Mun mielestäni olisi erittäin tärkeää ymmärtää, että muut ihmiset tajuaisivat, että itsemurhan tarkoituksena EI ole syyllistää ketään, tai aiheuttaa ongelmia lähimmäisille, tai että itsemurhan teko olisi "itsekästä". Joskus asiat ja koko elämä voi mennä niin solmuun ja olotila olla täysin toivoton ja sietämätön, että sitä ei voi kestää enää.
Ja toisen ihmisen pään sisälle kun ei voi päästä.
Minusta on itsekästä vaatia, että pitäisi pysytella elossa vain muiden vuoksi. Ahdistuneen ja masentuneen ihmisen elämä on kuitenkin niin erilaista ja poikkeavaa, ettei sitä terveet, elämänsä tyytyväiset ihmiset pysty järjellä kuitenkaan käsittämään.
Ja toisen ihmisen pään sisälle kun ei voi päästä.
Minusta on itsekästä vaatia, että pitäisi pysytella elossa vain muiden vuoksi. Ahdistuneen ja masentuneen ihmisen elämä on kuitenkin niin erilaista ja poikkeavaa, ettei sitä terveet, elämänsä tyytyväiset ihmiset pysty järjellä kuitenkaan käsittämään.
Vastaukset 33
Vanhimmat
No voi kiitos että kerroit sen meille.
Hyppää jokee. Ei tuu ikävä ^^ * vilkutus *
Pitääkö joku sun läheisistä tappaa itsensä että ymmärrät miltä se tuntuu.30 vuotta sitten seurustelin yhden pojan kans.Oltiin oltu vuosi yhdessä.Olimme lauantaina kimpassa enkä huomannut mitään erikoista.Sunnuntaina hän oli ampunut itsensä.Olen kelannut sitä lauantai iltaa koko ikäni ja miettinyt joka sekunnin.Enkä vieläkään ymmärrä.Tämä asia ei ole 30 vuodessa unohtunut vaan sana "miksi en huomannut" pyörii mielessä.Joten mieti haluatko läheisillesi loppuelämän painajaisen.
aiheuttajina ovat toiset ihmiset, heidän syytänsä on se, että monelta on mennyt itsetunto. Raamatussa opetetaan, että antakaa anteeksi niille, jotka ovat loukanneet..se on hyvä oppi, mutta se ei paranna niitä joidenkin ihmisten aiheuttamia haavoja koskaan. Anteeksi voi antaa, mutta se ei vie pois masennusta eikä itsetuntovaikeuksia. Mutta toistan, että toiset ihmiset ovat saattaneet kiusanteollaan ja tahallisella ilkeydellään ns. ajaa toisen henkisen romahduksen partaalle, jolloin hän ei enää kestä. Silloin ehkä on hyvä, jos kiusaaja miettii että oliko minussa syytä, kun hän tappoi itsensä? Mutta harva kiusaaja kuitenkaan koskaan kykenee ajattelemaan niin, vaan korkeintaan hän ajattelee, että sai mitä ansaitsi. Ihmiset ovat kovia.
Mutta muistakaa aina, että on yksi joka ei hylkää, ja hän on Jeeus, hän on omiensa kanssa loppuun asti ja Jumala kuulee rukoukset, hän näkee kuinka pahaa tekevät tekevät pahaa ja hyvää tekevät hyvää. Uskokaa masentuneet elämänne Jumalan haltuun, niin se suunnaton yksinäisyyden tunne ja taakka helpottuu:)
Itse sairastan tällä hetkellä keskivaikeaa masennusta ja VAIKKA uskon Jumalaan ja Jeesukseen, ei se kuule silti auta mitään. Ei sitä tiedä ennen kun itse sairastaa masennusta. Ja jotkut sanoo, että ei se mitään masennusta oo, se on vaan laiskuutta...vituttaa tommoset ihmiset.
