Tänä vuonna tuli 10vuotta siskoni kuolemasta..itse täytän tänä vuonna 17. en vaan ole koskaan kenellekään näyttänyt sitä miltä se musta tuntuu. yhen ainoan kerran, sekin kännissä, muutaman kyyneleen tuhersin kaverini olkapäälle aiheesta, mutta siihen se jää. olin pieni lapsi vain..sisko kuoli auto-onnettomuudessa. koskin hänen poskeaan hautajaisissa. tämä on jättänyt syvät arvet muhun. kukaan ei tiedä miltä musta tuntuu. suren vain, edelleen, niin kamalasti...tuntuu niin epäreilulta. en edes muista hänestä mitään. mutta pakko kai jaksaa.
pääseeköhän tästä koskaan yli. tai ei kokonaan tietenkään pääse mutta vähän olo helpottuis. pitäny tämän asian sisälläni 10 vuotta. pitäisikö puhua jollekin. apua..
pääseeköhän tästä koskaan yli. tai ei kokonaan tietenkään pääse mutta vähän olo helpottuis. pitäny tämän asian sisälläni 10 vuotta. pitäisikö puhua jollekin. apua..
Vastaukset 7
Vanhimmat
puhu jollekin, vaikka äitille, äitin hali on aina paras ! siskosi on aina luonasi, usko pois, et ehkä näe häntä mutta hän on vierelläsi! puhu jollekin oikeasti. voimia sinulle ! :)
Mun isä kuoli, kun olin 6-v. Olin ajoittain tosi surullinen, mutta en osannut puhua kenellekään tuntemuksistani ennen kuin murrosiän kynnyksellä noin 12-vuotiaana. Vasta 17-vuotiaana pystyin käsittelemään surun siten, että asia jäi taka-alalle. Minusta tuntuu, että kuljet surun käsittelyssä suhteellisen samaa prosessia - lapsi ei osaa käsitellä eikä ymmärrä tunteitaan, siksi prosessi kestää kauan.
Voimia.
Minäkin menetin veljeni joka 17 vuotiaana hukku.Luulin,että sekoan surusta.Ainiaaksi jää veljen kokonen aukko,mutta on äärettömän tärkeätä puhua läheistensä kanssa,ja jollei se onnistu niin psykologin kanssa.Voimia sinulle.
Kirjoituksesi oli kaunis siihen sisältyvästä suuresta surusta huolimatta. Halusin kirjoittaa sinulle pari lausetta traumoista. Kuten nimimerkkini kertoo, olen jo jonkin matkaa tallustellut tätä maailmaa. Traumojakin on tullut, en erittele niitä sen kummemmin. Mutta avioeron jälkeen, sen kriisin kanssa painiessa rupesin purkamaan näitä muitakin piilossa olevia traumoja. Vanhimmat juontavat ihan lapsuuteen. Näköjään homma toimii vieläkin. Huomaan tulevani päivä päivältä enemmän sinuiksi näiden selvittämättömien kysymysten kanssa. Ihan jo niistä asioista keskusteleminen auttaa, vaikka hyvän ystävän kanssa. Arvet kyllä jäävät, mutta ne ovat muistoja elämästä ja sinällää hyväksyttäviä, kunhan on muuten sinut niiden kanssa. Kevyempiä kesäpäiviä sinulle.
...kaikille jotka olette vastanneet. :( ehkäpä vielä pystyn jollekin tästä puhumaan niin että olo helpottuisi. kiitos teille vielä kaikille
Minä koin samantyylisen asian lapsuudessani. Siskoni auto onnettomuudessa kun olin 10 vuotias, olen nyt 18. Itken usein iltaisin, kun puhutaan kuolemasta esim. telkkarissa tai jossain elokuvassa esim. Green Milen lopussa kun se pappa kertoo, että hän joutuu aina näkemään läheistensä kuoleman. Eikä pysty sitä estämään. :( koita jaksaa!
Siis "siskoni kuoli auto onnettomuudessa"
ja vielä lisäys, miksi asia pitäisi unohtaa? Voiko tuollaisen asian yli edes päästä? minun mielestäni sitä ei voi kun surra aika ajoin.