Rakas ystäväni, murhattu karhu.
Rakas Ystäväni, Sankarikarhu, Mesikämmen, Metsien Kuningas, Kontio, Otso...
Kuljeskelit leppoisasti, loppukesän, syli kiihkeän avoimena vuoroaan odottavalle syksylle jo luovuttamassa mesimetsikössäsi. Kuljeskelit omilla asioillasi, omilla luvallisilla asioillasi.
Kuljeskelit hitaasti, ylväänä, kiireettä, säyseänä, hiljaisena, rauhallisena ja komeana. Sinä kiersit omaa reviiriäsi, sinä merkkasit reviirisi nurkkapaalut muille tiedoksi. Merkkasit ne vaaran merkiksi muille, koska olit niin rehti…
Sinä tallustelit omalla pihallasi, omalla reviirilläsi, omalla polullasi, omia entisiä reittejäsi seuraillen. Reittejä joihin sinulla oli ikiaikainen nautintaoikeus…
Kuljeskelit, koska olit työssä. Keräsit suuhusi metsän viljaa, sinulle tarkoitettua, sinulle ja pesueellesi. Keräsit omia marjojasi, omia muurahaisiasi, keräsit kaikkea sitä omaasi, jonka piti auttaa sinua selviämään talvipesässä läpi hyisen, vetisen, koleatuulisen talven...
Sinun piti herätä keväällä, herätä, kuten ennenkin, niin sinä suunnittelit. Sinun piti herätä laihempana ja nälkäisenä, mutta herätä levänneenä ja puoli vuotta vanhempana….
Kuten ennenkin, sinun piti taas herätä tuohon, varhaisen ja hennon kevään, maalishankien ensi mättäillä laahaavien huntujen heijastamaan valoon, ystäväsi auringon lämpöön ja valoon...
Sinun piti herätä, nousta, haukotella ja nuuhkia, sinun piti kuulla kevään lirisevät purot, sinun piti muistaa, nähdä ja maistaa, kevät omalla pihallasi. Juuri niin, kuin suomalaisen talonpojankin on suotu tehdä ikiajoista asti...
Suunnitelmiisi tuli kuitenkin muutos, nopea, yllättävä, lopullinen ja kuolettava muutos. Se muutos oli toisen laatima. Ei sinun. Se oli pedon laatima muutos. Eläintä pahemman pedon. Ihmisen laatima. Niistä suunnitelmien muutoksista ei kerrota karhuille...
Vaistosit ehkä, jotain, koska kohotit äkkiä kostean kuonosi itkuiselle, juuri hylätylle kesälle vielä hennosti tuoksuvista suopursuista, josta piti tulla joskus morsiuskimppusi. Äänekkäästi tuhisten nuuhkivan karvaisen turpasi värisevä hiilenmusta kirsu haistoi lähestyvän kuoleman...
Äkkiä sinua pelotti, tunsit hyytävää pelkoa, kuolemanpelkoa ja tiesit äkkiä, että et enää herääkään ensi keväänä. Tiesit myös, että et herää seuraavana etkä sitä seuravanakaan keväänä, tiesit ettet herää koskaan enää keväisin. Tiesit sen heti, varmasti. Pelkäsit....
Haistoit, äkkiä jotain, haistoit ärhäkän karhukoiran, haistoit jännityksestä nihkeästi hikoilevan, ahneena sinua saalistavan, ilmeisesti itseäsi nälkäisemmän otuksen. Haistoit pedon, haistoit itseäsi julmemman pedon, haistoit ihmisen, haistoit miehen, metsämiehen, haistoit julman metsästäjän, ja haistoit huolellisesti öljytyn metsästysaseen hajut....
Et tiennyt, että seuraavaksi haistat kuolemaa, haistat ruutia ja se ei ole karhulle terveellinen haju. Et ollut koskaan ennen haistanut noita ruudin hajua. Mistä olisit voinut tietää, että se on kuoleman haju et voinut tietää, et tiennyt...
Haistoit nuo kalman hajut jo kauan ennen, kuin tuon Super-Marketista itsensä ja pesueensa ehkä ainaiseen elintasoähkyyn ennen jahtia syöneen ja syöttäneen, urhean metsästäjän pyssyn päästämät, kuolemaa ja tarpeetonta tuskaa tuottavat kimakat pamaukset kajahtivat hiljaisella salolla. Sinun omalla pihallasi...
Tuo urhea mies, metsämies hamusi kruunuasi. Hän tiesi saavansa sen, mutta vain murhaamalla sinut. Siten hän saisi myös pakastimeensa lisää riistaa, karhun lihaa, kuninkaan lihaa. Tuo metsämies halusi lisää riistalihaa, vaikka hänen pakastimensa oli jo ylitäytetty, monesti, muilla, paljon aiemmin, ehkä aivan muualla murhatulla metsän riistalla...
