RAPORTTI VANHUSTENHOIDOSTA (POTILAAN NÄKÖKULMASTA)

Muutama viikko sitten kuoli pitkäaikainen ystäväni. Olimme
tunteneet toisemme lähes 70 vuotta.

Hän sai kokea Suomen uudistuksen jaettuna ”hyvinvointi-
alueisiin”, joista ainakin hänelle ja miehellensä muodostui
”pahoinvointialue”.
Ystäväni oli jo täyttänyt 90 vuotta, mutta oli iästään huolimatta
täysin perillä asioista, älykäs ja osasi muotoilla ajatuksensa
järkevästi kirjallisessa muodossa. Hän sanoikin, että kirjallinen
ilmaisu on helpompaa kuin jutella puhelimessa, jolloin voi hyp-
piä asiasta toiseen.
Hänellä oli fyysisiä vaikeuksia kirjoittaa, enkä voi käsittää kuinka
sisukas hän oli kun jaksoi kirjoittaa pitkiä kirjeitä ja kertoi, minkä-
laiseksi hänen ja edesmenneen miehensä elämä muuttui, kun
heidän oli pakko muuttaa ensin senioriasuntoon, sitten palvelu-
taloon ja pikkuhiljaa tarvitsivat enemmän ja enemmän apua.

Miehensä oli se, joka ensimmäisenä joutui sairaala-koti-sairaala-
rumbaan ja tultiin siihen vaiheeseen, että hän tarvitsi ympärivuo-
rokautista hoitoa. Olisi ”hyvinvointialueen” periaatteen mukaista
muuttaa mies 130 km:n päähän hoitokotiin. Muita vaihtoehtoja
ei tuntunut olevan. Mies kuoli ennenkuin hänet ehdittiin siirtää
uudelle paikkakunnalle.

Ystäväni jäi yksin. Sai coronan, keuhkokuume kerta toisensa jäl-
keen, 4 kertaa, joka rasitti kehoa ja kuntoa. Näön menetys pelotti.
Avuntarve lisääntyi ja kuvioihin tuli mukaan kotiapu.
Ystävä itse oli tehnyt suurimman osan elämäntyöstään juuri van-
husten parissa ja oli ollut kotiavustajien esimies, joten hänellä oli
käsitystä, minkälaista apua vanhukset usein tarvitsevat. – Mutta
nyt hän sai oppia, että ajat ovat muuttuneet. Jos hän pyysi teke-
mään jotain, niin sai kuulla että hänen pitäisi yrittää pitää itsensä
aktiivisena ja tehdä itse, tai sai kommentin: ”Pitää selvittää, kuu-
luuko se meidän toimen kuvaan.” - Ystäväni sanoi, että kylmä
karsi kun ajatteli niitä aikoja jolloin oli tottunut auttamaan niissä
asioissa missä näki apua tarvittavan! Kaikki apu kuului silloin
toimenkuvaan.
Olipa sellaisiakin kotiavustajia, joilla ei tuntunut olevan ymmär-
rystä, että vanhus kaipaa juttukaveriakin, silloin kun on toinen
ihminen lähellä. Hän totesi eräässä kirjeessä, että savolaiset ja
karjalaista perua olevat olivat sanoneet, että he osaavat puhua
työtä tehdessäänkin. Eivät kyselleet, kuulukohan se työnkuvaan
vai ei.
Nykyään ei kotiavustajat laita ruokaa, eivät siivoa. eivät hoida
kauppa-asioita. Valvovat että lääkkeet tulee otettua, lääkkeet
tulevat apteekista valmiiksi annosteltuina, päivämäärät ja kellon-
ajat, että tietää koska ja mihin tarkoitukseen lääke on tarkoitettu.

Sairaala-reissuja oli viime aikoina useita ja lääkityskin muuttui.
Kotiapu otti vastuun lääkkeitten hakemisesta, mutta se ei toimi-
nut. Kotipalvelu oli ilmoittanut lääkärille, että ystävä oli käyttä-
nyt jotakin lääkettä runsaasti, mutta reseptiä ei uusittu. Osoit-
tautui, että lääkettä oli yksi käyttämätön paketti kotona ja kaksi
pakettia apteekissa. Sairaalassa ollessa hän oli saanut uuden
astmalääkkeen, josta hän luki papereistaan illalla, mutta lääke
puuttui lääkekupista. Aamulla oli uusi hoitaja, jolle hän kertoi
että astmalääke puuttui illalla. Hoitaja oli mennyt penkomaan
roskakorista pussia, missä lääkkeet olivat olleet ja pussissa oli
tuo puuttunut astmalääke.

Paljon hän ehti kertoa kirjeissään kuinka ”asiakkaita” (eivät enää
ole potilaita tai vanhuksia) kohdellaan.
On tietysti empaattista henkilöstöä, mutta valitettavasti ikävät
kokemukset jäävät mieliin.
Ystäväni oli juuri päässyt sairaalasta kotiin kun soitin hänelle.
Hän kertoi allekirjoittaneensa sopimuksen, missä hänet siirret-
täisiin ympärivuorokautiseen hoitoon toiselle paikkakunnalle.
Jos miehensä vielä olisi ollut elossa, niin olisivat olleet 200 km
päässä toisistaan. Ystäväni kuoli 4 vuorokauden päästä puhelin-
soitostani. Säästyi siirrolta, niinkuin miehensäkin.

Ylläolevan olen kirjoittanut ystäväni toivomuksesta viimeisessä kirjeessään.