Tuossa taannoin joku Suomen sisällissodan (ei kiistellä nimestä, jooko) teloituksia tutkinut kertoi saaneensa tappouhkauksia. Ainakin Hesaria tai Suomen Kuvalehteä lukiessa saa toisinaan sellaisen mielikuvan, että maaseudulla henkiset rintamalinjat punaisten ja valkoisten välillä ovat olemassa vieläkin, vaikka tapahtumista on kolme sukupolvea.
Kysymykseni siis kuuluu: onko maaseudulla sisällisodan tapahtumilla vieläkin merkitystä? Täytyy kai olla, jos joku antaa tappouhkauksia.
Jos maaseudulla todella vielä pyöritellään sukujen välillä kaunoja asioista, joiden tekijät ovat kuolleet jo kauan sitten, Paavo Lipponen oli epäilemättä oikeassa sanoessaan että maalta paetaan henkisesti ahdistavan ilmapiirin vuoksi.
Itse asun keskikokoisessa kaupungissa, enkä muista että kukaan olisi ikinä erikseen maininnut että ukki oli punainen tai valkoinen, saati että olisi kysynyt minun sukutaustaa.
Kysymykseni siis kuuluu: onko maaseudulla sisällisodan tapahtumilla vieläkin merkitystä? Täytyy kai olla, jos joku antaa tappouhkauksia.
Jos maaseudulla todella vielä pyöritellään sukujen välillä kaunoja asioista, joiden tekijät ovat kuolleet jo kauan sitten, Paavo Lipponen oli epäilemättä oikeassa sanoessaan että maalta paetaan henkisesti ahdistavan ilmapiirin vuoksi.
Itse asun keskikokoisessa kaupungissa, enkä muista että kukaan olisi ikinä erikseen maininnut että ukki oli punainen tai valkoinen, saati että olisi kysynyt minun sukutaustaa.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Olen kyllä puolueellinen kun olen kaupunkilainen Puna-Suomesta ;-) mutta:
Vaasassa joskus tuli ihan kadulla (toki humalainen) ehkä 40-luvulla syntynyt mies saarnaamaan Vapaussodasta. Tällaiseen en ole Etelä-Suomen kaupungeissa törmännyt. Omissa suvuissa on ollut väkeä molemmilla puolella, mutta eipä siitä juuri ole puhuttu. Tutut vasemmistoperheiden (60-80-l syntyneet) vesat sanoneet että puhuttu on muttei juuri kiihkoiltu, vaan ennemmin huumorilla.
En halua maaseutua mollata, mutta ehkä siellä kun ihmiset saattavat helpommin tuntea toisensa ja taustat jää yksityiskohdat kaivelemaan iisimmin. Vaan eipä ole omaa kokemusta.
Jos viittaat siihen keväällä tulleeseen Kymenlaakso teloituksia käsitelleeseen väikkäriin, niin sehän koski suureksi osaksi kaupunkejakin, Kouvolaa ainakin. Vaan enpä tiedä mistä tappouhkaukset on tulleet.
Hesari on Suomen suurin ilmoituslehti ja Suomen Kuvalehti pyrkii kiinnostamaan Seiskan ja Katson lukijoita samalla kun se yrittää säilyttää perinteisen laadukkuuden rippeitä. Molemmissa painotuotteissa tarvitaan sensaatiojuttuja, ja vuoden 1918 tapahtumien avulla lehdet yrittävät yhä manata kiihkeitä henkiä esiin. Molempien toimittajia nähdään silloin tällöin käräjäoikeudessa, mutta Hesari on saanut oikeudessa tärkeän voiton sananvapauden alalla: lehti on oikeutettu kertomaan takavuosien tuntemattomaksi jääneen pikkumissin poikaystävästä! Missit, salarakkaat ja vuoden 1918 tapahtumat ovat taattua standardiaineistoa tietyn sortin lehtimiehille.
"Missit, salarakkaat ja vuoden 1918 tapahtumat ovat taattua standardiaineistoa tietyn sortin lehtimiehille"
- Tarkoitatko ettei yli 30 000 suomalaisen hengen vaatineesta konfliktista saisi puhua vai että se rinnastuu misseihin? Miksi luet historiapalstaa?
