Haikein mielin

Jokaisen rakkaan ihmisen lähtö on raskas kantaa, se jättää jälkensä meihin. Muistot on onneksi niitä joita kukaan ei meiltä voi pois viedä vaikka ihminen "häviääkin". Toivottavasti siulla on muistoja joita vaalia isästäsi.

mun isä kuoli yli 30v sitten autokolarissa.Vieläkin muistan sen päivän kuin eilisen,sattuu sisälle.Mulla oli ihana isä,joka aina kuunteli mua.Ikävä kasvaa vain vuosien myötä kun tulee aikuiseksi ja ymmärtää omia vanhempiaan ihan eri tavalla kuin silloin kun oli itse kakru,
ja yrittivät kasvattaa musta tasapainoista immeistä tähän maailmaan.Nyt olis niin paljon asioita joita haluaisin hänen kanssaan puhua ja pohtia aikuisena.Joskus olen jopa katkera ,miksi minulla ei ollut oikeutta pitää isääni myös aikuisiällä??!!Suruun on oikeus ja onnellinen se ihminen joka osaa vaalia muistojaan sydämessään
tänäkin päivänä ja tämän kaaoksen keskellä,jossa elämme!
Voimia sinulle ja anna itkun tulla jos siltä tuntuu,se helpottaa oloa...puhuu kokemuksen omaava!

Itse olen kanssa isäni menettänyt, silloin olin 13 vuotta kun se tapahtui..
Mutta kaikesta pääsee yli. mä en koskaan unohda isää, en tietenkään, mä kun olin aina isin tyttö ja se oli mulle kova paikka..Mutta se mikä ei tapa vahvistaa.
Ehkä mä olisin erilainen jos isä olisi mua ollut kasvattamassa, ehkä musta ei olis tullut ns."ongelmanuori", eihän äiti yksin mahtanut näin vahvalle luonteelle mitään..
Ylpeä olen siitä kenen tytär mä olen ja kehen mä olen tullut, mä oon kanssa vahva luonne.
Siis mä ymmärrän sua hyvin.
Muistella saa aina, ja tietenkinhän elämäsi ois ollu toisenlaista jos siinä olisi ollut isä mukana.
Mutta aikuiseksihan olet kasvanutilmankin ja sulla on varmasti muistoja isästäsi.
Niin mullakin.