Tässä olis stooria, lyhyenläntää, vaan paljon on asiaa sisällään. Aiheenapa Suuri Pyhä Kirja elikkä Raamattu sekä sankareepos Suomen maan Kuinka tämä Jumalan sana päätyi kirjoihin ja kansiin ja mitäs Kalevala tähän tuumaa?
Kalevalan ja Raamatun taisto
Olipas tuossa kerran 12 opetuslapsen porukka, jonka tarinoit ja turinoit koothiin muutama sata vuotta. Keskiajan kiihkouskon aikaan ja muulloinkin lienevät pappismiehet ja piispanpukuiset värssyä muuttannehet monehen ottehesen. Ei ollut alkuperäinen sana kansan kurjan mielelle sopeva tuumi lukkarikin. Poistettiin kohta jos toinenkin, lisättihin muutama tilalle, ettei kovin nirkoseksi opus hengen iloihin ja riemun paratiisihin jäisi. Vaan vieläpä eeposta mentihin kiäntähän ja viäntähän monelle mualimon kielelle. Kunkin munkkiluostarin kaljupäisen apotin apupojan kielitaidon mukahan lausehet viännettehin passelihin muotohon.
Hukkahan oli osa kaislalaphusista vuosien saattees joutunut. Papyrukset vuoren onkhalosta kaivettihin. Kielen kuolleen tutkijalla sormi suussa ja toinen käsi rapsuttelepi korvallista. Mitähän lie tuokin harakanvarvas tarkoithanut? Arvatappahan ja veikkaillahan. Eipä tuota tuu kukkaan jälkikätehen penäämähän, ku eivät tollot osaa senkhään vertaa, mitä mie hallitten, tuumi ekspertti.
No nottas! Ovat vuodet aikhain saathossa ikhuista ja iankaikkhista sannaa muokannehet. Onpahan näppinsä ollut kanttorilla ja kuoropojallakin ties. Liekö Herra kirjansa moisesta häpäisystä hyljännyt? Ei armoa anna kansa Suomen vuonna kaks tuplanolla ja viis. Pimeähän aikahan valunnu taasen, aikahan keskellä historiikin, linnain ja lohikäärmein maan. On synthi sitä, mitä kertoo tuonen kirja. Ei Herra tarkhoittanut, kansa fiksumphana päätti. Vaan klaari touhu: ei rakhaus tai lempheys ennää tähän mualimohon maharu. Hittaast' ne kuolla kupsahtelee, kunkhin silmäin eessä. Tost lie kukhaan perusta. Ei kauppaa teherä enää oravannahoil, kovin kolhea killinki tilalle lyöty, hukhuttaa tavara, pakhastin ja leivänkärytin allehensa kaikhen kauniin, joka kherran maankin pääl eleli. Tullooko nää koskhaan takash mokoma? Eipä taira.
Onphaan vaan Suomen muallakin oma tarinansa kerrothavana. Säikheitä sammosta ja hiiestä. Tuonen pitkhäkaula lauleleepi tahtia luuviulun. Ilmarinen takhoi rautaa kuumaa Väin'möisen soita souellessa. Ompahan viel viljal, niin rukihilla kuin kaurasella omat ukkonsa. On ukot ja akat ymphärillä, jokha puolelt kurkhivat.
Ja synti ja häppee, jos oman kansallisuutes aartehen hylkäät! Asuthan sie, herran pieksut Suomess, järvien maass, et Jerusalehemin kuivahtaneilla hiekkapoluill. Miten voit sie maan lapsonen, mullan mukelo, tietää, minne olet menoss, jos et juuriass tunne? Olokohotkin vain tarinoita, sielussas silthi majjaa pithävät.
Kovin ovvat hyväll syötöll kumphainenki opus ollu, raskhaita kanthaa ja läpitte selloo. Raavas miäski jo nyörtyy. Satuja kerthovat mokomatki kansan mielist'. Miks keskenänsä taistelehevit? Vaill ällii touhu tuo. Kummallanskhi oma paikhansa. Syömmessä siun ja miun. Tarkhoitusta ei kumphainenkaan vailla. Selevähän se. Sielujehen uljahaitten rakentajia!
