Ihmisistä

Tyrmääjä

Ensimmäiseksi muistan hänen suuret silmänsä. Joskus ne olivat ripsivärillä täydennetyt, hillitysti, mutta useimmiten vain tyhjillään. Hillity hän oli. Hän oli odotusten mukainen ja normaali.

Hän oli pieni ja sievä. Vaikka tyttö olikin nainen, en olisi ajatuksissani ikinä voinut sanoa niin. Tyttö hän oli, niin kuin minäkin. Hänessä oli välillä jotain lintumaista, jotain kummaa. Mutta hetkessä hänen silmänsä tuijottivat hyisinä ja huulet puskivat ulos järkkymättömiä sanoja. Tyttö halusi hylätä kaiken, mitä tälle sanottiin. Tyrmääjä, se hän oli.

Puhuessaan noita sanoja hän näytti aina satutetulta peuralta. Tuntui aivan kuin joku olisi viiltänyt häneen haavan, ja nyt hän puolustautuisi. Hymynkin takaa välittyi kireys. Mietin, millaista tämän peuran elämä oli. Oliko se yhtä arvaamatonta kuin hänen ajatuksensa? Vai oliko se tasaista aikajanaa, jonka hän halusi kesyttää? Hän halusi päteä enemmän kuin mitään muuta. Toivottaessani bon voyagea hänen elämälleen, saatoin tuntea helpotuksen häivän hänen olemuksessaan. Ja niin peura oli poissa.