UT:n sovitusoppi - varjosta vapauden valoon (Osa 2)

Jos joku on seurannut alkuperäisen aloittajan pitkään jatkuvaa ”palstan portinvartijuutta”, tietää mistä puhun. Sama tuttu kuvio: otsikko, joka lupaa selkeyttä, mutta sisältö, joka tihkuu epäluuloa ja rajaa Jumalan armon kuin aidatuksi puutarhaksi, johon vain ”oikean merkin” omaavat pääsevät. Hän seisoo portilla, silmät sirrillään, kädet ristissä ja huutaa: ”Et sinä tänne tule, koska minä päätin niin!”

Ongelma on, että tämä ei ole evankeliumia. UT:n sanoma ei esitä Jumalaa hämärän takahuoneen kerhon portsarina, joka tekee valintoja ovelta käsin. Se esittää Hänet Isänä, joka juoksee kaukaa kotiin palaavaa tuhlaajapoikaa vastaan, ennen kuin tämä edes ehtii selittää itseään (Luuk. 15:20).

”Katkeran vartijan” teologia kuulostaa turvalliselta niille, jotka haluavat pitää armon harvinaisena herkkuna – mutta Paavali, Johannes ja itse Jeesus murskaavat tämän ajatuksen kerta toisensa jälkeen. ”Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa” ei ole rajoitettu kutsu, vaan koko kosmoksen kattava toteamus. Tämä ei ole yhden jakeen harha, vaan koko UT:n punainen lanka.

Miksi sitten vartija pelkää? Ehkä siksi, että todellinen evankeliumi on liian hyvä hänen makuunsa. Jos Jumala todella on valmistanut sovituksen kaikille, se tarkoittaa, ettei kukaan voi omia pelastusta omaksi saavutuksekseen. Portinvartija jää työttömäksi – ja se tuntuu uhkaavalta niille, joiden identiteetti on rakentunut rajaamisen ympärille.

Mutta katsotaanpa, mitä tapahtuu, kun portti jätetään auki: syntinen löytää armon, pakolainen löytää kodin, eksynyt löytää tien. Ja tämä kaikki tapahtuu ilman, että kukaan pääsee kerskailemaan omasta hyvyydestään. Tässä on UT:n vapauttava voima – se poistaa vartijan tarpeettomaksi ja tuo tilalle todistajan, joka iloitsee jokaisesta, joka astuu sisään.

”Katkera vartija” voi jatkaa uusien keskustelujen avaamista, varoitusten jakamista ja pelastuslistojen laatimista. Mutta hän ei voi pysäyttää sitä, että Jumalan armo on jo lähtenyt liikkeelle kuin tulva, joka ei kysy lupaa. Ja kun tulva tulee, vartijan seisominen portilla näyttää lähinnä tragikoomiselta – vähän kuin yrittäisi lakaisuharjalla estää merta tulemasta rantaan.

Evankeliumi on julistus, ei porttikielto. Ja kun sen ymmärtää, katkeruus vaihtuu kiitokseen, kontrollin tarve vaihtuu iloon, ja portti, jota vartija niin mustasukkaisesti varjelee, muuttuu avoimeksi kutsuksi: ”Tulkaa kaikki, sillä kaikki on jo valmiina.”