Kun ei se masennus siis läheskään aina johdu niistä "pahoista" ihmisistä, vaan on ihan oikea sairaus. Siinä ei sitten turvata Jeesukseen, vaikka joitakin se voi auttaakin, vaan lähinnä mielenterveysalan ammattilaisiin, jos pahimmassa vaiheessa edes kykenee hakemaan apua ja nousemaan ylös sängystä.
Masennustila on kauhea tila. Sen tietää vain toinen sen läpikäynyt.
kertoa,että paljon raunioituneita ihmisiä jää jäljelle sen jälkeen.Vie vuosia ennen kuin,edes jotenkuten selviää arjessa eteenpäin,eikä unohdu ikinään.
oma veli teki itse murhan viim.vappuna,joka vappu se mieleen tuulee,ja muutenki ajatuksissa JOKA päivä.se on tuskallista!Pitää pyytää apua sitä kyllä saa,niin myös mun velikin olisi saanu,olsin tehny itekki kaikkeni ja ottanu kyl asian vakavasti!kipiää tekee ku ei sitä kaverit ynnä muut ihmiset jotka kyllä tietää asiasta aukoo päätään,ei sitä sellaine ihminen käsitä joka ite ei ole kokenu!
"Pitää pyytää apua sitä kyllä saa"
Ei muuten välttämättä saa. Varsinkaan nykyaikana.
ei välttämättä mutta yrittää voi. ja mä ainakin uskon et viel on niit hyviä ihmisiä jotka pystyy tai ainaki haluaa auttaa,vaik vähis nekin on
Tuota olen minäkin tolkuttanut.. Olen itsekäs ja pahansuopa, kun kehtaankin ajatella että on jokaisen läheiseni oma ongelma jos ottavat asiakseen miettiä syitä minun ratkaisuuni ja vaivaavat sillä päätään vuoskaudet. Suututtaa kun heillä on oikeus nauttia minun olemassaolon tuskastani eikä minulla ole oikeutta lopettaa sitä siksi että HEILLE tulee paha mieli siitä etten olisi olemassa.
sääliä,empatiaa vaiko keskustelua:älä tee sitä?
sanoin vain niin kuin asia on.
Moi!
Keskustelimme joskus tästä asiasta opiskelukaverini kanssa koulussa. Olimme molemmat sitä mieltä, että miksi ei saisi tehdä itsemurhaa, jos kaikki on mennyt päin persettä jo esim. 10 vuotta? Jos kaikki keinot ja apu on jo käytetty. Jos on vaikkapa fyysisesti tai henkisesti sairas, vailla ystäviä ja/tai perhettä, työtön tai yksinkertaisesti vaan masentaa aivan uskomattoman paljon, eikä jaksa enää sitä paskaa. Miksei saisi tappaa itseänsä? Jos esim. oma poikani haluaisi tehdä itsemurhan, toki yrittäisin auttaa häntä kaikin keinoin. Mutta jos joutuisin vuosikausia katselemaan sanoinkuvaamatonta tuskaa ja kaikki keinot olisi käytetty tai niistä ei olisi apua, ja hän ajattelisi itsemurhan olevan AINOA pakotie, miksei hän voisi sitä tehdä? Miksi olisi tunntettava loputonta tuskaa? Toki tulisin surulliseksi, aivan hirveän surulliseksi...
Suurin osa itsemurhista tehdään kuitenkin niin, ettei läheisillä ole ollut minkäänlaista aavistusta siitä, että sellainen on edessä. Silloin jää hirvittävä suru ja syyllisyys tahtomattakin. Mikään kirje tai selitys itsemurhan tehneeltä ei voi niitä juuri lievittää. Kuitenkin edellä kuvatun kaltaisessa tilanteessa mielestäni itsemurha on oikeutettu.
seuraavat 23 vuotta ajattelet, saattavat mielipiteesi muuttua.
Mitä alkuperäiseen kysymykseen tulee. On itsemurha aina itsekäs ratkaisu. Itsestä lähtevä, itsekäs ratkaisu.
Kyllä se itsemurha on minun mielestäni tapa toivottaa läheisille "haista vittu" viimeinen tervehdys. Eli viimeinen vittuilu raa'asti sanoen.
