https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/023d4941-74e4-4a45-8644-28e56b68e584
"Sunnuntain neuvottelut presidenttien Donald Trump ja Volydymyr Zelenskyin välillä veivät rauhanneuvotteluja jälleen eteenpäin. Eniten niitä taitavat vauhdittaa tapahtumat Ukrainan ja Venäjän välisessä sodassa.
Sopimus syntynee muutaman kuukauden kuluessa.
Suomenkin on omassa ulkopolitiikassaan tähän varauduttava.
Viime vuosina olen julkaissut useita kirjoituksia, joissa olen palauttanut mieliin sen vanhan viisauden, että Venäjän pelko ei aina ole viisauden alku.
Viimeisimmän näistä blogeista kirjoitin 21. helmikuuta 2025, kuukauden päivät sen jälkeen, kun Donald Trump oli aloittanut toisen virkakautensa Yhdysvaltain presidenttinä.
Kirjoitukseni lähtökohtana olivat äskettäin kuullut lausunnot, joiden mukaan Venäjä on Suomelle ja Euroopalle vakava, pysyvä ja jopa eksistentiaalinen uhka. Siksi meitä vaadittiin raskaasti aseistautumaan ja koventamaan otteitamme Venäjää vastaan.
Sain aiheen palata tähän asiaan, kun Yhdysvaltain hallitus julkaisi äskettäin uuden kansallisen turvallisuusstrategiansa.
Iltalehteen 13.12. kirjoittamassani Vieraskynä-kirjoituksessa jouduin toteamaan, että Suomi on liittolaisensa Yhdysvaltain kanssa turvallisuuspolitiikasta täysin eri mieltä.
Strategiassa Eurooppaa moititaan siitä, että meiltä puuttuu itseluottamusta suhteissamme Venäjään, vaikka meillä on siihen nähden merkittävä ylivoima lähes joka suhteessa, ydinaseita lukuun ottamatta.
Strategiassa arvostellaan sitä, että monet eurooppalaiset pitävät Venäjää eksistentiaalisena uhkana.
Suomeen tämä kritiikki osuu sattuvimmin.
Suomi on kuulunut niihin Euroopan maihin, jotka ovat voimakkaimmin julistaneet pitävänsä Venäjää eksistentiaalisena uhkana eli pysyvänä vaarana olemassaololleen.
Kaikki maamme yhteydet ja yhteistyö Venäjään on tyystin katkaistu. Kielenkäyttö on ollut jyrkempää kuin muilla EU- ja Nato-mailla.
Historiallisten kokemustemme vuoksi Venäjän pelko on ymmärrettävää. Tosin se perustuu osittain vääriin tulkintoihin historian tapahtumista.
Venäjän pelko perustuu erityisesti 1700-luvun ja 1800-luvun alun kokemuksiin. Suuren Pohjan sodan yhteydessä koettu Iso viha (1713-1721) oli niistä ensimmäinen ja pahin. Sitä seurasi Hattujen sotaan liittynyt Pikkuviha (1742-1743). Tuoreimmassa muistissa on Suomen sota (1808-1809).
Nämä kokemukset liittyivät aikaan, jolloin olimme osa suurvalta Ruotsia, joka kävi sotia suurvalta Venäjää vastaan. Jouduimme suurvaltapolitiikan jalkoihin ja taistelutantereeksi. Ainakaan näiden kokemusten perusteella meidän ei kannattaisi hakeutua suurvaltapolitiikan välikappaleeksi.
Suomen sodan seurauksena Suomesta tuli autonomisena suuriruhtinaskuntana osa Venäjää. Tätä aikakautta (1809-1917) muistetaan hyvällä. Myönteisiä muistoja himmentää ns. sortokausi, jonka jouduimme vuosisadan vaihteessa kokemaan.
Toisen maailmansodan yhteydessä Suomi joutui jälleen suurvaltapolitiikan kurimukseen, ja tulimme vedetyksi mukaan raskaisiin sotiin. Tämä vahvisti vanhoja pelkoja Venäjää kohtaan.
