Tämän myös ateisti myöntää

𝐊𝐚𝐤𝐬𝐢 𝐤𝐨𝐫𝐤𝐞𝐚𝐧 𝐩𝐫𝐨𝐟𝐢𝐢𝐥𝐢𝐧 𝐚𝐭𝐞𝐢𝐬𝐭𝐢𝐚 𝐦𝐲𝐨̈𝐧𝐭𝐚̈𝐚̈, 𝐞𝐭𝐭𝐚̈ 𝐤𝐨̈𝐲𝐡𝐢𝐞𝐧 𝐤𝐚̈𝐲𝐭𝐚̈𝐧𝐧𝐨̈𝐧 𝐚𝐮𝐭𝐭𝐚𝐦𝐢𝐬𝐞𝐬𝐬𝐚 𝐣𝐚 𝐤𝐨̈𝐲𝐡𝐲𝐲𝐝𝐞𝐬𝐭𝐚̈ 𝐯𝐚𝐩𝐚𝐮𝐭𝐭𝐚𝐦𝐢𝐬𝐞𝐬𝐬𝐚 𝐭𝐚𝐫𝐯𝐢𝐭𝐚𝐚𝐧 𝐤𝐫𝐢𝐬𝐭𝐢𝐧𝐮𝐬𝐤𝐨𝐧 𝐨𝐩𝐞𝐭𝐮𝐬𝐭𝐚 𝐢𝐡𝐦𝐢𝐬𝐞𝐧 𝐩𝐚𝐢𝐤𝐚𝐬𝐭𝐚 𝐦𝐚𝐚𝐢𝐥𝐦𝐚𝐧𝐤𝐚𝐢𝐤𝐤𝐞𝐮𝐝𝐞𝐬𝐬𝐚.
Vaikka brittiläinen veteraanipoliitikko Roy Hattersley onkin ateisti, häntä pidetään eräänlaisena auktoriteettina Pelastusarmeijan synnyn kuvaamisessa, sillä hän kirjoitti elämäkerran William ja Catherine Boothista, josta tuli myyntimenestys.
Näin ollen ei ollut kovinkaan yllättävää, että BBC:n ohjelmassa Pelastusarmeijan tehokkuudesta, kysyttiin hänen mielipidettään aiheesta. Peter Day kysyi Hattersleylta: ”Tämänkaltainen ilmiö, eräänlainen yhteisöllinen yrittäjyysinto, joka alkaa tietystä paikasta ja olosuhteista – sellaiset ilmiöt usein menettävät energiansa yhden tai kahden sukupolven jälkeen. Onko Pelastusarmeijalta vaarassa loppua puhti?”
Hattersleyn vastaus oli välitön ja ylitsevuotava: ”En usko, että Pelastusarmeijalla on pienintäkään vaaraa puhdin loppumisesta. Ja uskon että se säilyy elinvoimaisena vakaumuksensa vuoksi. Olen ateisti, mutta voin vain ällistyneenä katsella Pelastusarmeijan työntekijöiden omistautumista tehtävälleen. Olen ollut heidän kanssaan kaduilla ja nähnyt, kuinka he työskentelevät ihmisten keskellä; kaikkein köyhimpien, vähäosaisimpien ja joskus melko vastenmielistenkin tapausten kanssa. En usko, että he toimisivat näin ilman uskonnollista vaikutinta. Sanonkin usein, etten koskaan kuule ateistijärjestöistä, jotka jakaisivat ruokaa köyhille. Et kuule ’Ateistien Avustusjärjestöistä’, toisin kuin kristittyjen avustusjärjestöistä, ja vaikken itse kykenekään uskomaan, olen syvästi vaikuttunut siitä, mitä usko tekee ihmisille, joita esimerkiksi Pelastusarmeijan palveluksessa on.”
Roy Hattersley ei ole ainoa korkean profiilin ateisti, joka julkisesti kiinnittää huomiota – vastahakoisesti tai muuten vain – evankeliumin hedelmään.
Matthew Parris, toinen laajalti tunnettu brittipoliitikko, kirjailija ja toimittaja, kirjoitti The Timesissa erittäin vaikuttavasti otsikolla …
”Ateistina uskon todella Afrikan tarvitsevan Jumalaa”
… ja alaotsikoituna: ”Lähetystyöntekijät, ei avustusraha, ovat ratkaisu Afrikan suurimpaan ongelmaan – ihmisten musertavan passivoituneeseen ajattelutapaan.”
Parris kirjoitti artikkelinsa hyvin henkilökohtaisesta näkökulmasta, jääden erityisesti miettimään kokemuksia eri Afrikan maista hänen lapsuusajaltaan, sekä parikymppisenä tekemältään laaja-alaiselta matkalta kautta koko maanosan. Tuoreemmasta vierailustaan, jossa hän kävi tutustumassa kyläkaivon kehittämisprojektiin, hän kirjoitti:
”Se inspiroi minua uudistaen hiipuneen uskoni kehitysmaahyväntekeväisyyteen. Malawissa kulkeminen virkisti kuitenkin myös toista käsitystä, sellaista jota olen koettanut karkottaa koko elämäni, mutta se on havainto, jota en ole voinut välttää Afrikassa viettämästäni lapsuusajasta lähtien. Se hämmentää ideologisia käsityksiäni, itsepäisesti kieltäytyy sopimasta maailmankuvaani ja on saattanut hämilleen kasvavan uskoni siihen, ettei Jumalaa ole.
Nyt piintyneenä ateistina olen vakuuttunut siitä valtavasta vaikutuksesta, jonka kristillinen evankeliumin levittäminen saa aikaan Afrikassa – täysin erottautuen maallisista kansalaisorganisaatioista, hallitusten projekteista ja kansainvälisistä avustuspyrkimyksistä. Nämä eivät pelkästään riitä. Koulutus ja opettaminen eivät yksinään riitä. Afrikassa kristinusko muuttaa ihmisten sydämet. Se tuo hengellisen muutoksen. Uudestisyntyminen on todellista. Muutos on hyvä.”
Uudestisyntyminen? Hengellinen muutos? Tämä tuskin on ateistin kieltä. Siitä huolimatta Parrisin ateismi on totta. Hän kertoo yrittäneensä ”välttää tätä totuutta”, jonka vaikutuksia hän oli havaitsemassa, ja halunneensa kiitellä lähetystyötä tekevien seurakuntien käytännön toimintaa, samanaikaisesti jättäen huomiotta lähetystyön muut puolet. ”Sanoisin sen olevan sääli, että pelastus on osa pakettia”, Parris kirjoittaa, ”mutta niin valkoiset kuin mustat Afrikassa työskentelevät kristityt parantavat sairaita, opettavat ihmisiä lukemaan ja kirjoittamaan; ja vain kovimman luokan maallistunut ihminen pystyisi katsomaan lähetyssairaalaa tai -koulua ja sanomaan, että maailma olisi parempi ilman sitä. Soisin, että mikäli uskoa tarvittaisiin motivoimaan lähetystyöntekijöitä auttamaan, se kävisi päinsä: mutta se millä olisi merkitystä, olisi auttaminen, ei usko.”
Kuitenkin niin kuin Parris myönsi, ”tämä ei sovi yhteen faktojen kanssa”. Hän selitti, kuinka kristillinen usko ei hyödytä köyhiä ainoastaan siksi, että se tukee lähetystyöntekijää, vaan koska ”se siirtyy myös hänen paimennettaviinsa. Tämä on vaikutus, jolla on merkitystä niin valtavasti, ja jota en voi olla huomaamatta.”