Vai ei ole tarkoitus syyllistää ketään? Vähänpä tiedät ihmisten tunne-elämästä. Ensimmäiseksi se syyllisyys tulee mieleen, kokemusta on.
Mielestäni ihmisellä on kuitenkin oikeus päättää elämänsä. Joskus erityisessä tilanteessa jopa "oikeutettu".
Kuitenkin masentunut, ahdistunut ihminen pyrkii viimeiseen asti hakemaan apua. Siksi onkin sääli ettei tällaisiin avunpyyntöihin joskus saa apua.
Raivostuttaa myös ns. näytösluonteiset itsetuhoisuuden muodot jotka sitten useamman yrityksen jälkeen vahingossa onnistuvatkin. Voi helvetti mitä elämän tuhlausta.
Jaksamista kaikille.
Yritetään pitää huolta lähimmäisistämme.
PS. Kirjoitin tämän vähän hätäisesti mutta laitan jatkoa jos tulee jotain mieleen...
se ihan ensimmäiseksi tulee mieleen?
Siis on ihan oikeasti sellaisia ihmisiä jotka tekevät toisen ihmisen elämästä helvetin ja ajaa sen pahantahtoisuuttaan itsemurhan partaalle. Jos se ihminen sit tekee itsemurhan todellakin, niin ei kai sitä voida itsekkyydestä syyttää, vaan pitää syyttää pahantahtoisuudesta niitä muita hänen ympärillään eläneitä, jotka olivat niin pahantahtoisia.
Eikös tämä ole loogisempaa?
Mutta te jotka ruikutatte itsemurhaajan itsekkyydestä taidatte juuri olla niitä pahantahtoisia ihmisiä, jotka aiheuttivat pahaa oloa niille itsemurhaajille.
Jokaiseen ihmiseen vaikuttaa kymmeniä tai satoja eri ihmisisä hänen elämänsä aikana.En jaksa uskoa että itsemurhan tehneen ympärillä on vain "pahoja" ihmisiä. Onko esimerkiksi tyttö/poikaystävän jättäjä syyllinen,siitä aiheutuneeseen itsemurhaan? Psyykkiset ongelmat aika harvoin johtuvat "pahantahtoisista" ihmisistä.
Mistä sinä koet syyllisyyttä?
Näin arkojen asioiden äärellä ollessa tahdikkuus ja elämän moninaisuuden ymmärtäminen on tärkeää,ei syyllistäminen.
silloin kun vielä elän eikä vasta sitten nyyhkimässä, kun olen kuollut ja heidän "tahdikkuutensa" ulottumattomissa.
Tyttö- ja poikaystävistä en tiedä sen kummempaa, omasta kokemuksestani vain kerron, että lähiomaiseni ovat todellisia kusipäitä ja nimenomaan PAHANTAHTOISIA. Siis toivottavat kaikkea pahaa ja onnettomuutta ympärilleen.
Rakkaudesta eivät tiedä mitä se oikeastaan on.
Kyllä minusta on ihan paikallaan että silloin tällöin jotkut tuollaiset pahantahtoiset sukulaiset tuntevat syyllisyyttä, jos kerran ovat olleet pahantahtoisia.
Mitäs sitä sievistelemään? Jos se kerran on totuus.
Hän yritti itsemurhaa kaikkiaan kolme kertaa. Kerran tosi lähellä kävi ja minä olin vain raivona, vihainen hänelle. Sanoin, että miten hän voi antaa minun haudata vanhemmat yksin, että hänen täytyy pysyä hengissä siihen asti. Se sai hänet ajattelemaan minua. Myöhemmin sairastuin itse masennukseen, mutta itsemurhaa en ole vakavasti harkinnut, vaikka elääkän en ole halunnut, muistan niin vahvasti sen tunteen. Välillä huoli on niin syvä, että toivon, että veljeni tappaisi itsensä jos kerran haluaa. Mutta nyt hänellä on kaikki hyvin, oma asunto, kiva tyttöystävä, toinen tutkinto tulossa... Hän on todella onnellinen ja sen huomaa. Ja NYT hän tajuaa varmaan itsekin kuinka hyvä oli se, ettei onnistunut. Ja minulla on huono omatunto siitä, että olisin sen hänelle sallinut. Itsekin tiedän nyt, että joskus se päivä paistaa myös minun risukasaani, vuosia olen odotellut ja voi mennä vielä vuosia, mutta joskus...
että olit raivona.
