Lapsuuden muistot ja traumat.

Millaista on syntyä fundamentalistiseen adventistikotiin? Sanon suoraan: lapsuudessani toivoin usein, etten olisi koskaan syntynyt. Ajatus pikajunan alle hyppäämisestä tuntui joskus helpommalta kuin arki kotona.

Kotimme oli hengellisen väkivallan laboratorio. Päivästä toiseen raamatunluku, Ellen Whiten tekeleet ja polvirukoukset – kaikki pakotettuna, kaikki toistettuna kuin kidutuksen kaava. Lauantain kirkkomatkat olivat painajaisia, ja hartaushetket kotona olivat kuin oksettavia rituaaleja, joiden kaiku puistattaa vielä vuosikymmenten jälkeen.

Lähes 20 vuotta olin vangittuna adventistikodissa, kunnes pääsin pois. Omille lapsilleni olen opettanut pysymään kaukana kaikista uskonnoista – kokemukseni antaa siihen riittävän syyn.

Vanhempieni kuolema oli minulle vapautus. Hautajaiset hoidin lyhyimmän kaavan mukaan, ilman jaarituksia ja ilman vieraita. En ole koskaan palannut heidän haudalleen, enkä tule palaamaan.

Miksi kerron tämän? Siksi, että adventismi – tai pikemminkin kultti – ei edusta mitään hyvää. Haluan antaa varoituksen sanan: kun uskonto tunkeutuu koteihin ja keittiöihin, se ottaa ihmisestä niskalenkin, josta vapautuminen voi kestää vuosikymmeniä.