Ensimmäisen kerran kärsin käsien tärinästä kun olin 5-luokalla kun piti mennä luokan eteen tekemään joku kirja esitelmä yksin. Ensin käsientärinä tuli vain ilmi kaikissa esitystilanteissa ja ajan kanssa se alkoi ilmenemään muillakin tavoin. Mulla on ollu tää jo monia vuosia ja nyt ihan vasta kuulin tän termin "kahvikuppineuroosi".
Nykyään en pysty tekemään juuri mitään enään muiden ihmisten nähden. Suurinosa mun elämässä olevista ihmisistä on jo huomannut että tärisen, mutta yleisin tekosyy on just joku "mulla on kylmä" pahinta on ku ne alkaa nauramaan tai sanoo "miks sää täriset?", "sää tärisit". Toi vaan pahentaa asiaa ja se voi antaa mulle uuden tilanteen mitä jännittää. Tässä nyt muutama normaali asia mikä ei pitäs jännittää mikä saa mut saa mut jännittämään ja tärisemään.
Esimerkiksi muiden edessä syöminen, juominen, esiintymistilanteet, pankkikortilla maksaminen, kirjoittaminen tai allekirjoitukset.
Älykääpiönä alan miettimään oman pään sisällä kaikkea "mietikku nyt alkais kädet tärisemään" esim kouluruokailussa ja sitte tietenki se haarukka alkaa vispaamaan ihan huolella eikä syömähommista tuu yhtään mitään.
Tärinä pahenee kun alan miettimään sitä.
Esimerkiksi, kun koulussa on jokin ryhmätyö ihan vaikka vaan kavereiden kesken alan jännittämään tilannetta ja miettimään "älä tärise" tai "entä jos alan taas tärisemään ne huomaa" ja sitte vasta alanki tärisemään ei siitä tuu yhtään mitään.
Olen tällä hetkellä opiskelija ja välttelen usein mitään käsillä tehtäviä asioita niin että muut katsoo kun teen jotain. En enää käy syömässä keksin aina jonku tekosyyn että "siellä on pahaa ruokaa", "ei oo nälkä", "en jaksa" tai jotain "käyn kaupassa"
Oon nyt vasta monen vuoden jälkeen usklatanut sanoa asiasta äidille ja se helpottaa hieman. En tiedä rohkaistunko ikinä kertomaan kavereille tästä ongelmasta. Vaikka tiedän, että kaikki sen jo on huomannut, mutta tää on mulle niin iso asia ja hävettää ku en oo ikinä ennen kuullu tai nähny et kellään muulla olis tätä. Haluan olla sellanen "normaali" muiden silmissä enkä mikään tyyppi kellä ei haarukka meinaa pysyä kädessä. Jossaki kohtaa olis tarkotus käydä juttelemassa jollekki. En ole hyvä puhumaan omista asioistani ja varsinkin kun tämä on niin herkkä aihe minulle.
Onko kellään muulla samanlaisia kokemuksia vai oonko ainut?
Nykyään en pysty tekemään juuri mitään enään muiden ihmisten nähden. Suurinosa mun elämässä olevista ihmisistä on jo huomannut että tärisen, mutta yleisin tekosyy on just joku "mulla on kylmä" pahinta on ku ne alkaa nauramaan tai sanoo "miks sää täriset?", "sää tärisit". Toi vaan pahentaa asiaa ja se voi antaa mulle uuden tilanteen mitä jännittää. Tässä nyt muutama normaali asia mikä ei pitäs jännittää mikä saa mut saa mut jännittämään ja tärisemään.
Esimerkiksi muiden edessä syöminen, juominen, esiintymistilanteet, pankkikortilla maksaminen, kirjoittaminen tai allekirjoitukset.
Älykääpiönä alan miettimään oman pään sisällä kaikkea "mietikku nyt alkais kädet tärisemään" esim kouluruokailussa ja sitte tietenki se haarukka alkaa vispaamaan ihan huolella eikä syömähommista tuu yhtään mitään.
Tärinä pahenee kun alan miettimään sitä.
Esimerkiksi, kun koulussa on jokin ryhmätyö ihan vaikka vaan kavereiden kesken alan jännittämään tilannetta ja miettimään "älä tärise" tai "entä jos alan taas tärisemään ne huomaa" ja sitte vasta alanki tärisemään ei siitä tuu yhtään mitään.