Lehdissä vetäistään rutiiniluonteisesti ja sensaatiohakuisesti juttuja maamme suuresta tragediasta vain kaupallisista syistä. Vakavaa historiankäsittelyä ei sanomalehdistä tai kuvalehdistä useinkaan löydä, vaan se on latteaa ja pinnallista vailla syvempää sanomaa. Sen vuoksi sitä voi rinnastaa missijournalismiin - neljännen valtiomahdin mutasarjaan.
Henki mediassa ja koko maassa on vielä aika vasemmistolainen perinteellisellä tavalla. Kyllä mediassa vaikuttaville punaisille on tärkeää tehdä vuodesta 1918 kommunistityyliin selitetysti propagandaa.
kirjoittaa vielä nykyisten nelikymppisten opettajista. Heissä oli sellaisia, jotka olisi pitänyt erottaa virastaan, jotta lapset olisivat saaneet elää ja kehittyä vapaasti.
Vai mitä sanotte opettajasta, joka antoi yhdelle oppilaalle biologian oppikirjaan kuulumattoman tehtäväkirjan, erilaisen kuin muille, joten tehtävien tekeminen ei onnistunut.
Opettaja huusi hirveästi tälle oppilaalle, muka siitä kun tällä oli kymmenestä laskusta yksi väärin, -- todellisuudessa siitä kun tyttö pärjäsi niin hyvin.
Opettaja toi karkkeja kouluun ja pani ne jakoon, tämä mainittu tyttö jäi ilman, mutta ihme kyllä, myös erän toinen, joka oli toiseksi viimeinen. Ym.ym. Näin kahdeksan vuotta.
Ensimmäinen luokka oli käytynä hyvien opettajien koulussa toisella paikkakunnalla.
Vihaan ja inhoan vieläkin sitä opettajaa, josta aluksi kirjoitin. Hän kehui vanhempain illassa sota-aikojensa urhoollisuutta ja jalkaisin kävelemistään.
eiköhän nyky mediaa kumminkin ohjaa joka tapauksessa se raha, pitää vaan keksiä myyvä otsikko, se nyt on aivan sama mitä kirjoitetaan ja mihin se perustuu. Paras esimerkki on tämä uusi sensaatio otsikoihin perustuva iltasanoman ja iltalehden kilpailija tosin paikallinen Aamulehti. Ei mikään tutkittu tieto sellaisenaan todellakaan kiinnosta, jokainen lukija takertuu lähinnä siihen mitä mieltä itse tai itseä lähinnä oleva yhteisö on.
nytten kun vielä siirrät tämän vihasi lapsiisi ja heidän lapsiin, jotka jatkavat perinnettä. 90 vuoden päästä vihataan teidän suvussa kaikkia opettajia. Olen itsekkin alasteella joutunut vastaavan kohteluun. Yläasteella olin koulukiusattu. Armeijassa simputettiin. Mutta en aio kuitenkaan omaan poikaani lietsoa mitään pyhää vihaa, kerron vain että näin on. Vahvat pärjää. Ihminen on susi toiselle. Ja jotka suureen äänen kehuvat omia urotekoja ei todennäköiseti ole ollut niissä kovimmissa paikoissa, siellä oppii nöyryyttä.
Vaikea sanoa, onko maalla reaalisesti
olemassa enempää rajalinjoja kuin kaupungeissakaan.
Uskon kuitenkin, että maaseudulla ihmiset ovat
astetta sidotumpia asuinpaikkaansa ja sen ihmisiin
toisin kuin kaupungeissa. Myös suhde omaan
perheeseen, isovanhempiin, naapureihin etc. koko
yhteisöön on hiukan erilainen... kaupungeissa
ihmisten voivat hakea/alitajuisesti hakevat etäisyyttä läheisimpiin, joka toisaalta helpottaa ihmisten psyykkisiä paineita toisaalta on johtanut
yksinäisyyteen ja individualismiin. Toisin sanoen
tässä yhteydessä oman suvun merkityksen ja sen historian tiedostamisen katoaminen.
Uskoisin, että kun alat tietoisesti tutustua
ja onkia sukusi taustoja, historiaa etc.
sisällisodan valossa niitä varmasti löytyy.
