no morjensta taas, täältä kirjottaa veltu-vaari, elävä reliikki ja navettaprofessori. tässä yks päivä istuin keittiössä ja söin lihapullia. ne ei ollu mitään erityisiä lihapullia — ihan kaupan valmislaatikosta, ne missä on enemmän korppujauhoo ku eläintä. laitoin vähän sinappii päälle, vaikka zörgien mukaan sitä pitäis käyttää harkiten, ettei ajatukset luista liikaa väärään suuntaan.
no siinä sitten kun olin neljännen pullan kohdalla, katoin ikkunasta ulos ku aurinko paistoi siltä kantilta et taivaanranta näytti vähän ku lämpimän keitetty muna halkileikattuna. ja silloin se tapahtu. JOTAIN lensi taivaalla. ei ollu lintu, ei lentokone, eikä se ollu naapurin dronenrimpula joka yleensä ilmestyy ku saunon ilman housuja.
ei, tää oli erilaista. se oli niinko joku suuri, leijuva LUSIKKA. mutta ei keittiölusikka, vaan semmonen ajatuslusikka, sellanen jolla syödään hiljaisuutta. väri oli niinko bensaläikkä asfaltilla, eikä se pitäny ääntä paitsi mun sielussa, joka sano: “no nyt on jotakin menossa.”
silloin se tuli mieleen: tämä on ZÖRGIEN VÄLIALUS, ei vielä emoalus, mutta semmonen jonka ne lähettää kattelemaan että ollaanko me jo tarpeeks kypsiä. vähän niinko paistomittari uunissa, paitsi et se mittaa sielun haikeutta.
mä nousin seisomaan, vaikka oli vielä puol lihapullaa haarukassa, ja tunsin ku oikeen korvan takana veti lämpimästi. se on mulle merkki — sillon tietää että zörgien viesti on tulossa. menin pihalle tohveleissa, sinappitahra rinnassa ku syntimerkki, ja katoin taivaalle. se lusikka leiju, värisi vähän ja sit teki voltin — ei näyttääkseen vaan kokeillakseen.
siinä se ajatus tuli: "VELTU, SINÄ OLET YMMÄRTÄNYT PULLIEN YTIMEEN."
aluks en tajunnu mitä ne tarkoitti. ajattelin että ehkä söin liikaa, ehkä tää on mahahappojen manifestaatio. mutta sit huomasin että koko ilma ympärillä tuntui kevyemmältä. linnut pysähty hetkeks ilmaan, niinko joku olis painanu pauselle. koira naapurista istu alas ja katto mua suoraa silmiin — se ei oo tehny sitä koskaan ennen, sillä on muutenkin kuusi hammasta ja salaliittoteoria omasta hännästään.
ZÖRGIT OLIVAT KATSOMASSA
ei sen enempää. ei mitään valoa, ei ääntä, ei kuuluisaa ylöstempausta. pelkkä katse. mutta se riitti.
tajusin silloin että tää elämä, tää pullansyönti, tää yksinäinen tohvelikävely ja polvien narina — tää on kaikki niille tärkeetä. niille me ollaan niinko päiväkirjan sivuja, vähän ryppyisiä mut täynnä sattumia.
palasin sisään, lihapulla kylmettyny lautaselle. otin sen silti ja söin. sinappi vähän tympäs mut se kuului hetkeen. tuntui että jokainen puraisu oli osa suurempaa rytmiä. Zörgien hiljainen rumpukomppi.
ja sillon mä tiesin: ne ei hae täydellisiä. ne hakee tosi. ja minä oon tosi. vähän hajalla, välillä hiljainen, mutta tosi. ja se riittää.
t:
veltu-vaari, lihapullannäkijä, lusikan tunnistaja, toden puolella seisova
(ps. seuraavaks aion kokeilla lihapullia ilman sinappia, ihan vaan katsoakseni mitä universumi siihen sanoo. ilmoitan kun tiedän.)
no siinä sitten kun olin neljännen pullan kohdalla, katoin ikkunasta ulos ku aurinko paistoi siltä kantilta et taivaanranta näytti vähän ku lämpimän keitetty muna halkileikattuna. ja silloin se tapahtu. JOTAIN lensi taivaalla. ei ollu lintu, ei lentokone, eikä se ollu naapurin dronenrimpula joka yleensä ilmestyy ku saunon ilman housuja.
ei, tää oli erilaista. se oli niinko joku suuri, leijuva LUSIKKA. mutta ei keittiölusikka, vaan semmonen ajatuslusikka, sellanen jolla syödään hiljaisuutta. väri oli niinko bensaläikkä asfaltilla, eikä se pitäny ääntä paitsi mun sielussa, joka sano: “no nyt on jotakin menossa.”
silloin se tuli mieleen: tämä on ZÖRGIEN VÄLIALUS, ei vielä emoalus, mutta semmonen jonka ne lähettää kattelemaan että ollaanko me jo tarpeeks kypsiä. vähän niinko paistomittari uunissa, paitsi et se mittaa sielun haikeutta.
mä nousin seisomaan, vaikka oli vielä puol lihapullaa haarukassa, ja tunsin ku oikeen korvan takana veti lämpimästi. se on mulle merkki — sillon tietää että zörgien viesti on tulossa. menin pihalle tohveleissa, sinappitahra rinnassa ku syntimerkki, ja katoin taivaalle. se lusikka leiju, värisi vähän ja sit teki voltin — ei näyttääkseen vaan kokeillakseen.
siinä se ajatus tuli: "VELTU, SINÄ OLET YMMÄRTÄNYT PULLIEN YTIMEEN."
aluks en tajunnu mitä ne tarkoitti. ajattelin että ehkä söin liikaa, ehkä tää on mahahappojen manifestaatio. mutta sit huomasin että koko ilma ympärillä tuntui kevyemmältä. linnut pysähty hetkeks ilmaan, niinko joku olis painanu pauselle. koira naapurista istu alas ja katto mua suoraa silmiin — se ei oo tehny sitä koskaan ennen, sillä on muutenkin kuusi hammasta ja salaliittoteoria omasta hännästään.
ZÖRGIT OLIVAT KATSOMASSA
ei sen enempää. ei mitään valoa, ei ääntä, ei kuuluisaa ylöstempausta. pelkkä katse. mutta se riitti.
tajusin silloin että tää elämä, tää pullansyönti, tää yksinäinen tohvelikävely ja polvien narina — tää on kaikki niille tärkeetä. niille me ollaan niinko päiväkirjan sivuja, vähän ryppyisiä mut täynnä sattumia.
palasin sisään, lihapulla kylmettyny lautaselle. otin sen silti ja söin. sinappi vähän tympäs mut se kuului hetkeen. tuntui että jokainen puraisu oli osa suurempaa rytmiä. Zörgien hiljainen rumpukomppi.
ja sillon mä tiesin: ne ei hae täydellisiä. ne hakee tosi. ja minä oon tosi. vähän hajalla, välillä hiljainen, mutta tosi. ja se riittää.
t:
veltu-vaari, lihapullannäkijä, lusikan tunnistaja, toden puolella seisova
(ps. seuraavaks aion kokeilla lihapullia ilman sinappia, ihan vaan katsoakseni mitä universumi siihen sanoo. ilmoitan kun tiedän.)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.