "ratkaisua", kaksi kuukauttakin elämää tuntuu paljolta. Tietyn ajan jaksan vain noita videopelei grindaa, tietyn ajan jaksan salia puskea, tietyn ajan jaksan noita juttuja yrittää.
Ja kaikki vois olla niin toisin, voisit olla mun sylissä tälläkin hetkellä, voisin yhä harrastaa rakkaita harrastuksia, tavata uusia ihmisiä, edetä ural yliopistossa ja viettää aikaa sunkaa, romanttisia iltoja, pitkiä keskustelui. Mitäköhän siitäkin ois tullut jos olisin poikuuden menettänyt sulle, olisitko ees huomannut, että mul ei oo kokemusta, vai olisinko onnistunut esittään et oon kokeneempi.
Katsositko mua silmiin ja rakastaisitko, vaikka olisin välillä hukassa itseni kanssa? Mua lojaalimpaa kumppaani tuskin saisit, silloin kun sydän tietää, niin se ei ees harkitse ketään muita.
Yksin ikuisella aavikolla, harhailemassa, ja aina kun havahdun todellisuuteen tunnen pistoksen sydämessä, mutta olen voimaton tekemään mitään asialle, edessä ei ole mitään, tyhjyyttä vain.
Yksinkin on hyvä olla välillä, mutta lopulta se syö sisältä. Samoin kun se kun oon jonkun ihmisen seurassa, joka ei taaskaan tajua tai ymmärrä mistään mitään. Niinkun meidän välillä ois joku näkymätön muuri, ihminen on läsnä, mutta koen, että hän ei millään tasolla ole samalla aaltopituudella, koen itseni hyväksikäyttäjäksi.
Toinen voi haaveilla vaikka mistä minun kanssani, mutta mun sydän hyväksyy vain hänet, koska hän oli ehkä kauniimpi ja epäitsekkäämpi kuin kukaan muu. Mua alko kerta toisensa jälkeen ärsyttämään ihmisten käytös, kun huomasin, että he olivat todella kilttejä ja mukavia mulle, mutta myöhemmin: he vaativat minulta jotain, vastineeksi siitä että olivat kilttejä ja mukavia minulle, niinkuin se olisi valuutta jolla voisi ostaa palveluksia/rakkautta.....
Kukaan joka antaa toiselle vain saadakseen omaa hyötyä ei ole aidosti kiltti. Minä en koskaan halua vastineeksi keltään mitään, minä annan ihmiselle asioita koska pidän siitä ihmisestä, energiasta, ulkonäöstä, luonteesta ja kaikesta, näen jotain kaunista, en odota vastineeksi rakkautta, tunteita, palveluksia tai mitään.
Ja ihmiset sanovat, että en arvosta itseäni, kun en odota vastineeksi mitään. Mutta eikö aito rakkaus oo just pyyteetöntä ja tuu luonnostaan? Toisin kuin ne traumasuhteet, joita olen itsekkin kokenut, jossa joko minä tai toinen osapuoli on ollut riippuvainen minusta.
Oonhan mä omalla tavallani hirviö, joka tuomitsee muiden älykkyyttä, empatiaa ja tunteita, joka arvostelee muita päässään. Samaan aikaan tiedostaen, että jokainen yksilö ansaitsee ymmärrystä ja empatiaa omalla tavallaan, sydämeen on kuitenki tehty lukko, niin vahva tunnelukko, joka ei päästä ketään itsekästä sisään.
Tarviin erityisen kiltin, empaattisen, tunteikkaan , ja fiksun ihmisen, en ihmistä joka on kiltti vain ,jotta saisi minusta jotain, näen sen sadan metrin päähän. Yks mies, joka käyttäty kuin asiaton kusipää muiden seuras, mut minulle oli extra kiltti, koska oli ihastunut.
Totta kai haluan, että ihminen josta pidän pyrkii oleen muille kiltti. Jos oot vaan mulle, niin se ei tunnu aidolta. (Jos kyseessä ei ole joku suojapersoona jonka läpi nään, oon onnistunut murtaan muutamien tyyppien muurei olemal ymmärtävä, mut senkin näkee niin helposti, silloin he ovat extra ilkeitä mulle, ja kun oon sinnikäs ja ymmärtävä niin menevät aika vaikeiksi kunnes lopulta myöntävät minulle sen millaisia ovat pohjimmiltaan)
Tälläset asiat vaan huomaa, kyllä sen huomaa ihmisestä niin nopeasti millainen se todellinen persoona on, menee ehkä muutamia minuutteja tai tunteja, mutta se tulee esille. Toisilla on maskeja, toisilla traumoja, mutta kaikkien todellisen luonteen olen onnistunut kaivamaan esille aina.
Osa esittää kilttei ja kauniita, vaikka on jotain täysin muuta, osa esittää ilkeetä ja kovaa, vaikka on herkkä ja kaunis ja sä.. sä vaan oot jotain niin omaa, herkkä, kiltti, kaunis, mut vielä paljon enemmän kuin itse.