... Tämä muistokirjoitukseni sinulle lähenee loppuaan. Loppu on jo lähellä. Vain kolme tietää, miten lähellä on loppusi ja uudet kruunajaiset, joissa metsämies sovittaa päähänsä kruunusi ja rintaansa rummuttaen sanoo Minä sen tein, minä murhasin sinut . Nuo kolme, jotka tietävät, ovat sinä, metsästäjä ja koira, karhukoira. Ärhäkkä koira...
Kohta kimakat pamaukset kajahtavat raivoisasti peräkkäin kuin ukkonen ja salamat. Ääni kajahtaa niin suurella voimalla, että tutuista, joka käynnillä raapimistasi keloista putoaa rapisten kasa kuivia oksia alas. Ne rapisevat alas korkeammalta kuin minne sinä yletyit raapiessasi, korkeammalta, minne etutassusi ylettyivät teroittaessasi kynsiäsi…
Ensimmäisen kimakan pamauksen kuultuasi tunsit elämää sykkivässä rinnassasi polttavan kiukkuisen iskun, kuin kiihkeistä kiihkeimmän, leppymättömimmän vihan vihlaisun, ehdit myös tuntea sieluasi villinä sutena elävältä repivän ja raatelevan tuskan. Heti perään kuulit ja tunsit toisen vastaavan äänen ja iskun. Se tuli kuin kaikuna ensimmäisestä. Mutta se ei ollut ensimmäisen kaiku. Se oli toinen luoti, toinen murhanluoti...
Viattoman, hölmistyneen ilmeesi kääntyessä pois metsänrannasta, pois noiden tappavien kalman äänien suunnasta, se kääntyi alas, kohti rikkiammuttua, luunsiruille murskattua jaloa rintaasi. Näit talviunille
Rakas Ystäväni, Sankarikarhu, Mesikämmen, Metsien Kuningas, Kontio, Otso...
Kuljeskelit leppoisasti, loppukesän, syli kiihkeän avoimena vuoroaan odottavalle syksylle jo luovuttamassa mesimetsikössäsi. Kuljeskelit omilla asioillasi, omilla luvallisilla asioillasi.
Kuljeskelit hitaasti, ylväänä, kiireettä, säyseänä, hiljaisena, rauhallisena ja komeana. Sinä kiersit omaa reviiriäsi, sinä merkkasit reviirisi nurkkapaalut muille tiedoksi. Merkkasit ne vaaran merkiksi muille, koska olit niin rehti…
Sinä tallustelit omalla pihallasi, omalla reviirilläsi, omalla polullasi, omia entisiä reittejäsi seuraillen. Reittejä joihin sinulla oli ikiaikainen nautintaoikeus…
Kuljeskelit, koska olit työssä. Keräsit suuhusi metsän viljaa, sinulle tarkoitettua, sinulle ja pesueellesi. Keräsit omia marjojasi, omia muurahaisiasi, keräsit kaikkea sitä omaasi, jonka piti auttaa sinua selviämään talvipesässä läpi hyisen, vetisen, koleatuulisen talven...
Sinun piti herätä keväällä, herätä, kuten ennenkin, niin sinä suunnittelit. Sinun piti herätä laihempana ja nälkäisenä, mutta herätä levänneenä ja puoli vuotta vanhempana….
Kuten ennenkin, sinun piti taas herätä tuohon, varhaisen ja hennon kevään, maalishankien ensi mättäillä laahaavien huntujen heijastamaan valoon, ystäväsi auringon lämpöön ja valoon...
Sinun piti herätä, nousta, haukotella ja nuuhkia, sinun piti kuulla kevään lirisevät purot, sinun piti muistaa, nähdä ja maistaa, kevät omalla pihallasi. Juuri niin, kuin suomalaisen talonpojankin on suotu tehdä ikiajoista asti...
Suunnitelmiisi tuli kuitenkin muutos, nopea, yllättävä, lopullinen ja kuolettava muutos. Se muutos oli toisen laatima. Ei sinun. Se oli pedon laatima muutos. Eläintä pahemman pedon. Ihmisen laatima. Niistä suunnitelmien muutoksista ei kerrota karhuille...
Vaistosit ehkä, jotain, koska kohotit äkkiä kostean kuonosi itkuiselle, juuri hylätylle kesälle vielä hennosti tuoksuvista suopursuista, josta piti tulla joskus morsiuskimppusi. Äänekkäästi tuhisten nuuhkivan karvaisen turpasi värisevä hiilenmusta kirsu haistoi lähestyvän kuoleman...
