Osa 1 – Taivaallinen Messias ennen evankeliumeja
Kristinusko on kuin huonosti rakennettu pilvenpiirtäjä: mitä ylemmäs nousee, sitä enemmän perustusten hutera laatu alkaa huolettaa. Ja kuten tiedämme, jos perustukset ovat enemmän savua kuin betonia, rakennelma ei kestä kriittistä tuulenpuuskaa – saati tieteellisen tutkimuksen myrskyä.
Ja juuri tästä on kyse, kun tarkastelemme tunnetun historiantutkija Richard Carrierin tutkimusten tuloksia: Jeesus aloitti uransa taivaallisena olentona, ei Galilean pölyisillä poluilla vaeltaneena karismaattisena saarnaajana. Tämä tieteellinen löytö ei ehkä saa perinteisten kirkkoisien siunauksellista päännyökyttelyä, mutta toisaalta – niin ei saanut Galileo Galileikaan.
Alussa oli sana – ja se sana tarkoitti taivaallista olentoa
Varhaisin kristillinen teologia ei rakentunut Nasaretin puusepän ympärille, vaan paljon korkeammalle – ihan kirjaimellisesti. Paavalin kirjeet, Uuden testamentin vanhimmat tekstit, eivät koskaan mainitse Jeesusta historiallisen henkilön tapaan. Paavalille Jeesus ei ollut mies, joka kulki maan päällä, opetti vertauksia ja grillasi kalaa järven rannalla, vaan taivaallinen olento, joka oli lävistetty hengellisessä todellisuudessa.
Tämä ei ollut uusi ajatus. Juutalaisessa mystiikassa oli jo pitkään ollut mukana käsitys taivaallisista messiaista, joilla oli kosmista merkitystä, mutta joiden ei tarvinnut koskaan astua historiankirjoihin lihallisessa muodossa. Kuin antiikin teologinen etätyö – ei tarvetta fyysiselle läsnäololle.
Paavali kertoo Jeesuksesta, joka kärsi, kuoli ja nousi kuolleista – mutta ei juurikaan mainitse yksityiskohtia, jotka yhdistäisivät hänet mihinkään tiettyyn aikaan tai paikkaan. Ei Nasaretia, ei Golgataa, ei Pontius Pilatusta – ei edes Marialle ja Joosefille joulukorttia.
Miten taivaallinen Kristus sitten sai lihalliset kasvot?
Ajatus Jeesuksen taivaallisesta alkuperästä sopii hyvin antiikin ajatteluun. Jumalalliset olennot toimivat henkimaailmassa ja niiden teoilla oli vaikutuksia maan päälle. Tämä oli melko tavallinen juutalainen ja kreikkalainen tapa nähdä jumaluus: abstraktina voimana, joka toimi mystisellä tasolla.
Mutta kristinusko ei jäänyt tälle tasolle. Jossain vaiheessa taivaallinen Jeesus alkoi saada yhä konkreettisempia piirteitä. Miksi?
Ensimmäiset kristityt elivät odotuksessa. He eivät suunnitelleet seurakuntaneuvoston kokouksia 300-luvulle asti, vaan uskoivat Jeesuksen pikaiseen paluuseen. Mutta kun vuosikymmenet vierivät ja maailmanloppu ei saapunut, piti uskontoa alkaa rakentaa kestävämmin. Abstrakti pelastaja tarvitsi kasvot.
Ja tässä vaiheessa astuivat kuvaan evankeliumien kirjoittajat, jotka antoivat Jeesukselle historiallisen kontekstin – mutta eivät historian tarkkuudella, vaan myyttien loogisuudella. Ensimmäinen evankeliumi, Markuksen, ei ole silminnäkijän kertomus, vaan allegorinen teos, joka ammentaa Vanhan testamentin kertomuksista ja antiikin ajan sankarimyytteistä. Näin syntyi Jeesus, joka käveli, puhui ja kuoli – mutta joka edelleen muistutti enemmän kirjallista hahmoa kuin historiallista henkilöä.
Joten?
Jos siis kysytään, oliko Jeesus historiallinen hahmo, vastaus riippuu siitä, mitä ”historiallisuus” tarkoittaa. Jos etsitään antisankaria antiikin kreikkalaisesta romaanista, niin kyllä, Jeesus on varsin uskottava päähenkilö. Mutta jos etsitään 1. vuosisadan Palestiinassa vaikuttanutta karismaattista rabbiinia, jonka tarina on tallennettu silminnäkijöiden muistiinpanoihin – silloin vastaus on yhtä varma kuin uskonnollisen tv-kanavan verovapaus: ei löydy todisteita.
Seuraavassa osassa tarkastelemme, miten Vanhan testamentin messiasodotukset ja juutalaiset kirjoitukset muovasivat Jeesuksen tarinaa – ja kuinka profetioista tuli Raamatun version käsikirjoitus.