Mietin, miks mun ajatukset aina harhailee näihin mietteisiin.
Oon surullinen ja masentunut, eikä se oo sun syy, ethän sä omille tunteilles voi mitään, ja mä oon hyväksynyt sen. 2-3 kuukautta on maksimi aika, jota jaksan enää. En halua elää tätä samaa elämää videopeleissä, saleilla, harhauttaen itseäni aina pois totuudesta tai tosi maailmasta, ja mitä sekin muuttais jos asiat olis toisin? Olisinhan mä silti ypöyksin, kuten aina, silloin kun et oo vierel tai tukemas, kun ei kukaan muu vaan pääse mun mieleen niin hyvin kuin sä, ja sunkaa ei oo sitä muuria, tai tunnu niinkuin puhusin seinälle.
Oishan se hienoa nähdä maailmaa, ja varmasti kivaa, mut sit olisin onneton matkailija, ja onnettomampihan mä olisin entistä enemmän vaikka saisin mitä materiaa. Luontokuvaus,videopelit, treeni, opiskelu, baari-illat, kaikki mitä ihminen voikaan tehdä on harhautusta, jotain mikä auttaa hetken, mutta pian noikin asiat alkaa tuntua samalta.
En vaa näe mitään realistista "ratkaisua", kaksi kuukauttakin elämää tuntuu paljolta. Tietyn ajan jaksan vain noita videopelei grindaa, tietyn ajan jaksan salia puskea, tietyn ajan jaksan noita juttuja yrittää.
Ja kaikki vois olla niin toisin, voisit olla mun sylissä tälläkin hetkellä, voisin yhä harrastaa rakkaita harrastuksia, tavata uusia ihmisiä, edetä ural yliopistossa ja viettää aikaa sunkaa, romanttisia iltoja, pitkiä keskustelui. Mitäköhän siitäkin ois tullut jos olisin poikuuden menettänyt sulle, olisitko ees huomannut, että mul ei oo kokemusta, vai olisinko onnistunut esittään et oon kokeneempi.
Katsositko mua silmiin ja rakastaisitko, vaikka olisin välillä hukassa itseni kanssa? Mua lojaalimpaa kumppaani tuskin saisit, silloin kun sydän tietää, niin se ei ees harkitse ketään muita.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Poikuuden🤣
Niin kato mulla ei oo tarvetta harrastaa seksiä kenenkää kanssa, jonka kaa musta ei tunnu hyvältä. Se ei merkkaa mulle mitään, että mulla ei oo kokemusta seksistä, olisin ihan varmasti katunut sitä niiden ihmisten kaa, jotka sitä olisivat halunneet minun kanssa. Ajattelen,että haluaisin menettää sen super romanttisesti ja idealistisesti sille "oikealle", enkä etsiä hedonistista tyydytystä irtoseksistä. Pettyisin vaan, ja ahdistuisin varmasti.
Enhän mä haluais enää ees elää, ei oo mitään syytä jatkaa tai yrittää mennä eteenpäin, edessä on vain pimeää. Eihän mulla ole mitään tulevaisuuttakaan, muuta kuin olla yksin? Pelata videopelejä, jotain random tunteettomia seksikumppaneita tai muita säätöjä, mitä iloa siitä on mulle pitkässä juoksussa? Mitä iloa on harhailla ilman suuntaa ja päätyä aina takaisin samaan tuskaiseen lähtöruutuun.
Luovuttaminen on kai ainoa keino, en mä jaksa enää. En pysty kuvitteleen elämää edes 3 kuukauden päähän, kun en haluu pelata loppuelämää videopelejä tai muutakaan. Ja tää todellisuuteen havahtuminen on aina tän takia just niin hirveetä ja tuskasta, koska tajuan, että mulla ei ole tulevaisuutta tai onnea tuolla:
Ainoastaan luovuttaa pitäisi ja lähteä. Voin tietenkin elää epäterveessä pikkumaailmassani jossa ollaan yhdessä, mutta kuten huomattiin mun aiemmasta käytöksestä, niin se sai vaan molemmat tosi ahdistuneeksi. Voin hakea varmistusta vaikka palstalta tai muista anonyymisovelluksista, että se todella olet sinä ,ja pettyä, kun käy ilmi, että et ole sinä, ja rikkoa itseäni lisää.. mutta uskotella itselleni että fantasiani on todellisuutta.
Joo en halua sitä enää, lupasin muutenkin jättää sut rauhaan jo täällä. Mutta ehkä kuoleman jälkeen selviäisi miksi mulle suotiin näin tuskainen ja väärinymmärrystä täynnä oleva polku, pitäiskö tän kasvattaa mua jollain tavalla.
Niin paljon kipua, tuskaa ja väärinymmärrystä. En tiedä miksi juuri minä? Mikä mussa on niin erityistä, että mun täytyy kokea jotain tälläistä?