Olen tällä hetkellä opiskelija ja välttelen usein mitään käsillä tehtäviä asioita niin että muut katsoo kun teen jotain. En enää käy syömässä keksin aina jonku tekosyyn että "siellä on pahaa ruokaa", "ei oo nälkä", "en jaksa" tai jotain "käyn kaupassa"
Oon nyt vasta monen vuoden jälkeen usklatanut sanoa asiasta äidille ja se helpottaa hieman. En tiedä rohkaistunko ikinä kertomaan kavereille tästä ongelmasta. Vaikka tiedän, että kaikki sen jo on huomannut, mutta tää on mulle niin iso asia ja hävettää ku en oo ikinä ennen kuullu tai nähny et kellään muulla olis tätä. Haluan olla sellanen "normaali" muiden silmissä enkä mikään tyyppi kellä ei haarukka meinaa pysyä kädessä. Jossaki kohtaa olis tarkotus käydä juttelemassa jollekki. En ole hyvä puhumaan omista asioistani ja varsinkin kun tämä on niin herkkä aihe minulle.
Onko kellään muulla samanlaisia kokemuksia vai oonko ainut?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Minulla nuorempana tärisi myös kädet aina jännittäessä. Oli järkyttävää yrittää kantaa jotain kahvikuppia, tarjotinta tms.
Vielä kun alkaa ajattelemaan, että varmasti kädet tärisee taas, niin se vain lisää sitä.
Omalla kohdallani ymmärsin, että se johtui enimmäkseen heikosta itsetunnosta.
Jatkuvasti mietin, katsovatko muut, mitä teen, mitä he ajattelevat minusta, mitä jos mokaan, jne. Se oli piinaavaa. Pidin itseäni huonona ja heikkona ihmisenä, ja luulin että muut ajattelevat minusta samoin.
Kun viimein sain itsetuntoani nousemaan, aloin luottaa ja uskomaan itseeni, hyväksyin itseni tällaisena kuin olen, pääsin käsien tärinästä eroon suurimmaksi osaksi. Mutta edelleenkin, jos on joku jännittävä tilanne, kyllä kädet vähän tärisevät. En kuitenkaan keskity ajattelemaan tärinää. Tärisee sen hetken kun tärisee, ja menee sitten ohi. En myöskään enää ajattele, että voi voi kun joku nyt näkee, että käteni tärisevät.
" Ongelmani " ( joka sekään ei enää itselleni ongelma ) on koko elämäni ajan ollut, kun kasvoni punastuvat joissain tilanteissa, esiintyessä, tai jossain muussa tilanteessa, jos huomio kohdistuu minuun. Olen oppinut olemaan välittämättä siitä.
Lapsena kaverit huomauttelivat siitä kyllä, mutta aikuiset eivät niin herkästi huomauttele. Ja onhan se vähän hölmöä, jos menee toiselle sanomaan, että nyt punastuit, tai että olet ihan punainen.
Mutta sinulle lohtuna, että se käsien tärinä saattaa hyvinkin helpottaa ajan myötä.
Ja oikeastaan, jos tuntuu, että haluaisit keskustella jollekin, niin se kannattaa rohkeasti tehdä, koska puhuminen auttaa.
Avun pyytäminen ei ole heikkoutta, vaan se on rohkeutta.
kahvikuppineuroosi eli sosiaalisten tilanteiden pelko. Tähän kuuluu voimakas häpeän tunne. Henkilö pelkää voimakkaasti sitä, että muut arvioivat ja arvostelevat häntä.
Häpeä on tunne joka kätkee taaksensa paljon kaikenlaista negatiivista ajattelua itsestään. ja nämä negatiiviset ajatukset ruokkii toisiaan.
Kannattaa käydä lukemassa häpeästä koska se muutakin kuin nolostumista.
Itsetunto voi olla alhaalla myös ilman tuntua häpeän tunteesta.
On myös olemassa joku essentiaalinen ( jos se nyt oli tuo termi ) vapina, jossa kädet voi täristä ilman sen kummempaa syytä.
No itselläni tuohon liittyi häpeää. Ei se kaikkiin liity. Mutta esitelmää pitäessä kyllä olin tietoinen olevani arvostelun kohteena ja mietin että en yllä samalle tasolle kuin muut
Mistä sitä voi tietää, mitä ne kuulijat ja katselijat ajattelevat ? Arvostelevatko he ihan oikeasti, vai onko se vain puhujan/esiintyjän oma luulo ?
Eikä itseään kannata verrata muihin, kuka yltää millekin tasolle. Parasta on, kun tekee asiat niin kuin pystyy ja on siihen tyytyväinen. Vaikeampaa kaikki on, jos vaatii itseltään enemmän mihin pystyy.