Kaupunkilais-maalais-jaottelu toimii siten tässä yhteydessä huonosti.
Tästä on vaiettu:
Pakostakin nousee esille kysymys: olemmeko me Kainin sukua, joka tahrasi kätensä veljesvereen itsenäistyessään? Vastaus kuuluu: emme niin kokonaan kuin on luultu. Julkisuudessa täysin vaiettu tosiasia nimittäin on, että valkoisen armeijan komentoporras oli valtaosaltaan – ehkä peräti 90 prosenttisesti – Suomen ja Ruotsin ruotsalaisista koostuva.
Suomen armeija oli lakkautettu vuonna 1902 ja etupäässä vain maan ruotsinkielinen vallasväki lähetti poikiaan Venäjän armeijan upseerikouluihin, kuten Mannerheiminkin laita oli. Juuri he muodostivat valkoisen armeijan komentajien rungon.
Saksassa maailmansodan aikana koulutuksensa saaneista jääkäreistäkin huomattava osa oli Suomen ruotsinkielisiä. Valkoisten komentajissa oli myös huomattava määrä riikinruotsalaisia upseereja, jotka olivat tulleet Suomeen valkoisten puolelle sotaan. Noin tuhannesta Ruotsista tulleesta vapaaehtoisesta kolmisen sataa joutui päällystö-, alipäällystö- ja esikuntatehtäviin. Lähinnä vain Karjalan rintaman valkoisilla oli asemasotavaiheessa suomenkielisiä johtajia.
Kenttäoikeudet olivat joukko-osastojen komentajien vastuulla toimeenpantuja. Siis vastuu niistä yli 10 000 punaisen teloituksista ei olekaan kuin pienemmältä osin etnisillä suomalaisilla valkoisilla. Päävastuu on niillä etnisesti ei-suomalaisilla komentajilla, joiden herrakansan edut kapinassa olivat olleet suuressa vaarassa.
Teloitusryhmistä suurin osa ruotsinkielisiä?
Erään tutkijan esittämän epävirallisen arvion mukaan punaisia ampuneiden teloitusryhmien jäsenistäkin noin 2/3 oli ruotsinkielisiä. Tieto on toistaiseksi vahvistamaton, joten siihen on suhtauduttava varauksella. Asia selvinnee lähivuosina. – Siis pieni 10 % vähemmistö tai pieni osa heistä otti oikeuden omiin käsiinsä kostaessaan punaisille, joista valtaosa oli suomenkielisiä. Masentavimpia esimerkkejä ovat tapaukset, joissa teloitettavien punaisten etnisyys tarkistettiin: ruotsin kieltä osaavat otettiin sivuun ja pelkkää suomea taitavat ammuttiin.
Osa maamme ruotsinkielisestä vähemmistöstä tahrasi kätensä pahasti suomalaisten vereen keväällä 1918. Tässä olisi nyt sovittelujen ja anteeksipyynnön paikka juuri heille tai nykypolvelle heidän jälkeläisinään, kuten tietysti myös terroriin osaaottaneille etnisesti suomalaisille valkoisille. Silti on muistettava, että punaiset aloittivat paitsi kapinan myös terrorin ja murhat ja että valkoisten kostoterrorissa oli mukana myös paljon suomenkielistä väkeä. Ja että punaisen terrorin kohteena oli ollut melkoiselta osaltaan hallitseva ja omistava ruotsinkielinen yläluokka.
Jota asia kiinnostaa, voi lukea Jaakko Paavolaisen klassiset terroritutkimukset tai Pekka Kalevi Hämäläisen Luokka ja kieli vallankumouksen Suomessa (1978) tai Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle (1993) ja onhan jotain kerrottu F.E. Sillanpään Hurskaassa kurjuudessa ja Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian toisessa osassa unohtamatta Joel Lehtosen, Ilmari Kiannon ynnä muiden teoksia.
Näin se vaan ikävä kyllä on!
http://www.suomalaisuudenliitto.fi/uhrit1918.htm
Länsi-Uudenmaan ja Forssan verilöylyt 1918
Tauno Tukkinen: Teloittajien edessä. Ihmiskohtaloita Karjalohjalla, Sammatissa, Nummella, Pusulassa, Nurmijärvellä, Vihdissä ja Inkoossa 1918. Omakustanne, 1999.
