Kun ääretön aika tekee epätodennäköisestä väistämätöntä

Ajatus pulsoivasta maailmankaikkeudesta on yksi kiehtovimmista tavoista venyttää mielikuvitusta (ja samalla koetella, mitä “selitys” ylipäätään tarkoittaa). Kuvitellaan, että universumi ei ole kertaluonteinen tapahtuma, vaan sykkii: big bangista laajenemiseen, sitten jollain mekanismilla takaisin kasautumiseen, ja lopulta uuteen big bangiin. Ei yksi alku, vaan sarja alkuja. Ja jos tämä sykli ei ole vain pitkä vaan aidosti päättymätön – ilman ensimmäistä sykliä ja ilman viimeistä – silloin universumi voisi olla olemassa äärettömän pitkään.

Tässä kohdassa tapahtuu kiinnostava hyppäys: jos aikaa on äärettömästi, mitä se merkitsee tapahtumille? Monen intuitio on, että “jos jokin on mahdollista, niin äärettömässä ajassa se tapahtuu varmasti”. Pulsoiva universumi tekee tästä intuition tuntuisesti konkreettisen, koska se tarjoaa ikään kuin loputtoman määrän “yrityksiä”. Jokainen sykli on uusi mahdollisuus asetelmille, harvinaisille järjestyksille ja epätodennäköisille ketjureaktioille.

Jos hyväksymme muutaman keskeisen oletuksen, tästä voi seurata vahva johtopäätös. Ensimmäinen oletus on, että sykli todella jatkuu ikuisesti: menneisyydessä on äärettömästi syklejä ja tulevaisuudessa samoin. Toinen oletus on, että jokin tietty tapahtuma (vaikkapa “tämänkaltaisen universumin synty” tai jokin äärimmäisen epätodennäköinen rakennejärjestys) on aidosti mahdollinen ja sillä on joka sykliä kohti jokin ei-nolla todennäköisyys toteutua. Kolmas oletus on, ettei järjestelmä “lukkiudu” vain yhteen käyttäytymistapaan, vaan että sykli pystyy käymään läpi riittävän monenlaisia alkuasetelmia. Kun nämä oletukset ovat voimassa, päädytään ajatukseen: äärettömän monessa yrityksessä myös äärettömän epätodennäköiset tapahtumat eivät vain “voisi” tapahtua, vaan niiden olisi täytynyt tapahtua.

Tässä valossa myös oman universumimme synty – joka tuntuu intuitiivisesti järjettömän epätodennäköiseltä ja ainutkertaiselta – muuttuu toisenlaiseksi ilmiöksi. Se ei olisi “ihme, joka tapahtui kerran”, vaan yksi toteutuma valtavassa, ehkä loputtomassa sarjassa. Jos yrityksiä on äärettömästi, silloin myös harvinaisuudet menettävät ainutkertaisuutensa: ne eivät ole enää asioita, joita ei “melkein koskaan” tapahdu, vaan asioita, jotka nousevat esiin väistämättä jossain vaiheessa. Äärettömyys tekee tilaa kaikelle mahdolliselle.

Tämän ajatuskulun kiehtovin (ja samalla pelottavin) seuraus on, että “kaikki mahdollinen” ei ole vain lause, vaan väite universumin historiasta. Kaiken, minkä fysikaaliset lait sallivat, olisi täytynyt toteutua jossain syklissä, jossain aikakerroksessa. Ehkä jopa lukemattomia kertoja. Ei vain meidän universumimme kaltainen alku, vaan myös vaihtoehtoiset alut, vaihtoehtoiset historiat, vaihtoehtoiset rakenteet – jokainen niistä, joiden toteutumiselle on aito mahdollisuustila ja ei-nolla todennäköisyys.

Silti on rehellistä sanoa ääneen, mitä tässä tehdään: tämä on “jos–niin”-ajattelua. Johtopäätös “kaiken on täytynyt tapahtua” nojaa nimenomaan oletuksiin äärettömästä ajasta, ei-nolla todennäköisyyksistä ja siitä, että universumin sykli tuottaa jatkuvasti uusia ja riittävän vaihtelevia asetelmia. Jos jokin näistä pettää – jos sykli ei olekaan ikuisesti taaksepäin, jos tietyillä tapahtumilla onkin käytännössä nollatodennäköisyys, tai jos dynamiikka ohjaa aina samaan uraan – silloin “täytynyt tapahtua” muuttuu heikommaksi.

Mutta ajatuksena pulsoiva, big bangista big bangiin etenevä ikuisuus on voimakas. Se siirtää kysymyksen “miksi tämä tapahtui?” muotoon “mitä tapahtuu väistämättä, jos mahdollisuuksia on loputtomasti?”. Ja ehkä juuri siksi se tuntuu niin vetoavalta: se ei poista mysteeriä, vaan siirtää sen äärettömyyteen – paikkaan, jossa harvinaisuudetkin voivat muuttua väistämättömiksi.