Ja juuri astumassa ruuhkabussiin. Lämpötila nousee, kun ihmiset tunkevat sisään, ja tunnen heti sydämeni alkavan pamppailla. Ahtaan paikan kammo on kuin piikki selässäni; se on kuin näkymätön käsi joka puristaa rintaani.
Bussin ovet sulkeutuvat, ja minä olen keskellä tungosta. Ihmisiä on joka puolella, ja heidän hajunsa sekoittuvat toisiinsa – hikoileva keho, tuoksuva deodorantti, ja se tuttu bussiin tarttunut kahvin tuoksu. Tunnen, kuinka tilaa on yhä vähemmän. Käsieni hikoilu tekee matkapuhelimesta liukkaan, ja yritän epätoivoisesti löytää tukea ympäriltäni.
Paniikki alkaa nousta. Yritän hengittää syvään, mutta jokainen hengenveto tuntuu vaikeammalta kuin edellinen. Jalkani ovat kuin lyijyä, enkä voi päättää, pitäisikö minun yrittää ulos vai pysyä paikoillani. Ihmiset ympärilläni puhuvat, nauravat, mutta minä en kuule heidän sanojaan – kuulen vain oman sydämeni rytmin ja hengitykseni.
Sitten bussi jarruttaa äkisti, ja kaikki painautuvat eteenpäin. Rintaani puristaa entistä enemmän. "Miksi minä en voi vain olla kotona, turvallisesti omassa tilassani?" ajattelen. Olo on kuin olisin suljettu laatikkoon, josta ei pääse pakoon.
Yritän keskittyä johonkin muuhun. Katson ikkunasta ulos, mutta liikenne on jumissa. Katu on täynnä autoja, ja kaikki näyttää epätodelliselta. Silmäni harhailevat, ja huomaan, että jollakin matkustajalla on värikkäät sukat. Yritän tarttua siihen, mutta se ei riitä. Hengitykseni kiihtyy, ja tuntuu, että kohta en enää kestä.
Lopulta, kun bussi pysähtyy seuraavalla pysäkillä, saan kuin saankin voimaa. Pusken itseni muiden ohi kohti ovea ja astun ulos. Henkäisen syvään raikasta ilmaa, ja tuntuu kuin olisin syntynyt uudelleen. Vaikka sydämeni hakkaa edelleen, tiedän, että olen taas vapaa. Ahdistus ei voita minua tänään.
Bussin ovet sulkeutuvat, ja minä olen keskellä tungosta. Ihmisiä on joka puolella, ja heidän hajunsa sekoittuvat toisiinsa – hikoileva keho, tuoksuva deodorantti, ja se tuttu bussiin tarttunut kahvin tuoksu. Tunnen, kuinka tilaa on yhä vähemmän. Käsieni hikoilu tekee matkapuhelimesta liukkaan, ja yritän epätoivoisesti löytää tukea ympäriltäni.
Paniikki alkaa nousta. Yritän hengittää syvään, mutta jokainen hengenveto tuntuu vaikeammalta kuin edellinen. Jalkani ovat kuin lyijyä, enkä voi päättää, pitäisikö minun yrittää ulos vai pysyä paikoillani. Ihmiset ympärilläni puhuvat, nauravat, mutta minä en kuule heidän sanojaan – kuulen vain oman sydämeni rytmin ja hengitykseni.
Sitten bussi jarruttaa äkisti, ja kaikki painautuvat eteenpäin. Rintaani puristaa entistä enemmän. "Miksi minä en voi vain olla kotona, turvallisesti omassa tilassani?" ajattelen. Olo on kuin olisin suljettu laatikkoon, josta ei pääse pakoon.
Yritän keskittyä johonkin muuhun. Katson ikkunasta ulos, mutta liikenne on jumissa. Katu on täynnä autoja, ja kaikki näyttää epätodelliselta. Silmäni harhailevat, ja huomaan, että jollakin matkustajalla on värikkäät sukat. Yritän tarttua siihen, mutta se ei riitä. Hengitykseni kiihtyy, ja tuntuu, että kohta en enää kestä.
Lopulta, kun bussi pysähtyy seuraavalla pysäkillä, saan kuin saankin voimaa. Pusken itseni muiden ohi kohti ovea ja astun ulos. Henkäisen syvään raikasta ilmaa, ja tuntuu kuin olisin syntynyt uudelleen. Vaikka sydämeni hakkaa edelleen, tiedän, että olen taas vapaa. Ahdistus ei voita minua tänään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Lisäksi juuri bussiin laskemani pitkä äänetön pieru aiheutti kaiken tuon
Onneksi bussi sihisee ja ihmiset rykivät. Voi rauhassa laskea äänen kera.