Kalevalan ja Raamatun taisto
Olipas tuossa kerran 12 opetuslapsen porukka, jonka tarinoit ja turinoit koothiin muutama sata vuotta. Keskiajan kiihkouskon aikaan ja muulloinkin lienevät pappismiehet ja piispanpukuiset värssyä muuttannehet monehen ottehesen. Ei ollut alkuperäinen sana kansan kurjan mielelle sopeva tuumi lukkarikin. Poistettiin kohta jos toinenkin, lisättihin muutama tilalle, ettei kovin nirkoseksi opus hengen iloihin ja riemun paratiisihin jäisi. Vaan vieläpä eeposta mentihin kiäntähän ja viäntähän monelle mualimon kielelle. Kunkin munkkiluostarin kaljupäisen apotin apupojan kielitaidon mukahan lausehet viännettehin passelihin muotohon.
Hukkahan oli osa kaislalaphusista vuosien saattees joutunut. Papyrukset vuoren onkhalosta kaivettihin. Kielen kuolleen tutkijalla sormi suussa ja toinen käsi rapsuttelepi korvallista. Mitähän lie tuokin harakanvarvas tarkoithanut? Arvatappahan ja veikkaillahan. Eipä tuota tuu kukkaan jälkikätehen penäämähän, ku eivät tollot osaa senkhään vertaa, mitä mie hallitten, tuumi ekspertti.
No nottas! Ovat vuodet aikhain saathossa ikhuista ja iankaikkhista sannaa muokannehet. Onpahan näppinsä ollut kanttorilla ja kuoropojallakin ties. Liekö Herra kirjansa moisesta häpäisystä hyljännyt? Ei armoa anna kansa Suomen vuonna kaks tuplanolla ja viis. Pimeähän aikahan valunnu taasen, aikahan keskellä historiikin, linnain ja lohikäärmein maan. On synthi sitä, mitä kertoo tuonen kirja. Ei Herra tarkhoittanut, kansa fiksumphana päätti. Vaan klaari touhu: ei rakhaus tai lempheys ennää tähän mualimohon maharu. Hittaast' ne kuolla kupsahtelee, kunkhin silmäin eessä. Tost lie kukhaan perusta. Ei kauppaa teherä enää oravannahoil, kovin kolhea killinki tilalle lyöty, hukhuttaa tavara, pakhastin ja leivänkärytin allehensa kaikhen kauniin, joka kherran maankin pääl eleli. Tullooko nää koskhaan takash mokoma? Eipä taira.
Onphaan vaan Suomen muallakin oma tarinansa kerrothavana. Säikheitä sammosta ja hiiestä. Tuonen pitkhäkaula lauleleepi tahtia luuviulun. Ilmarinen takhoi rautaa kuumaa Väin'möisen soita souellessa. Ompahan viel viljal, niin rukihilla kuin kaurasella omat ukkonsa. On ukot ja akat ymphärillä, jokha puolelt kurkhivat.
Ja synti ja häppee, jos oman kansallisuutes aartehen hylkäät! Asuthan sie, herran pieksut Suomess, järvien maass, et Jerusalehemin kuivahtaneilla hiekkapoluill. Miten voit sie maan lapsonen, mullan mukelo, tietää, minne olet menoss, jos et juuriass tunne? Olokohotkin vain tarinoita, sielussas silthi majjaa pithävät.
Kovin ovvat hyväll syötöll kumphainenki opus ollu, raskhaita kanthaa ja läpitte selloo. Raavas miäski jo nyörtyy. Satuja kerthovat mokomatki kansan mielist'. Miks keskenänsä taistelehevit? Vaill ällii touhu tuo. Kummallanskhi oma paikhansa. Syömmessä siun ja miun. Tarkhoitusta ei kumphainenkaan vailla. Selevähän se. Sielujehen uljahaitten rakentajia!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.