Kuvitellaan joku henkilö, olkoon vaikka Mika.
Mika yrittää itsemurhaa pillereillä ja viiltämällä ranteensa auki. Hänet viedään vatsahuuhteluun ja ranteet tikataan. Sen jälkeen yleensä tällaiset henkilöt viedään putkaan ja aamulla tk:hon.
Mika pääsee putkasta ja menee kotiinsa vanhempien luokse jossa hänelle ei puhuta mitään. Ei moitita tai sanota yleensä mitään. Vaietaan siitä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vanhemmat huomauttavat vielä että sukulaisille ei saa puhua.
Mitä Mika ajattelee tästä? Tietysti ettei kukaan välitä oliko hän hengissä vai ei. Tai mitenkään muutenkaan.
Mikalle on kuitenkin vaikea hyväksyä tämä, joten hän yrittää todistaa sen itselleen toistamalla yrityksen muutaman kerran. Jopa lääkärikin saattaa laittaa diagnoosin ekshibionistista itsetuhoisuutta (oliko se oikein...).
Valitettavasti oli näytösluonteista tai ei. Kun tarpeeksi yrittää niin se joskus vahingossa/tai muuten onnistuu.
Tämä Mikan tarina oli keksitty mutta voisi olla myös totta. Kaikista pahinta on kun tällainen edes lievä itsemurhayritys ohitetaan olankohautuksella. Jopa lääkärit syyllistyvät tähän. Osittain siksi ettei resurssit riitä ohjaamaan kaikkia hoitoon.
Sinulle sanon "masentunut itsekin". Ajattele jos olisit suhtautunut pikkuveljesi itsemurhayritykseen olankohautuksella? Minun mielestäni sinä pelastit hänet olemalla hänelle vihainen. (tunteita, välittämistä)
Ja tuo syyllisyys siitä että olisit toivonut veljesi kuolemaa on aika luonnollista. Jos ihminen tuntee olevansa voimaton niin väkisinhän sitä turhautuu ja haluaa nostaa kädet ylös ja sanoutua irti koko jutusta.
Tiedätkö mitä voit nyt tehdä?
Sanoa veljellesi että olet minulle velkaa :)
Sain vaikutelman että rakastat veljeäsi. Joten etkö voisi puhua hänelle omasta masennuksestasi.
Toivotan sinulle hyvää jatkoa ja tsemiä. :)
PS. Toivottavasti tuosta tekstistä jonkun pointin saa selville.
Kiitos kannustavasta viestistäsi. Olen sanonut veljelleni ja hän sen tietää, jos tästä jotain hyvää seurasi niin olemme lähentyneet todella paljon. Jopa vanhempamme, jotka eivät avioeron jälkeen paljoa jutelleet, ovat tapauksen jälkeen alkaneet keskustella asioista.
Pikkuveli on ollut iso apu minulle omissa tuskissani, varsinkin kun tätä ei voi enää vanhempien niskaan kaataa. Tai voi, mutta heillä on ollut rankkaa jo muutenkin joten kaunistelen asioita hieman. Olen jäänyt aika yksin, mutta veli auttaa ja tietää mistä puhuu.
Viestisi oli todella hyvä kaikille itsemurhayrityksen (oman tai läheisen taholta) kokeneille. Välittäminen ja asian vakavasti ottaminen ovat avainasioita. Ja alkuperäiseen viestiin sanoisin, että en ole samaa mieltä. Eutanasia on asia erikseen, mutta itsemurhayritys on aina hätähuuto, itsetuhoiset ajatukset ovat mielenhäiriö. Ainakaan tässä maassa asiat eivät kenelläkään voi olla niin huonosti, että se olisi ainoa tai paras vaihtoehto, ei koskaan.