Äkkiä sinua pelotti, tunsit hyytävää pelkoa, kuolemanpelkoa ja tiesit äkkiä, että et enää herääkään ensi keväänä. Tiesit myös, että et herää seuraavana etkä sitä seuravanakaan keväänä, tiesit ettet herää koskaan enää keväisin. Tiesit sen heti, varmasti. Pelkäsit....
Haistoit, äkkiä jotain, haistoit ärhäkän karhukoiran, haistoit jännityksestä nihkeästi hikoilevan, ahneena sinua saalistavan, ilmeisesti itseäsi nälkäisemmän otuksen. Haistoit pedon, haistoit itseäsi julmemman pedon, haistoit ihmisen, haistoit miehen, metsämiehen, haistoit julman metsästäjän, ja haistoit huolellisesti öljytyn metsästysaseen hajut....
Et tiennyt, että seuraavaksi haistat kuolemaa, haistat ruutia ja se ei ole karhulle terveellinen haju. Et ollut koskaan ennen haistanut noita ruudin hajua. Mistä olisit voinut tietää, että se on kuoleman haju et voinut tietää, et tiennyt...
Haistoit nuo kalman hajut jo kauan ennen, kuin tuon Super-Marketista itsensä ja pesueensa ehkä ainaiseen elintasoähkyyn ennen jahtia syöneen ja syöttäneen, urhean metsästäjän pyssyn päästämät, kuolemaa ja tarpeetonta tuskaa tuottavat kimakat pamaukset kajahtivat hiljaisella salolla. Sinun omalla pihallasi...
Tuo urhea mies, metsämies hamusi kruunuasi. Hän tiesi saavansa sen, mutta vain murhaamalla sinut. Siten hän saisi myös pakastimeensa lisää riistaa, karhun lihaa, kuninkaan lihaa. Tuo metsämies halusi lisää riistalihaa, vaikka hänen pakastimensa oli jo ylitäytetty, monesti, muilla, paljon aiemmin, ehkä aivan muualla murhatulla metsän riistalla...
... Tämä muistokirjoitukseni sinulle lähenee loppuaan. Loppu on jo lähellä. Vain kolme tietää, miten lähellä on loppusi ja uudet kruunajaiset, joissa metsämies sovittaa päähänsä kruunusi ja rintaansa rummuttaen sanoo Minä sen tein, minä murhasin sinut . Nuo kolme, jotka tietävät, ovat sinä, metsästäjä ja koira, karhukoira. Ärhäkkä koira...
Kohta kimakat pamaukset kajahtavat raivoisasti peräkkäin kuin ukkonen ja salamat. Ääni kajahtaa niin suurella voimalla, että tutuista, joka käynnillä raapimistasi keloista putoaa rapisten kasa kuivia oksia alas. Ne rapisevat alas korkeammalta kuin minne sinä yletyit raapiessasi, korkeammalta, minne etutassusi ylettyivät teroittaessasi kynsiäsi…
Ensimmäisen kimakan pamauksen kuultuasi tunsit elämää sykkivässä rinnassasi polttavan kiukkuisen iskun, kuin kiihkeistä kiihkeimmän, leppymättömimmän vihan vihlaisun, ehdit myös tuntea sieluasi villinä sutena elävältä repivän ja raatelevan tuskan. Heti perään kuulit ja tunsit toisen vastaavan äänen ja iskun. Se tuli kuin kaikuna ensimmäisestä. Mutta se ei ollut ensimmäisen kaiku. Se oli toinen luoti, toinen murhanluoti...
Viattoman, hölmistyneen ilmeesi kääntyessä pois metsänrannasta, pois noiden tappavien kalman äänien suunnasta, se kääntyi alas, kohti rikkiammuttua, luunsiruille murskattua jaloa rintaasi. Näit talviunille
Vastaukset 25
Vanhimmat
Jatkuu...
Viattoman, hölmistyneen ilmeesi kääntyessä pois metsänrannasta, pois noiden tappavien kalman äänien suunnasta, se kääntyi alas, kohti rikkiammuttua, luunsiruille murskattua jaloa rintaasi. Näit talviunille valmistetun uuden komean turkkisi muuttuvan silmiesi edessä kuoleman käärinliinaksi, näit turkkisi tahriintuvan vereen, omaan vereesi, kuolevan kuninkaan vereen...
Kuin se vänrikki Stoolin tarinoiden suomalainen sotilas, hyökkäsit viimeisillä hiipuvilla voimillasi sillalle, yksin. Hyökkäsit urheasti päin tuota eläimen "murhaajaa", apureineen, koirineen. Tuota hyökkäystä et koskaan voittaisi, tiesit sen. Silti puolustit siltaa, puolustit omaa reviiriäsi...
