Mitä oikein haluamme?

Kunta- ja aluevaalien pinnan alla lymyilee eräänlainen piiloagenda, joka ei ole saanut uutismediassa ansaitsemaansa huomiota. Kyse on jännitteestä liberaalidemokratian ja autoritaarisen yhteiskunnallisen kehityksen välillä.

Missään vaaleissa ei ole kysymys vain yksittäisistä sinällään tärkeistä asioista, kuten vaikkapa verotuksesta, koulutuksesta tai palveluista. Pelissä on myös se, millaisia laajempia kehityskulkuja äänestäjät valinnoillaan tukevat. Millaiselle yhteiskunnalliselle todellisuudelle he – kenties tietämättään – avaavat ovia?

Politiikan tutkijat ovat jo pitkään pohtineet liberaalin demokratian tulevaisuutta ja todenneet sen murenemisen olevan monissa maissa tosiasia. Donald Trumpin Yhdysvallat on ajankohtainen ja monet yllättänyt esimerkki. Vastaavat kehityskukulut ovat myös eurooppalaista todellisuutta. Siksikin on hämmentävää, kuinka vähän demokratiasta Suomessa keskustellaan nimenomaan äänestäjien valintoihin liittyen.

Kevään vaalien kannalta liberaalin demokratia voi näyttäytyä abstraktilta ja kuntalaisten arjesta kaukaiselta asialta – mitä se ei tietenkään ole. Monet myös uskovat suomalaisen kansanvallan kestävän tuulet ja tuiverrukset ja pitävät pelkoa sen tulevaisuudesta liioitteluna. Niinikään monipuoluejärjestelmän nähdään estävän autoritaaristen hallintojen syntymistä.

*

Politiikan kentällä on jo pitkään kuitenkin näkynyt selviä signaaleja, jotka osoittavat, että liberaalin demokratian tilaa on Suomessakin syytä tarkkailla.

Poimitaan kolme tuoretta ja satunnaista esimerkkiä.

Sisäministeri Mari Rantanen (ps) ohjeisti perustus- ja yhdenvertaisuuslain vastaisesti ministeriötään pakolaisten valinnassa. Yhdenvertaisuusvaltuutettu puuttui toimintaan ja selvitysten jälkeen totesi ministerin rikkoneen lakia. Asia on nyt oikeuskanslerin selvitettävänä.

Oikeusministeri Leena Meri (ps) ilmoitti viime perjantaina (28.3), ettei niin sanottujen eheytyshoitojen kriminalisoiminen etene, vaikka eduskunta hyväksyi asiaa koskevan kansalaisaloitteen äänin 125–49. Monet katsovat, että ministeri ylitti toimivaltuutensa ja toimii vähintään vastoin parlamentarismin henkeä.

Viimeisen esimerkin voi nostaa karvalakkiosastolta eli viestipalvelu X:stä. Perussuomalaisten Veikko Vallin kirjoitti perjantaina (28.3): ”Olen kyllä ilolla seurannut Yhdysvaltojen MAGA-hallituksen toimintaa. Kunnon konservatiivimeininkiä. Kaikki vassariliberaalihörhöily pyyhkäistään kerralla pois. Samaa Suomeen ja Eurooppaan, kiitos.”

Rantanen ja Meri testaavat selvästi oikeusvaltioperiaatteen rajoja. Vallin puolestaan ihailee avoimesti Yhdysvaltain lipumista autoritaarisuuteen. Perussuomalaisesta puolueesta voisi kaivaa paljon muitakin vastaavia ulostuloja ja tuntoja.

Viehtymys autoritaarisuuteen näkyy myös kokoomuksen ja kristillisdemokraattien hallituspolitiikassa. Kumpikin puolue on valmis hyväksymään nykyisessä hallituksessa perussuomalaisten irtiotot mitä tulee esimerkiksi ihmisoikeuksien noudattamiseen. Liberaalin demokratian takuupuolueiksi niistä ei nykymuodossaan ole.

Osa kokoomuslaisista onkin jättänyt puolueen sen autoritaarisuuden vuoksi. Kenties tunnetuin lähtijä on Kirsi Piha. Hänen mukaansa puolue on tietoisesti ottanut ehdolle autoritaarista politiikkaa ajavia oikeistopopulistisia toimijoita. Tarkoituksena on kerätä perussuomalaisille menetettyjä ääniä. Samalla puolue syventää yhteistyötään perussuomalaisten kanssa myös muilla kuin talouspolitiikan rintamilla.

*

Vaikka tutkimukset osoittavat, että suomalaiset kiinnittyvät demokratiaan yhä suhteellisen vahvasti, oletus tilanteen pysymisestä ennallaan on nykymaailmassa naiivi. Kyse ei ole siitä, että Suomi tipahtaisi yhdessä yössä totalitaariseen hallintoon vaan siitä, millaisia yhteiskunnallisia tendenssejä oikeistopopulistien äänestäminen tässä historiallisessa tilanteessa ruokkii.

Äänestäjät voivat valinnoillaan vahvistaa liberaalia demokratiaa tai ottaa riskin siirtymisestä kohti autoritaarisempaa hallintoa. Veikkaan. että hyvin harva suomalainen haluaa sitä, mitä autoritaarisuuden kasvu toisi mukanaan. Siksi heidän pitäisi olla nykyistä paremmin informoituja äänestyspäätöstensä kytkeytymisestä laajempiin yhteiskunnallisiin kehitystendensseihin.