Tauno Tukkinen: Mäkeen mäkeen vaan. Punaisten henkilötappiot Forssassa, Jokioisissa ja Tammelassa 1918. TT Karjalohja 2001.
1918 muistomerkki Lahdessa
Suomen Mielessä 3/1999 oli Arto Pölläsen artikkeli Itsenäisyyssodan kääntöpuoli, joka käsitteli yleisellä tasolla niin Suomen kuin Ruotsinkin ruotsalaisten osuutta vuonna 1918 suoritetuissa teloituksissa. Pöllänen totesi, että osa ruotsalaisista tahrasi tuolloin kätensä pahasti suomalaisten vereen ja että nyt olisi totuuden sekä anteeksipyynnön vuoro.
Tauno Tukkinen käsittelee kirjoissaan kokeneen kotiseutututkijan varmuudella Forssan seudun sekä läntisen Uudenmaan tapahtumia vuonna 1918 yksityiskohtaisesti ja kiihkottomasti. Seurakuntien rippikirjat, aiemmin ulottumattomissa olleet päiväkirjat ja omaisten muistitieto yhdistettynä tutkimuskirjallisuuden laajaan tuntemukseen luovat hyvän pohjan. Kirjojen kuvitus on runsas ja hakemisto käyttökelpoinen esim. sukututkijoille.
Helsingin hellityt sotavangit
Tammi-helmikuun vaihteessa 1918 punakaartit olivat varmistaneet valtansa Helsingissä ja Etelä-Suomen tärkeimmillä paikkakunnilla. Uudellamaalla jäi punaisten selustaan kuitenkin suojeluskuntia, jotka kapinalliset pyrkivät tekemään vaarattomiksi.
Läntisellä Uudellamaalla pääosin ruotsinkieliset valkoiset ryhmittyivät Siuntioon ja Kirkkonummelle, Suitian ja Sigurdsin kartanoiden ympäristöön. Kahakoinnin jälkeen saarretut 467 suojeluskuntalaista antautuivat helmikuun lopulla Ruotsin suurlähetystön välityksellä. Heidät kuljetettiin sotavankeuteen Helsinkiin Liisankadulle ruotsalaiseen lyseoon, jossa heidän olonsa olivat varsin kohtuulliset. Useat vangit allekirjoittivat lupauksen, että he eivät enää taistele punaisia vastaan. Lupaus unohtui, kun vankeus päättyi huhtikuun puolivälissä saksalaisten vallattua Helsingin.
Teloitukset Länsi-Uudellamaalla
Entiset vangit muodostivat ruotsinkielisen Länsi-Uudenmaan pataljoonan rungon ja sen tukikohta sijaitsi Inkoon Västankvarnissa. Varsinaiseen taistelutoimintaan pataljoona ei näy osallistuneen. Pataljoonaa komensi ruotsalainen Edward Ward ja komppanianpäällikköinä toimivat Ivar Hast ja Ivar Ståhle. Pataljoonasta muodostettiin retkikuntia, jotka tekivät teloituskiertueita eri puolille Uuttamaata. Tähtäimessä olivat punaiset tai punaisiksi epäillyt ja eräät valkoisetkin suomalaiset. Vihdissä pataljoona teloitti yli 60 paikallista, ja kerrotaan paikallisen suojeluskunnan päällikön joutuneen ajamaan verenhimoiset västankvarnilaiset pois pitäjästä. Pataljoona kylvi kuolemaa ainakin Inkoossa, Vihdissä ja Nurmijärvellä. Kaikkiaan Länsi-Uudenmaan pataljoona teloitti toukokuussa vähintään 200 miestä ja naista, lähes kaikki suomenkielisiä.
Västankvarnissa istui myös kenttätuomioistuin, jonka johtoon halukkaasti hakeutui lehtimies ja kirjailija Erik Grotenfelt. Aatelismies G. ei ottanut osaa sotatoimiin, mutta teloituksiin sitäkin innokkaammin. Hän osoitti oman todistuksensa mukaan poikkeuksellista armottomuutta, jopa julmuutta toimiessaan punavankien kuulustelijana ja teloitusryhmän päällikkönä. Tunnontuskat lienevät heränneet, sillä seuraavana vuonna Grotenfelt tappoi – itsensä.
