Kevään peltosonta

Talv ol menny, lumet suli, ja mumm mökisä heräil kevääseen. Linnut laulo, aurinko paisto, ja mumm ties tarkallee, mit nyt pittää tehä – perunapellon keväthommat.

Se kaivas vanha huopahattu naulasta, veti kumpparit jalkaa ja suuntas suoraa pellolle. Mut jo ens lapionpistos se huom, ett maa oli kovaa ku kivijalka. Ei siinä peruna kasvais. "Tarvis vähän lisävoimaa," mumm tuumas ja kääns katseensa perunakellari takus olevalle lantasijalle.

"Jos ei oo sontaa, ni ei oo satoo," se hihkas ja rupes lappaa vanhaa, kunnon peltosontaa pellolle. Se levitti sitä sellasel innol, että koko kylän varikset lens karkuun. Mut eihä siin viel kaikki – ku mumm kaiv ja möyhens, se alko kans tarinoi ittekseen.

"Voi pojat, kyl ne ennen vanha osas vilje, ei mitää myrkkyä tarvittu! Kunha vaa oli sontaa ja kunno kevätsade. Ja muista seki yks kesä ku naapuri Vilho koitti kasvattaa perunat ilman lantaa. Eihä niist ku kananmunankokosii tullu! Hah!"

Mumm jatko lannottamist ja höpöttämist, ja sanotaanko näin, ett kevätilma täytty muustaki ku lintujen laulust.

Vaan eiköhä siit hyvä sato tullu. Ja ku kesä eteni ja perunannaatit nous, kyläläiset ties täsmälleen, kenen pellolta ne parhaat potut taas syksyl saatas.

Ja niinhä siinä kävi, ett syksyl mumm keitti sellase perunalaatikon, että se peittos kaikki ravintolahienostelut mennee tulle. Ja kyläläiset sano: "Kyl se mumm tietää – kuha vaa on sontaa ja sopivasti puhetta päälle!"