Olen syvästi pahoillani puolestasi, koska olisin niin suonut sinun onnistuvan tuossa viimeisessä verisessä koitoksessasi. Olisit mielestäni saanut voittaa. Tasapelikin olisi tyydyttäisi minua enemmän, kuin tämä onneton loppusi. Hurmeiselle tantereelle olisi saanut jäädä minun puolestani lisäksesi kaksi muutakin sankarivainajaa...
Olisin mieluusti suonut, sinun ärhäkästä karhukoirasta selvittyäsi jaksavan vielä kerran rynnätä päin tuota urheaa metsästäjää, joka salaa sinua kiikaritähtäimen läpi kyttäsi ja purra, purra, purra, purra, purra sitä kusipäätä niin paljon ja kovasti, että kuolleiden, sankarimetsästäjään takertuneiden leukojesi irrottamiseen olisi tarvittu vähintäänkin lähikunnan vpk:n hydraulista peltileikkuria...
Kunnioitan sinua, muistan sinua ja säälien itken sinua, olin järkyttynyt lukiessani pääsystäsi elämäsi ensimmäiseen lööppiin...
Tuota, muka "kaksi kuolettavaa laukausta" vain 200 m:n päästä kiikaritähtäimellä varustetulla erikoiskiväärillä sinuun, viattomaan metsän kuninkaaseen syyttä suotta ampunutta metsästäjäsankaria halveksin ja inhoan.
Hyvä kirjoitus.
Karhu ei ole ihminen. Ei, vaikka saduissa ne puhuvatkin. Ei saa elää satuelämässä.
Saman kirjoituksen voisi kirjoittaa hyttysestä. Joka kesä tapat lukuisia hyttysiä.
"Karhu ei ole ihminen".
No pitäisikö olla? Eikä Joutsen ole Kettu eikä siili ole perhonen.
Onnea upeasta havainnostasi.
"Karhu ei ole ihminen". Onneksi ei ole.
Karhulla on ekologinen lokero tässä maailman faunassa. Ihmisellä ei sellaista ole ja siksi se onkin pelkkä häiriöeläin joka ei aiheuta mitään hyvää tai tuo tasapainoa luonnolle vaan tuhoaa sitä.
Voi taivas, miten mahtava kirjoitus. Luen uudelleen ja uudelleen kyynelten poltellessa silmiä ja näen karhun kuoleman elävästi.
Kiitos sinulle, joka tämän kirjoitit. Vielä löytyy maailmassa ihmisiä, jotka osaavat kunnioittaa eläimiä ja jotka tuomitsevat nuo pyssyineen metsissä huseeraavat ääliöt, jotka toden totta eivät tarvitse sinne pakastimeensa yhtään enempää kuin mitä kaupasta jaksavat kantaa.
Itse kun kehuu, tulee kehutuksi.
Älä valehtele kelvoton. Aloittaja ei ole tuota kiitosta kirjoittanut, vaan MINÄ!!!
Lienee sinun ongelmasi.
Höhlähän sie oot. Se, että joku osaa kirjoittaa noin naulankantaan ja hänen kiittämisensä ei ole ONGELMA, vaan etuoikeus.
Mutta sitähän sinä reppana et voi ymmärtää.
Aloittamalla nimittelyn, myönnät menettäneesi pelin.
Ihan sama.
Metsästäjä on sankari tässä.
Sianprsreikä se on. Ällö tyyppi.
Tyhmiä ootte kaikki!
Ihan sama. Aloittaja ei tosin ole tyhmä, vaan empaattinen ihminen, joka osaa sanoittaa elämää ja tuntemuksiaan.
Metsästäjä taas on nilviäinen, mutta tulee päivä jolloin hänellekin tulee se rangaistus mikä hänelle kuuluu.
Kosahtaa mahdollisesti?
Onko tuo uhkaus?
Kipasehan kysymään oikeusoppineilta. Taidatkin olla juuri se metsästäjä, kun noin intopinkeenä kirjoittelet?
Voit ottaa sen lupauksena.
Upea ja katkera kirjoitus turhista ja typeristä ihmisistä luonnon keskellä.
Sensijaan otsikko oli typerä ,miksi ulkomaan kieltä tungetaa joka rakoon, lisään päivälliseeni. i"n-memoriam"
Ihminen on pahin peto kautta aikojen ja vielä puolustaa omaa itseään.
Tänä kesänä murhataan jälleen liki 200 karhua. Heillä ei ole elämisen oikeutta noiden peräkamarin poikien mielestä.
No ampuu ne joskus lapsensa ja vaimonsakin.