Teloitukset Forssan seudulla
Tukkisen uusin kirja Mäkeen mäkeen vaan käsittelee 1918 teloituksia Forssan, Tammelan ja Jokioisten alueella. Huhtikuun 1918 lopulla Forssaan saapui Saariston vapaaehtoisjoukko, jota johti ruotsalainen kreivi Carl August Ehrensvärd. Yksikkö muodosti omista lähinnä ruotsalaisista upseereistaan sotatuomioistuimen. Sotatuomioistuin määräsi yli 200 punaista teloitettavaksi, joista 13 oli naisia ja nuorin vain 16-vuotias.
Rippikirjojen tietoja yhdistämällä Tukkinen on selvittänyt teloitettujen todelliseksi määräksi 260, kaikkiaan kuolleita Forssan seudulla oli 590. Kun tähän lisätään Länsi-Uudellamaalla teloitetut yli 200 suomalaista, kaikkiaan ruotsalaiset teloittivat ainakin 460 suomalaista keväällä 1918.
Ylös
--------------------------------------------------------------------------------
ITSENÄISYYSODAN KÄÄNTÖPUOLI
Suomi itsenäistyi 6.12.1917, niin meille opetetaan. Venäjän valta väistyi pois ja hyvä niin. Mutta entä vuoden 1918 sota – vapaussota, itsenäisyyssota, kansalaissota, sisällissota ja punakapina?
Punaisten kapinan voi johonkin asti ymmärtää sitä taustaa vasten, että herraluokka kaikkialla oli ollut suurelta osalta etnisesti vierasta – niin kartanonherrat maalla kuin teollisuuden ja kaupan työnantajat kaupungeissa kuin myös ylemmät virkamiehet. Suomalainen torppari ja työläinen tunsi itsensä paitsi parempiosaisen herrasväen myös vieraan kansan sortamaksi omassa maassaan. Kapinalippu nousi ja sota alkoi.
Punaiset tappoivat valkoisia 3500 sodassa kaatuneen lisäksi 1650 eli vähän yli 5000 ihmistä yhteensä. Valkoiset voittivat sodan, jossa kaatui 5500 punaista. Sitten oli vuorossa kosto kapinasta ja terroriteoista. Vangitut punaiset joutuivat kenttäoikeuteen. Vain kapinan johtajat olisi vallitsevien lakien mukaan voitu teloittaa maanpetoksesta. Mutta miten kävi?
Kova kosto
Punaisten johtajat pakenivat Neuvosto-Venäjälle ja valkoiset teloittivat 8400 punaista heti. 80 000 punaista joutui vankileireille, joissa kuoli 12–15 000 punaista lisää nälkään, tauteihin ja tuhansia teloitettiin vielä leireilläkin. Lisäksi 3–4000 punaista katosi. Noin 10 000 punaisen arvellaan paenneen Venäjälle. Punaisten mieshukka kuolleina oli siis 25–30 000.
Voidaan sanoa, että niin siinä kävi, miksi nousivat kapinaan laillista esivaltaa vastaan. Mutta yhtä hyvin voidaan kysyä (vaikka kapinan kukistaminen olikin oikeutettu teko), että oliko pakko kostaa vangituille rivipunaisille niin ankarasti kun pahimmat syylliset, kapinajohtajat, olivat paenneet Venäjälle?
Tästä on vaiettu
Pakostakin nousee esille kysymys: olemmeko me Kainin sukua, joka tahrasi kätensä veljesvereen itsenäistyessään? Vastaus kuuluu: emme niin kokonaan kuin on luultu. Julkisuudessa täysin vaiettu tosiasia nimittäin on, että valkoisen armeijan komentoporras oli valtaosaltaan – ehkä peräti 90 prosenttisesti – Suomen ja Ruotsin ruotsalaisista koostuva.
