Kehittyvätkö säveltäjät tyylillisesti luovalla urallaan?

Missä määrin säveltäjät kirjoittavat tyylilleen uskollisena omanlaistaan musiikkia ja pystyykö heidän tyylinsä tunnistamaan luomistaan teoksista, ts. onko heidän luomansa teokset persoonallisia ja missä määrin ne sitä ovat, vai muuttuuko ja kehittyykö säveltäjien tyyli suuresti ajan myötä siten, että tietyn kypsyyden säveltäjänä saavutettuaan säveltäjien tyylillisen uudistumisen myötä se ei enää muistuta nuoruuden töissä omaksuttua persoonattomampaa tyyliä, kuten esim. suurten klassikoiden Haydnin, Mozartin, Schubertin ja Beethovenin tapauksissa, joissa tyylillinen kehitys-ja muutosprosessi on ollut todella valtavaa, mutta voidaanko myös viime vuosisadan säveltäjien musiikissa havaita tämänkaltaista tyylillistä kehitystä, vai polkivatko säveltäjät ikään kuin tyylillisesti paikallaan, tai vain vähäisessä määrin pyrkivät uudistumaan tyyliltään, josta voisi mainita esimerkkiä vaikka Karjalaisen, jonka sävelkieli joistakin uusklassismiin vivahtavista ajoittaisista pyrkimyksistä huolimatta pysyi kansallisromanttiselle tyylille, jos Salmenhaaraa on uskominen, uskollisena, kuten suuressa määrin Tuukkanenkin, joskin kuulemma esikoissinfonian Tsaikovsky ja Sibelius vaikutteet eivät myöhemmin olleet enää säveltäjän edelleen kypsyttyä niin dominoivia ja määrääviä hänen tyylissään siinä määrin täyteen kukoistukseen kypsynyt säveltäjä vaikka Beethoveniin verrattuna kuin hän esikoisellaan jo olikin ylistävine kritiikkeineen noudattaen yksiosaisuudessaan hyvin persoonallista muotoratkaisua monine erilaisine tempokaraktereineen, mutta varsinkin ehkä Karjalaisen sinfonisen tyylin kehitys ja kasvu romanttista yleisilmettä jossain määrin peittävästä polyfonisesta ja muodoltaan lajiperinteen mukaisesta suuresta avaussinfoniasta muodoltaan typistetympään ja vähemmässä määrin romanttiseen ja pikemminkin jo edellisestä sinfoniasta alkaneeseen pyrkimykseen uusklassisia ideaaleja kohti osoittaa ehkä kuitenkin Tuukkasen selkeämmin 6. omaksumaa lineaarista polyfoniaa vähäisempää uuden tyylin omaksumispyrkimystä varsin pateettisessa muotokielessään mahtipontisine nousuineen ja vaskikuoroineen, jotka muodostavat huomattavan kontrastin sääskiparven surinaa jäljittelevälle onomatopoeettiselle sointimaailmalle puupuhaltimissa, mutta mielestäni alkupään ja varhaiskauden tuotantoon nähden vähemmän originellina ja tuoretta musiikillista ja varsinkin melodista keksintäkykyä osoittavana saavutuksena omaksutun uuden tyylin puitteissa vai olisiko säveltäjä sitten ehkä vanhuudessaan jo alkanut kuihtua ja taantua luomisvoimaltaan aikaisempiin saavutuksiin verrattuna, jotka osoittanevat suurempaa melodista voimaa ja keksintäkykyä ja 1980 luvulla säveltäjän kyky keksiä melodisia aiheita olisi jo alkanut hiipua 1940 lukuun verrattuna, vaikka merkittävät teokset seurasivat toisiaan ja säveltäjä pysyi luomisvoimaisena vielä klarinettikonserttonsa säveltämiseen asti 80 luvun puolivälissä, mutta äänitteettä on mahdoton nuotinlukutaidottoman selvittää oliko säveltäjä luovana henkenä taantumaan päin vai oliko esim. Sääski sinfonian osittainen tilapäinen notkahdus tuotannossa vain ohimenevä floppaus, niin kiehtova teos kuin se loppujen lopuksi onkin ja finale aitoon karjalaismaiseen tyyliin karnevalistisessa menoisuudessaan hersyvän humoristinen, joka on säveltäjän pettämätön puumerkki tuotannossaan?