Sankarikarhun muistolle, in memoriam

Rakas ystäväni, murhattu karhu.

Rakas Ystäväni, Sankarikarhu, Mesikämmen, Metsien Kuningas, Kontio, Otso...
Kuljeskelit leppoisasti, loppukesän, syli kiihkeän avoimena vuoroaan odottavalle syksylle jo luovuttamassa mesimetsikössäsi. Kuljeskelit omilla asioillasi, omilla luvallisilla asioillasi.

Kuljeskelit hitaasti, ylväänä, kiireettä, säyseänä, hiljaisena, rauhallisena ja komeana. Sinä kiersit omaa reviiriäsi, sinä merkkasit reviirisi nurkkapaalut muille tiedoksi. Merkkasit ne vaaran merkiksi muille, koska olit niin rehti…

Sinä tallustelit omalla pihallasi, omalla reviirilläsi, omalla polullasi, omia entisiä reittejäsi seuraillen. Reittejä joihin sinulla oli ikiaikainen nautintaoikeus…

Kuljeskelit, koska olit työssä. Keräsit suuhusi metsän viljaa, sinulle tarkoitettua, sinulle ja pesueellesi. Keräsit omia marjojasi, omia muurahaisiasi, keräsit kaikkea sitä omaasi, jonka piti auttaa sinua selviämään talvipesässä läpi hyisen, vetisen, koleatuulisen talven...

Sinun piti herätä keväällä, herätä, kuten ennenkin, niin sinä suunnittelit. Sinun piti herätä laihempana ja nälkäisenä, mutta herätä levänneenä ja puoli vuotta vanhempana….

Kuten ennenkin, sinun piti taas herätä tuohon, varhaisen ja hennon kevään, maalishankien ensi mättäillä laahaavien huntujen heijastamaan valoon, ystäväsi auringon lämpöön ja valoon...

Sinun piti herätä, nousta, haukotella ja nuuhkia, sinun piti kuulla kevään lirisevät purot, sinun piti muistaa, nähdä ja maistaa, kevät omalla pihallasi. Juuri niin, kuin suomalaisen talonpojankin on suotu tehdä ikiajoista asti...

Suunnitelmiisi tuli kuitenkin muutos, nopea, yllättävä, lopullinen ja kuolettava muutos. Se muutos oli toisen laatima. Ei sinun. Se oli pedon laatima muutos. Eläintä pahemman pedon. Ihmisen laatima. Niistä suunnitelmien muutoksista ei kerrota karhuille...

Vaistosit ehkä, jotain, koska kohotit äkkiä kostean kuonosi itkuiselle, juuri hylätylle kesälle vielä hennosti tuoksuvista suopursuista, josta piti tulla joskus morsiuskimppusi. Äänekkäästi tuhisten nuuhkivan karvaisen turpasi värisevä hiilenmusta kirsu haistoi lähestyvän kuoleman...

Äkkiä sinua pelotti, tunsit hyytävää pelkoa, kuolemanpelkoa ja tiesit äkkiä, että et enää herääkään ensi keväänä. Tiesit myös, että et herää seuraavana etkä sitä seuravanakaan keväänä, tiesit ettet herää koskaan enää keväisin. Tiesit sen heti, varmasti. Pelkäsit....

Haistoit, äkkiä jotain, haistoit ärhäkän karhukoiran, haistoit jännityksestä nihkeästi hikoilevan, ahneena sinua saalistavan, ilmeisesti itseäsi nälkäisemmän otuksen. Haistoit pedon, haistoit itseäsi julmemman pedon, haistoit ihmisen, haistoit miehen, metsämiehen, haistoit julman metsästäjän, ja haistoit huolellisesti öljytyn metsästysaseen hajut....

Et tiennyt, että seuraavaksi haistat kuolemaa, haistat ruutia ja se ei ole karhulle terveellinen haju. Et ollut koskaan ennen haistanut noita ruudin hajua. Mistä olisit voinut tietää, että se on kuoleman haju et voinut tietää, et tiennyt...

Haistoit nuo kalman hajut jo kauan ennen, kuin tuon Super-Marketista itsensä ja pesueensa ehkä ainaiseen elintasoähkyyn ennen jahtia syöneen ja syöttäneen, urhean metsästäjän pyssyn päästämät, kuolemaa ja tarpeetonta tuskaa tuottavat kimakat pamaukset kajahtivat hiljaisella salolla. Sinun omalla pihallasi...

Tuo urhea mies, metsämies hamusi kruunuasi. Hän tiesi saavansa sen, mutta vain murhaamalla sinut. Siten hän saisi myös pakastimeensa lisää riistaa, karhun lihaa, kuninkaan lihaa. Tuo metsämies halusi lisää riistalihaa, vaikka hänen pakastimensa oli jo ylitäytetty, monesti, muilla, paljon aiemmin, ehkä aivan muualla murhatulla metsän riistalla...

... Tämä muistokirjoitukseni sinulle lähenee loppuaan. Loppu on jo lähellä. Vain kolme tietää, miten lähellä on loppusi ja uudet kruunajaiset, joissa metsämies sovittaa päähänsä kruunusi ja rintaansa rummuttaen sanoo Minä sen tein, minä murhasin sinut . Nuo kolme, jotka tietävät, ovat sinä, metsästäjä ja koira, karhukoira. Ärhäkkä koira...

Kohta kimakat pamaukset kajahtavat raivoisasti peräkkäin kuin ukkonen ja salamat. Ääni kajahtaa niin suurella voimalla, että tutuista, joka käynnillä raapimistasi keloista putoaa rapisten kasa kuivia oksia alas. Ne rapisevat alas korkeammalta kuin minne sinä yletyit raapiessasi, korkeammalta, minne etutassusi ylettyivät teroittaessasi kynsiäsi…

Ensimmäisen kimakan pamauksen kuultuasi tunsit elämää sykkivässä rinnassasi polttavan kiukkuisen iskun, kuin kiihkeistä kiihkeimmän, leppymättömimmän vihan vihlaisun, ehdit myös tuntea sieluasi villinä sutena elävältä repivän ja raatelevan tuskan. Heti perään kuulit ja tunsit toisen vastaavan äänen ja iskun. Se tuli kuin kaikuna ensimmäisestä. Mutta se ei ollut ensimmäisen kaiku. Se oli toinen luoti, toinen murhanluoti...

Viattoman, hölmistyneen ilmeesi kääntyessä pois metsänrannasta, pois noiden tappavien kalman äänien suunnasta, se kääntyi alas, kohti rikkiammuttua, luunsiruille murskattua jaloa rintaasi. Näit talviunille