Jos veljeni olisi onnistunut, olisi se tarkoittanut myös vähintään kolmen muun elämän menettämistä.
Voimia, iloa ja valoa itse kullekin!
jos olin avuksi.
Itse olet ollut avuksi eniten itsellesi ja veljellesi. Sama veljestäsi. Onneksi on myös vahvoja ihmisiä joita luullaan heikoiksi.
Olen mies :) nikkini kun on erikoinen. Minulla on veli ja meillä on välit myös parantuneet. Ennen oli tosi kovia riitoja, ihan veitsitappeluita myöten.
On tosi mahtavaa kun olemme veljen kanssa nykyään niin hyvät kaverit. ¨
Paitsi että tunteita meidän perheessä ei vieläkään osoiteta kovin hyvin. :(
Eivät ne itsemurha-AJATUKSET aina ole välttämättä mielenhäiriö. Kukapa meistä ei joskus ajattelisi sitäkin. Onneksi suurin osa niistä ei ole todellisia vaan kuvitteellisia "taidanpa tappaa itseni" juttuja.
Silti ne on aina otettava tosissaan. Kukaan ei voi täysin tulkita toisen ihmisen ajatusmaailmaa, edes lääkärit.
Huomaan kirjoituksestasi ettet ole menettänyt toivoasi ja rakastat lähimmäisiäsi. Olen iloinen puolestasi. Elämä hymyilee sinulle vielä täysillä.
Joku päivä heräät venytellen raukeana ja ajattelet, "ihanaa herätä tänään".
Hyvää yötä sinulle. Myös veljellesi.
PS. Minä olen Mika.
Tiedän tuon tunteen. Olen 23 vuotias, itsemurhaa yrittänyt kahdesti. Kolmatta kertaa ei päässyt tulemaan, kiitos miehelleni.
Voin todellakin kertoa, ettei se olisi ollut kenenkään syy. Kukaan ei huomannut miten kärsin. En uskaltanut mennä iltaisin nukkumaan, aamuisin en olisi tahtonut nousta sängystä. Jatkaa sitä samaa teeskentelyä ja hymyilemistä, vaikka kuinka itketti ja sieluun sattu. Mikään ei tuntunut miltään, oli ihan sama mitä tapahtu, ei tuntunut iloa. Jatkuvaa surua. Sitä sai kaikin puolin ponnistella pysyäkseen kasassa ja näyttääkseen "onnelliseslta". Lopulta väsyin, olin YMPÄRI vuorokauden sekasin lääkkeistä tai kännissä, paukuissa, mitä vaan, jotta olisi ollu turta ja edes hetken tuntematta ahdistusta. Koko ajan jokin yritti tunkeutua ulos kehoni läpi niin, että teki mieli repiä itseni auki. Ihan mitä vain, että se paha pääsisi ulos. Ei ollut siitä kiinni, ettenkö olisi halunnut elämältä parempaa, vaan siitä etten saanut siitä mitään irti. Olin tehnyt kaikki valmiiksi, kirjoittanut kirjeet postiin viemistä varten, köyden, lääkkeet, hankkinut aseen.. kaiken. Olin selvittänyt välini kaikkien kanssa, joiden kanssa oli ollut kärhämää. Silloin ikäväkseni, jälkikäteen onnekseni päiväkirjani oli löydetty ja luettu. Minut haettiin ja vietiin hoitoon saman tien. Sanotaanko näin, että kamppailu ei ole vuosien jälkeenkään ohi, mutta parempi. Olen saanut kaksi aivan uskomattoman kaunista ja ihanaa lasta, rakastavan miehen ja ystäviä. Tukea ja turvaa. Minulla ei ole vieläkään kuoleman pelkoa, mutta ei haluakaan.