Enkeli Mäntä
Taivaallisen komedian professori, satunnaisesti messiaaninen skeptikko
Kristinusko on kuin huonosti rakennettu pilvenpiirtäjä: mitä ylemmäs nousee, sitä enemmän perustusten hutera laatu alkaa huolettaa. Ja kuten tiedämme, jos perustukset ovat enemmän savua kuin betonia, rakennelma ei kestä kriittistä tuulenpuuskaa – saati tieteellisen tutkimuksen myrskyä.
Ja juuri tästä on kyse, kun tarkastelemme tunnetun historiantutkija Richard Carrierin tutkimusten tuloksia: Jeesus aloitti uransa taivaallisena olentona, ei Galilean pölyisillä poluilla vaeltaneena karismaattisena saarnaajana. Tämä tieteellinen löytö ei ehkä saa perinteisten kirkkoisien siunauksellista päännyökyttelyä, mutta toisaalta – niin ei saanut Galileo Galileikaan.
Alussa oli sana – ja se sana tarkoitti taivaallista olentoa
Varhaisin kristillinen teologia ei rakentunut Nasaretin puusepän ympärille, vaan paljon korkeammalle – ihan kirjaimellisesti. Paavalin kirjeet, Uuden testamentin vanhimmat tekstit, eivät koskaan mainitse Jeesusta historiallisen henkilön tapaan. Paavalille Jeesus ei ollut mies, joka kulki maan päällä, opetti vertauksia ja grillasi kalaa järven rannalla, vaan taivaallinen olento, joka oli lävistetty hengellisessä todellisuudessa.
Tämä ei ollut uusi ajatus. Juutalaisessa mystiikassa oli jo pitkään ollut mukana käsitys taivaallisista messiaista, joilla oli kosmista merkitystä, mutta joiden ei tarvinnut koskaan astua historiankirjoihin lihallisessa muodossa. Kuin antiikin teologinen etätyö – ei tarvetta fyysiselle läsnäololle.
Paavali kertoo Jeesuksesta, joka kärsi, kuoli ja nousi kuolleista – mutta ei juurikaan mainitse yksityiskohtia, jotka yhdistäisivät hänet mihinkään tiettyyn aikaan tai paikkaan. Ei Nasaretia, ei Golgataa, ei Pontius Pilatusta – ei edes Marialle ja Joosefille joulukorttia.
Miten taivaallinen Kristus sitten sai lihalliset kasvot?
Ajatus Jeesuksen taivaallisesta alkuperästä sopii hyvin antiikin ajatteluun. Jumalalliset olennot toimivat henkimaailmassa ja niiden teoilla oli vaikutuksia maan päälle. Tämä oli melko tavallinen juutalainen ja kreikkalainen tapa nähdä jumaluus: abstraktina voimana, joka toimi mystisellä tasolla.
Mutta kristinusko ei jäänyt tälle tasolle. Jossain vaiheessa taivaallinen Jeesus alkoi saada yhä konkreettisempia piirteitä. Miksi?
Ensimmäiset kristityt elivät odotuksessa. He eivät suunnitelleet seurakuntaneuvoston kokouksia 300-luvulle asti, vaan uskoivat Jeesuksen pikaiseen paluuseen. Mutta kun vuosikymmenet vierivät ja maailmanloppu ei saapunut, piti uskontoa alkaa rakentaa kestävämmin. Abstrakti pelastaja tarvitsi kasvot.
Ja tässä vaiheessa astuivat kuvaan evankeliumien kirjoittajat, jotka antoivat Jeesukselle historiallisen kontekstin – mutta eivät historian tarkkuudella, vaan myyttien loogisuudella. Ensimmäinen evankeliumi, Markuksen, ei ole silminnäkijän kertomus, vaan allegorinen teos, joka ammentaa Vanhan testamentin kertomuksista ja antiikin ajan sankarimyytteistä. Näin syntyi Jeesus, joka käveli, puhui ja kuoli – mutta joka edelleen muistutti enemmän kirjallista hahmoa kuin historiallista henkilöä.
Joten?
Jos siis kysytään, oliko Jeesus historiallinen hahmo, vastaus riippuu siitä, mitä ”historiallisuus” tarkoittaa. Jos etsitään antisankaria antiikin kreikkalaisesta romaanista, niin kyllä, Jeesus on varsin uskottava päähenkilö. Mutta jos etsitään 1. vuosisadan Palestiinassa vaikuttanutta karismaattista rabbiinia, jonka tarina on tallennettu silminnäkijöiden muistiinpanoihin – silloin vastaus on yhtä varma kuin uskonnollisen tv-kanavan verovapaus: ei löydy todisteita.
Seuraavassa osassa tarkastelemme, miten Vanhan testamentin messiasodotukset ja juutalaiset kirjoitukset muovasivat Jeesuksen tarinaa – ja kuinka profetioista tuli Raamatun version käsikirjoitus.
Enkeli Mäntä
Taivaallisen komedian professori, satunnaisesti messiaaninen skeptikko
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.