Sotien jälkeen Suomi noudatti Paasikiven neuvoa. Vaikeuksien kautta voitimme pelkomme Venäjää kohtaan ja kykenimme toteuttamaan kansallisten etujemme mukaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Itsemurha vältettiin.
Pahimmillaan kommunistinen Neuvostoliitto oli meille hankala ja pelottava naapuri. On outoa, että sen hajottua Venäjän pelko sai jopa entistä suuremman vallan monien suomalaisten mielessä.
Murheellisin osoitus tästä on, että Suomi vietiin Venäjän pelkoon vedoten jäseneksi Euroopan unioniin ja euroalueeseen.
Kun kansan enemmistö syksyllä 1994 vastusti Suomen liittymistä Euroopan unioniin, käyttöön otettiin ulkopoliittinen kortti. Kansaa alettiin pelotella Venäjällä.
Presidentti Martti Ahtisaari perusteli turvallisuuspolitiikalla jopa Suomen liittymistä euroalueeseen.
Nykyään yhä useammat myöntävät, että liittyminen unioniin ja erityisesti euroalueeseen oli paha virhe. Nämä jäsenyydet ja niihin valmistautuminen ”vahvan markan” politiikalla ovat juurisyy niihin vakaviin taloudellisiin vaikeuksiin, joiden kanssa me nyt kamppailemme.
Monet EU-jäsenyyttä kannattaneet puolustavat sen aiheuttamia vaikeuksia ja kustannuksia sillä, että olemme hyötyneet sisämarkkinoista.
Suomi oli kuitenkin turvannut pääsynsä sisämarkkinoille jo ennen jäsenyysratkaisua. Neuvottelimme yhtenä Euroopan vapaakauppaliiton (EFTA) jäsenmaana Euroopan yhteisöjen (EY) kanssa sopimuksen Euroopan talousalueesta (ETA). Sopimus allekirjoitettiin toukokuussa 1992 ja se astui voimaan tammikuun alussa 1994.
ETA-sopimuksella Suomi siis turvasi pääsynsä yhteisöjen sisämarkkinoille. Jos Suomi olisi pysyttäytynyt Euroopan talousalueessa, meillä olisi säilynyt sekä itsenäinen ulko-, turvallisuus- ja kauppapolitiikka että kansallinen alue-, maatalous- ja ympäristöpolitiikka, emmekä olisi joutuneet mukaan EU:n ylikansalliseen päätöksentekoon."
JATKUU linkin takana
"Sunnuntain neuvottelut presidenttien Donald Trump ja Volydymyr Zelenskyin välillä veivät rauhanneuvotteluja jälleen eteenpäin. Eniten niitä taitavat vauhdittaa tapahtumat Ukrainan ja Venäjän välisessä sodassa.
Sopimus syntynee muutaman kuukauden kuluessa.
Suomenkin on omassa ulkopolitiikassaan tähän varauduttava.
Viime vuosina olen julkaissut useita kirjoituksia, joissa olen palauttanut mieliin sen vanhan viisauden, että Venäjän pelko ei aina ole viisauden alku.
Viimeisimmän näistä blogeista kirjoitin 21. helmikuuta 2025, kuukauden päivät sen jälkeen, kun Donald Trump oli aloittanut toisen virkakautensa Yhdysvaltain presidenttinä.
Kirjoitukseni lähtökohtana olivat äskettäin kuullut lausunnot, joiden mukaan Venäjä on Suomelle ja Euroopalle vakava, pysyvä ja jopa eksistentiaalinen uhka. Siksi meitä vaadittiin raskaasti aseistautumaan ja koventamaan otteitamme Venäjää vastaan.
Sain aiheen palata tähän asiaan, kun Yhdysvaltain hallitus julkaisi äskettäin uuden kansallisen turvallisuusstrategiansa.
Iltalehteen 13.12. kirjoittamassani Vieraskynä-kirjoituksessa jouduin toteamaan, että Suomi on liittolaisensa Yhdysvaltain kanssa turvallisuuspolitiikasta täysin eri mieltä.