Tottakai pelkään joka päivä, että mitä jos joudun samaan jamaan. Vanhasta oppineena: haen apua heti kun siltä tuntuu. Ei se ole ollenkaan niin paha juttu kuin luulette. Elämä heittelee, sille ei voi mitään. Mutta älkää antako sen lannistaa. Ei elämä helppoa ole. Läheisiä kuolee, läheiset voi pettää pahimmalla mahdollisella tavalla.. Kotona on mitä on. Jokainen voi auttaa tällaista ihmistä. Ojentaa kätensä, sanoa pahojen sanojen sijasta jotakin kaunista, tai ihan vain kysyä puhumattomuuden sijaan "Hei, mitä kuuluu". Vaikka tiedän millaista on elää syvällä sisällään, kannan silti syyllisyyttä ystäväni itsemurhasta. Tiesin, ja näin, tunsin ja vaistosin että kaikki ei ole kohdallaan. Kaverista tuli ktoamisilmoitus, tiesin jo silloin mitä on käynyt, vaikka hänet löydettiin monta päivää myöhemmin. Päässäni kaikui vain sanat, jotka hän sanoi minulle ennen eroamistamme: Pidä lippu korkealla, älä anna maailman viedä sinua mukanaan. Ota onnesta kiinni, kun sitä sinulle tarjotaan. Totesin vain, käskystä kulta, ja älä hölmöile. Tiesin, ettei hänellä kaikki ole hyvin ja tiesin silloin jo, että nyt kaikki ei mene putkeen. Mutta se meni ja hirtti itsensä. Kaikki me luultiin että se elää tavallista elämää, käy edelleen töissä ja treenaamassa. Sinne se lähti. Mutta, kuinkas ollakaan, se oli salaa irtisanonut itsensä joka puolella.
Älkää hyvät ihmiset syyllistäkö itseänne. Ette te näe, ettekä tiedä mitä heidän päässään liikkuu. Sen oppii salaamaan todella hyvin. Ja te ette enää kykene erottamaan, koska näin voi elää monta vuotta. Kunnes ei vain enää kykene..
En saarnnaa, tai mitään muutakaan.. Pyrin vain selittämään tai mitä vain. Voimia läheisile, ja masentuneille. Hakekaa apua, iso kynnys ja pitkä prosessi, mutta siitä pahastakin voi selvitä.
Kiitos miehelleni, perheelleni ja ystävilleni. Ilman teitä ja turhaa uteliaisuuttanne minulta olisi jäänyt nämä kauniit päivät kokematta ja näkemättä.
Ystäväni tappoi itsensä n.vuosi sitten.Päivääkään ei kulu,ettenkö häntä ajattelisi.Itsesyyllistäminen on ainakin minulla huipussaan>;miksen huomannut,miksen tajunnut auttaa.niin sitten kävi että eräänä kauniina syyspäivänä soitin hänelle töistä ja puhelin oli suljettu.Arvasin heti,yhteys poliisiin,joka vitkutteli, ei ottanut tosissaan ,kunnes löysin hänet kuolleena lempipaikastaan.Poliisien avulla,tosin.Koskaan, en ikinä, anna itselleni anteeksi sitä välinpitämättömyyttä,millä suhtauduin hänen ongelmiin.Vaikka jätti minulle viestin,jossa selitti,niin silti;syy on minun ja ainoastaan minun.Olisin halunnut jutella ja auttaa häntä selvittämään asioita,koska ne vain olivat hänen päässään kasvaneet sellaisiksi,mitä ei voinut selvittää,vaikka tosiasiassa olisi pystytty setvimään.Nyt olen arka ,en halua syventyä ihmisiin ja heidän ongelmiin enää.Menen vain eteenpäin.
itsemurhan hirttäytymällä.Viimeinen ihminen jonka olisi voinut päätyä sellaiseen ratkaisuun.Oli juuri valmistumassa hyvään ammattiin,sosiaalinen sydämellinen poika joka välitti kanssakulkijoistaan.Hän oli suunnitellut asian tarkkaan.Kävi viimeisen kerran tapaamassa kaikki läheisensä,mutta ei puhunut mitään siihen viittaavaakaan.Oli luetteloinut tavaransa,mitä kenellekin annetaan.Jätti jäähyväiskirjeen jossa pyysi anteeksi,ettei jaksanut enään elää.