Suomen armeija oli lakkautettu vuonna 1902 ja etupäässä vain maan ruotsinkielinen vallasväki lähetti poikiaan Venäjän armeijan upseerikouluihin, kuten Mannerheiminkin laita oli. Juuri he muodostivat valkoisen armeijan komentajien rungon.
Saksassa maailmansodan aikana koulutuksensa saaneista jääkäreistäkin huomattava osa oli Suomen ruotsinkielisiä. Valkoisten komentajissa oli myös huomattava määrä riikinruotsalaisia upseereja, jotka olivat tulleet Suomeen valkoisten puolelle sotaan. Noin tuhannesta Ruotsista tulleesta vapaaehtoisesta kolmisen sataa joutui päällystö-, alipäällystö- ja esikuntatehtäviin. Lähinnä vain Karjalan rintaman valkoisilla oli asemasotavaiheessa suomenkielisiä johtajia.
Kenttäoikeudet olivat joukko-osastojen komentajien vastuulla toimeenpantuja. Siis vastuu niistä yli 10 000 punaisen teloituksista ei olekaan kuin pienemmältä osin etnisillä suomalaisilla valkoisilla. Päävastuu on niillä etnisesti ei-suomalaisilla komentajilla, joiden herrakansan edut kapinassa olivat olleet suuressa vaarassa.
Teloitusryhmistä suurin osa ruotsinkielisiä?
Erään tutkijan esittämän epävirallisen arvion mukaan punaisia ampuneiden teloitusryhmien jäsenistäkin noin 2/3 oli ruotsinkielisiä. Tieto on toistaiseksi vahvistamaton, joten siihen on suhtauduttava varauksella. Asia selvinnee lähivuosina. – Siis pieni 10 % vähemmistö tai pieni osa heistä otti oikeuden omiin käsiinsä kostaessaan punaisille, joista valtaosa oli suomenkielisiä. Masentavimpia esimerkkejä ovat tapaukset, joissa teloitettavien punaisten etnisyys tarkistettiin: ruotsin kieltä osaavat otettiin sivuun ja pelkkää suomea taitavat ammuttiin.
Osa maamme ruotsinkielisestä vähemmistöstä tahrasi kätensä pahasti suomalaisten vereen keväällä 1918. Tässä olisi nyt sovittelujen ja anteeksipyynnön paikka juuri heille tai nykypolvelle heidän jälkeläisinään, kuten tietysti myös terroriin osaaottaneille etnisesti suomalaisille valkoisille. Silti on muistettava, että punaiset aloittivat paitsi kapinan myös terrorin ja murhat ja että valkoisten kostoterrorissa oli mukana myös paljon suomenkielistä väkeä. Ja että punaisen terrorin kohteena oli ollut melkoiselta osaltaan hallitseva ja omistava ruotsinkielinen yläluokka.
Jota asia kiinnostaa, voi lukea Jaakko Paavolaisen klassiset terroritutkimukset tai Pekka Kalevi Hämäläisen Luokka ja kieli vallankumouksen Suomessa (1978) tai Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle (1993) ja onhan jotain kerrottu F.E. Sillanpään Hurskaassa kurjuudessa ja Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian toisessa osassa unohtamatta Joel Lehtosen, Ilmari Kiannon ynnä muiden teoksia.
Totuus tekee vapaaksi
Traagisia asioita, mutta vain totuus tekee vapaaksi. Punaiset menettivät kansalaiskunniansa vuosikymmeniksi. Mutta niistä ohi lakien annetuista yli 10 000 punaisen kuolemantuomiosta ei montakaan valkoista komentajaa vedetty oikeuteen, eivätkä he ole kunniaansa menettäneet. Mitähän se lienee vaikuttanut kansan moraaliin, onko sen oikeudentunto vahvistunut siitä?
Joku ehkä kysyy: mitä hyödyttää kaivella menneitä, ne on vain unohdettava ja annettava anteeksi.
Asia ei kuitenkaan ole niin. Rikokset ihmisyyttä vastaan eivät vanhene. Omaisiaan menettäneiden on vaikea noin vain unohtaa. Mutta jos tehdyt vääryydet ja rikokset tunnustetaan ja pyydetään anteeksi puolin ja toisin kun muutakaan ei enää yli 80 vuoden jälkeen voida tehdä, niin todellinen sovinto ja anteeksianto on mahdollinen. Aika ei paranna, jos rikkomuksia ei koskaan tunnusteta. Tämä olisi kansallisen eheytymisen ja sisäisen parantumisen asia. Sitä me kai itse kukin kuitenkin toivomme.