Ja jos on jossain asiassa vähän huonompi kuin joku toinen, niin joku muu asia sitten taas voi mennäkin toisin päin, että se joku toinen voi olla huonompi mitä on itse. Osaamme eri asioita eri tavoilla, vertailu on turhaa, siitä tulee vain paha mieli.
Elämä ei ole mitään kilpailua kenenkään toisen kanssa ( jos ei urheilukisoja lasketa mukaan ), parhaiten sujuu, kun hyväksyy itsensä ja on tyytyväinen siihen millainen on.
Kyllä ammattikoulussa on ollut esitelmiä joille on valittu muiden oppilaiden joukossa arvioijat. Näin oli ainakin 90 -luvulla ammattikoulussa, En tiedä miten nykyää ammattikouluissa toimitaan. En ole koskaan ajatellut kilpailevani. No joku toinen joka on ollut koulukiusattu voi tulla kertoo miten se vaikuttaa esitelmien pitämiseen kun ei hyväksytä joukkoon. Ollaanko silloin kiinnostuneita kuuntelee kun koko ihminen ei merkitse mitään.
Joitain voi jonkun esitelmän aihe kiinnostaakin, ei voi tietää.
Ymmärrän kyllä, että kiusattuna kynnys on varmaan korkea alkaa esitelmöimään.
Mutta kun esitelmä on takanapäin, se tunne jonka saa, onnistuinpas, tein sen. Saa olla ylpeä itsestään.
Elämässä muutenkin joutuu aina ajoittain tekemään joitain asioita, joita ei yhtään huvittaisi tehdä, mutta joskus on tehtävä. Sekin kuuluu elämään. Selviää niistä kuitenkin hengissä, vaikka etukäteen jännittäisi, tai olisi joku muu syy.
Jos kiinostaa niin miksi ei huolita porukkaan .
Se on hyvä ettei sulla ole elämässä haasteita. Kaikilla ei elämä ole noin helppoa.
Jaa, etteikö mulla ole elämässä haasteita ?
Kyllä niitä kuule on ollut, ja on välillä edelleenkin.
Mun haasteet taitaa olla vaan erilaisia kuin sun haasteet.
Vaikka en minäkään kaikkiin porukoihin kuulu enkä kelpaa, en vain tee siitä itselleni ongelmaa, kun on kuitenkin myös paljon ihmisiä joille kelpaan.
Jos olet amis ikäinen, sulla on vielä elämä edessäsi, ja varmasti tulet pärjäämään ja kelpaamaan porukoihin. Saatpa nähdä.
Olen mäkin ollut nuori, eikä se aina ole helppoa aikaa elämässä, mutta siitäkin selviää.
Tuskin kenelläkään on helppoa elämää, en usko että olisi. Tai jos joku niin väittää, niin valehtelee.
Joskus haasteetkin on jopa hyvästä, koska niistäkin voi oppia. Sen kyllä saattaa huomata vasta myöhemmin.
Luuletko että lapsena ajattelee noin . Luuletko että lapsena on mukava olla yksin välitunneilla? Miltä sinusta tuntu lapsena kun sinut jätettiin ulkopuolelle.?Sinulla nähtävästi on siitä kokemusta. Minä en ole amisikäinen vaan paljon vanhempi. Etkö itse halunnut koulussa hyväksyntää ja kuulua samaan porukkaan koulukavereittesi kanssa. Miltä sinusta tuntui tehdä ammattikoulussa pari-ja ryhmätyöt yksin kun kukaan ei halunnut minua pariksi tai ryhmäänsä? Ei se paljon auta jos sut hyväksytään koulun ulkopuolella kun joudut tekee koulussa kaiken yksin.
Sinulla on paniikkihäiriö. Siihen on olemassa hyvä lääke. Kannattaa mennä lääkärille. Tee kotona lista oireista.
yapster god
Et ole ainut,täällä myöskin entinen tärisijä/punastuja. Iän myötä helpottaa ja kun saa vähän itsevarmuutta. Tähän hetkeen neuvo on että keskity siihen tekemiseen eikä itseesi. Muutkaan ei sua kyttää vaan keskittyvät omiin asioihin. Oot ihan normaali nuori luota siihen ja jos joku huomauttaa tärinästä niin voit sanoa että jännittää kyllä silloin porukat ymmärtää.
Kirja: Ben Malinen, Häpeän monet kasvot