Pitäisikö sinua sääliä vai, sitäkö täältä haet?
Onko siitä tosiaan vain reilu puoli vuotta, kun itse paasasin eri keskustelufoorumeilla itsemurhaa suunnittelevien puolesta ja tästä samasta asiasta. Siitä on todellakin niin vähän aikaa, kun ajattelin täsmälleen samalla tavalla kuin tämän ketjun aloittaja. Mottoni oli, että muistakaa ihmiset, että kuolemani jälkeen minun on hyvä olla. Olen päässyt lepoon.
Ja sinnehän minä yritin. Alkuvuodesta yön pimeinä tunteita kävi käsi useammalla lääkepurkilla (kaikki luonnollisestikin kolmiolääkkeitä) ja kävin lähellä, todella lähellä, en enää edes hengittänyt, kun minut löydettiin. Heräsin sairaalassa, olin ollut reagoimattomana hengityskoneessa ja itkin, kun totesin epäonnistuneeni yrityksessäni.
Hain apua. Ja nyt minä voin paljon paremmin. Tuo kaikki tuntuu jo kaukaiselta unelta, vähän hävettää, mitä tuli tehtyä. Kukaan ei minulle siitä ollut vihainen, kaikkien läheisteni kanssa asiasta kyllä puhuttiin.
Nyt kaiken tämän jälkeen, en enää paasaa siitä, miten itsemurha olisi oikeutettu. Ei. Vasta jälkeenpäin minäkin tajusin, mitä olisin aiheuttanut perheelleni, mitä olisin aiheuttanut ystävilleni, jopa esimieheni kertoi, että olisi hyppinyt seinille, jos minulle olisi käynyt pahemmin. Ihmisille, jotka suunnittelevat itsemurhaa, haluan sanoa: hakekaa apua. Taistelkaa, että saatte apua, vaikka joskus tuntuu, ettei jaksaisikaan, mutta älkää koskaan tehkö sitä.
Minä sain toisen mahdollisuuden ja olen siitä ikuisesti kiitollinen.
Hienoa että selvisit siitä yrityksestä.Meidän tyttäremme ei selvinnyt.Hän sai apua monta vuotta mutta sekään ei riittänyt.Hänellä oli suuri tukijoukko jatkuvasti elämässä mukana,mutta turhaan.
Se suru joka hänen kuolemansa aiheutti,koskee kymmeniä ihmisiä ja monet heistä tarvitsevat nyt apua.Itsemurhan hinta on karmea monille jälkeen jääville.
Olen niin surullinen kuullessani tyttärenne kohtalosta. Jotkut ihmiset ovat yksinkertaisesti liian herkkiä tähän maailmaan. Toisaalta hänen on nyt hyvä olla, hän on päässyt kaikesta tästä pahasta ja tuskasta.
Tiedän, miten vaikea on löytää apua ja sairaana ei jaksaisi edes taistella. Tiedän myös, miten avuton olo joskus on läheisillä, kun haluaisi auttaa, mutta ei tiedä miten.
Voimia sinulle ja perheellesi.
Mä olen joskus ollut sitä mieltä ettei itsemurha ole itsekästä, mutta on se. Se että tuntee syyllisyyden tunnetta läheisen itsemurhan takia ja kelaa miksei huomannut mitään on ihan normaalia, mutta kun ajatelleeksi ei tule että itsemurhan tehnyt ei ole halunnut muiden huomaavan niin ei voi muuta kuin syyttää itseään. Itse en oo joutunut tähän puolelle, siis seuraamaan toisen pahaa oloa, joten en osaa niin hyvin samaistua tohon.
Olin 13-14-vuotiaana keskivaikeasti masentunut vuoden verran, joka päättyi siihen kun äitini luki päiväkirjani ja oli pakko parantua.. Ja silloin tyhmänä pikkuteininä yritin itsemurhaa muutaman kerran mutta ne jäivät vain yritykseksi - onneksi.