Arto Pöllänen
Kirjoittaja on toisen polven siirtokarjalainen
ja historianharrastaja Kemijärveltä.
Tuo edellisen kirjoittajan mainitseman ruotsalaisen joukko-osaston uhrit olivat käsitykseni mukaan kaikki suomalaisia ainakin Vihdin alueella. Minulle on jäänyt se käsitys että vihanpito oli kielipoliittista, ei jakoa punaisin/valkoisiin. Vuoden 1918 sotaa käytettiin ilmeisesti hyväksi tuolloin kyteneessä kieliriidassa rannikkoseudun suomenruotsalaisten ja suomenkielisen väestön välillä. Isäni kertoi, ettöä kielisota jatkui pienimuotoisempana kahakointina paikoin vielä 1920-luvulla myös Helsingissäkin.
Muija on kotoisin Hämeestä, missä on ilmeisesti ollut vitunmoinen rähinä punakapinan aikoihin.Itse pienestä Lapin kaupungista kotoisin olevana olin enemmän kuin hölmistynyt sitä kaunaa, mitä oli ilmassa vieläkin. Kartanon, jo rappeutuneen maita suurinpiirtein syljettiin yms. pientä.Se mitä oikein syvällä muhii, jäi vain arvailujen varaan.Mutta vasta ensimmäisen kerran tajusin konkreettisesti, kuinka pirun kipeä asia on ollut/on vieläkin.
Keskustelin pari viikkoa sitten sisällissota-aiheesta erään lohjalaisen lääkärin kanssa. Hän ei tunnustanut, että valkoiset olisivat tehneet mitään hirmutöitä sisällissodan aikana tai sen jälkeen mutta oli sitä mieltä, että asiaa koskevat tiedot ovat pelkkää sosialistipropagandaa.
Kotikuntani Tammisaaren alueella on sodan suurin punaisten joukkohauta, johon on haudattu 3000 punavankia sekä toinen länsi-uudenmaan kunnan Inkoon alueella toinen hauta, joka on aatelismies Erik Grotenfeltin taidonnäyte, vainajia yli 70.
Sisällissodan jälkeen liikkui Länsi-Uudenmaan pitäjissä myös eräs suojeluskuntaosasto tappamassa noin 200 ihmistä, Osaston nimi oli Skärgårdens Frihetskrigare (Saariston Vapaussoturit).
Toki punaisetkin tekivät omia hirmutekoja mutta hävisivät raakuudessa kuninkaantekijöiden puolelle.
Ellei nyt 90 vuotta tapahtumien jälkeen voida tunnustaa tapahtuneita tosiseikkoja niin milloin sitten?
Isoäitini isää pidettiin vangittuna Lappeenrannan linnoituksessa. Isoäitini kertoi: Hän, nuori tyttö, 16-vuotias, salakuljetti ruokaa isälleen ja serkulleen. Piikkilangan alitse oli kaiverrettu kolo, johon ruoka jätettiin. Yleensä vartijat katsoivat muualle, mutta kerran isoäitini otettiin kiinni. Hänet uhattiin ampua, mutta laskettiin kuitenkin menemään. Hänen isänsä pääsi vapaaksi, mutta eli vain viikon sen jälkeen. Hänen elimistönsä ei kestänyt enää ravintoa, ei edes lääkärin määräämää kauravellidieettiä. Hän oli kuihtunut, hän kuoli nälkään. Uskoisin, että tämäntyyppisiä tapauksia on enemmänkin. Kansalaissodan arkistoissa olisi vielä paljon tutkailtavaa.
nythän ollaan taas palaamassa uusjakoon, eli valkoise tottaa takaisin menettämänsä alueet Kokoomuksen johdolla?
Työläis - tai tavallista suomalaista kastia kun on, niin kohtelu on sen mukaista ollut koko elämän- loputonta syrjintää ja ihmisoikeusloukkauksia, sekä väärinkäytöksiä,joista on turha tämän maan virkavallalle valittaa.
Kyllä ainakin täällä meilläpäin vieläkin suht' yleisesti tiedetään, missä kaartissa kunkin tilan ja talon 'kanta-isät' olivat, kuka puna-, kuka valko-, ja kuka käpykaartissa. Kas kun, kiitos mm. Lex Kallion, ovat myös entiset 'punikit', tai siis heidän jälkeläisensä, nykyään tilallisia ja talollisia, niin mitään 'luokkasotaa' ei silti käydä, vaikka politiikka ja sahti kyllä keskustelua usein synnyttävät.
merkitystä, ollaan kaikki länsimaisen pankkisosialistisen mediamanipulaation ohjailemia ajattelultamme. Siitä todisteena voi käydä kunnioittamassa punauhrien muistomerkkiä Seinäjoella.
omaa typeryyttäsi muihin.
"Olisi myös tärkeä ymmärtää, että valkoisten kenttäoikeudet toteuttivat,
valtaväestön oikeustajun mukaista oikeutta."
Terrori ei ollut aikalaisille mielivaltaa, vaan osa sotaa.
Terroriksi nämä teot muuttuivat vasta rauhan palattua, kun alkoi sodan jälkipuinti
ja keskustelu siitä, kuka oli syyllistynyt "ylilyönteihin," ikään kuin
sisällissota voisi olla muuta kuin ylilyöntejä ja julmaa tappamista.
Väitöskirjassaan Marko Tikka - Kenttä-oikeudet (SKS 2004) on osoittanut,
että Suomen sisällissodassa kummankin sodan osapuolen sotavoimien päällystöllä oli
vastuu terrorista. Armeijoiden takana olevien hallitusten
ja yksilöiden vastuu terrorista on sen sijaan monimutkaisempi asia.
Yhtä käsitystä poikkeusolojen oikeudenkäytöstä ei 1918 ollut,
Valkoinen armeija turvautui rankaisutoimissaan - siis teoissa,
joita kutsutaan myös valkoiseksi terroriksi -
sortovuosina annettuun venäläiseen sotatilalakiin.
Valkoisen armeijan korkeat upseerit olivat pääosin saaneet venäläisen
sotilaskoulutuksen ja tunsivat sotatilalain sisällis-sodankäyntiin sopivaksi,
jopa tarpeelliseksi. He halusivat turvata armeijan selustan.
Se taas voitiin tehdä, kuten valkoisten ylipäällikkö muistelmissaankin aikanaan totesi,
ampumalla vangittujen kapinallisjoukkojen päälliköt ja laskemalla rivimiehet kotiin.
Poliitikot jäivät rintamalinjan kummallakin puolella sodan sivustakatsojiksi,
koska niin punakaarti kuin valkoinen armeijakin kävivät sisällissotaa tavalla,
jolla se pyrittiin voittamaan. Punainen ja valkoinen terrori olivat
sisällissodan sodankäyntitaktiikkaa.
Olisi myös tärkeä ymmärtää, että valkoisten kenttäoikeudet toteuttivat kansan
oikeustajun mukaista oikeutta. Punaiset olivat syyllistyneet omaisuuden
anastamisiin, tuhotöihin ja raakoihin surmatekoihin, jotka vaativat rangaistusta.
Tässä tilanteessa kansalaiset tukivat kenttäoikeuksia, koska katsoi ne
oikeustajunsa kannalta välttämättömiksi. Ellei näin olisi ollut, olisi jäänyt jäljelle vain täysin
summittainen kosto.
Valkoiset uskoivat vakaasti toimivansa rankaisutoimissa lain mukaan.
Toiseksi: sisällissodassa kummankin puolen sotavoima syrjäytti poliittisen tahdon.
http://koti.mbnet.fi/matti61/kapina/Punaisten hirmutyot Vapaussodan aikana.pdf
Punaisten murhatilastot osoittavat, että talolliset ja maanviljelijät teloitettiin ilman pienintäkään omantunnon tuskaa. Seuraavana tilastoissa on työväkeä ja torppareita. Ilmeisesti atteen pettureita!
http://koti.mbnet.fi/matti61/kapina/Punaisten murhatilasto 1918.pdf