Nyt mä olen sairastunut vakavaan masennukseen uudestaan ja sitä on kestänyt noin vuoden - tuli samaan aikaan kuin syömishäiriöni. Tosin molemmat vaan pahenee pahenemistaan ja välillä on vaan sellanen olo ettei yksinkertasesti jaksa. Melkein koko heinäkuun olen mennyt erittäin masentuneena nukkumaan ja herännyt aamupäivällä yhä tuntien kauheeta masennusta ja oman olemuksen häpeää, itsetunto ihan nollissa. Päivä on jatkunut sängyssä itseäni vihaten - kännykkä suljettuna tai äänettömällä ja myöhemmin saa sitten keksiä syitä miksen vastannut ystävilleni kun oli jotain suunnitelmiakin.. Vielä en kuitenkaan ole valmis luovuttamaan. Välillä kuitenkin kun olen ihan pohjalla ja mietin vakavasti itsemurhaa, mietin 5vuotiasta pikkusiskoani. Sille mä en ikinä voisi tehdä sitä! Melkein välillä harmittaa että mulla on sellanenkin.
Nii-in, ehkäpä itsemurhan tarkoitus ei sit oo kenenkään syyllistäminen, mutta yritäthän sinäkin tajuta sen, että itsemurhan seuraus on juuri sitä eli syyllisyyttä, tuskaa läheisille ja sitä kautta niitä ongelmiakin, itsekkyyttä, lista on loputon. Olen joutunut kohtaamaan yhden itsemurhan ja edelleenkin mietin (10 vuoden jälkeen) mitä olisin voinut tehdä ja sanoa toisin eli ei se syyllisyys lopu kait koskaan. Olen myös joutunut tilanteeseen jossa läheiseni yritti itsemurhaa, mutta ehdin estää sen. Tuonkin tapauksen jälkeen olen tuntenut syyllisyyttä eli olinko minä syypää yritykseen, enkö huomioinut läheistäni tarpeeksi. Toisin sanoen vaikka tätä asiaa pyörittää kuinka tahansa on lopputulos se, että läheiset kantaa sitä tuskaa mukanaan koko loppuelämän, se ei katoo.
Tänä päivänä saa ammattiauttajilta niin tehokasta apua, että käänny ihmeessä heidän puoleensa jos ei tunnu hyvältä. Kyl sä löydät avun, voimia ja jaksamista sulle. Olet ajatuksissani!
itse murha kosketti minua hyvin läheltä.24v.kummi poikani jättäytyi pikajunan alle viime syksynä,ei mitään ennakko merkkejä,kaikki oli ulospäin nähden hyvin.hän kirjoitti ylioppilaaksi,sai jatko koulutus paikan,oli työssään pidetty ja arvostettu.kaikki näytti ulospäin hyvältä,mutta vain ulospäin,sisällä riehui myrsky.kumpa olisin voinut auttaa,tuossa kotini lähellä se tapahtui.kumpa hän olisi kummisedälleen kertonut,olisinko voinut auttaa.itselläni ei ole lapsia,häntä rakastin kuin omaa poikaani.hänen muistonsa säilyy aina mielessäni.taustalla lymyilee kysymys olisinko voinut häntä mitenkään auttaa,tämän kaiken kuulin myöhemmin aiheutti väli rikko tyttö ystävän kanssa.
Kun rakas veljeni oli 25v. kun päätti päivänsä se oli sellainen tunne että ei voi olla totta, hyppäsi 5.kerroksenikkunasta, oli aivokuolleena päivän ja onneksi nukkui pois, koska koneen varassa olisi elänyt, ei olisi mitenkään mukavaa katseltavaa, kun itse ei tunne mitään. aikaa on 19vuotta sitten. Siitä huolimatta ikävä joskus tulee, vaikkakin aika tehnyt tehtävänsä. Rauha hänen sielulleen..