Strategiassa Eurooppaa moititaan siitä, että meiltä puuttuu itseluottamusta suhteissamme Venäjään, vaikka meillä on siihen nähden merkittävä ylivoima lähes joka suhteessa, ydinaseita lukuun ottamatta.
Strategiassa arvostellaan sitä, että monet eurooppalaiset pitävät Venäjää eksistentiaalisena uhkana.
Suomeen tämä kritiikki osuu sattuvimmin.
Suomi on kuulunut niihin Euroopan maihin, jotka ovat voimakkaimmin julistaneet pitävänsä Venäjää eksistentiaalisena uhkana eli pysyvänä vaarana olemassaololleen.
Kaikki maamme yhteydet ja yhteistyö Venäjään on tyystin katkaistu. Kielenkäyttö on ollut jyrkempää kuin muilla EU- ja Nato-mailla.
Historiallisten kokemustemme vuoksi Venäjän pelko on ymmärrettävää. Tosin se perustuu osittain vääriin tulkintoihin historian tapahtumista.
Venäjän pelko perustuu erityisesti 1700-luvun ja 1800-luvun alun kokemuksiin. Suuren Pohjan sodan yhteydessä koettu Iso viha (1713-1721) oli niistä ensimmäinen ja pahin. Sitä seurasi Hattujen sotaan liittynyt Pikkuviha (1742-1743). Tuoreimmassa muistissa on Suomen sota (1808-1809).
Nämä kokemukset liittyivät aikaan, jolloin olimme osa suurvalta Ruotsia, joka kävi sotia suurvalta Venäjää vastaan. Jouduimme suurvaltapolitiikan jalkoihin ja taistelutantereeksi. Ainakaan näiden kokemusten perusteella meidän ei kannattaisi hakeutua suurvaltapolitiikan välikappaleeksi.
Suomen sodan seurauksena Suomesta tuli autonomisena suuriruhtinaskuntana osa Venäjää. Tätä aikakautta (1809-1917) muistetaan hyvällä. Myönteisiä muistoja himmentää ns. sortokausi, jonka jouduimme vuosisadan vaihteessa kokemaan.
Toisen maailmansodan yhteydessä Suomi joutui jälleen suurvaltapolitiikan kurimukseen, ja tulimme vedetyksi mukaan raskaisiin sotiin. Tämä vahvisti vanhoja pelkoja Venäjää kohtaan.
Sotien jälkeen Suomi noudatti Paasikiven neuvoa. Vaikeuksien kautta voitimme pelkomme Venäjää kohtaan ja kykenimme toteuttamaan kansallisten etujemme mukaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Itsemurha vältettiin.
Pahimmillaan kommunistinen Neuvostoliitto oli meille hankala ja pelottava naapuri. On outoa, että sen hajottua Venäjän pelko sai jopa entistä suuremman vallan monien suomalaisten mielessä.
Murheellisin osoitus tästä on, että Suomi vietiin Venäjän pelkoon vedoten jäseneksi Euroopan unioniin ja euroalueeseen.
Kun kansan enemmistö syksyllä 1994 vastusti Suomen liittymistä Euroopan unioniin, käyttöön otettiin ulkopoliittinen kortti. Kansaa alettiin pelotella Venäjällä.
Presidentti Martti Ahtisaari perusteli turvallisuuspolitiikalla jopa Suomen liittymistä euroalueeseen.
Nykyään yhä useammat myöntävät, että liittyminen unioniin ja erityisesti euroalueeseen oli paha virhe. Nämä jäsenyydet ja niihin valmistautuminen ”vahvan markan” politiikalla ovat juurisyy niihin vakaviin taloudellisiin vaikeuksiin, joiden kanssa me nyt kamppailemme.
Monet EU-jäsenyyttä kannattaneet puolustavat sen aiheuttamia vaikeuksia ja kustannuksia sillä, että olemme hyötyneet sisämarkkinoista.
Suomi oli kuitenkin turvannut pääsynsä sisämarkkinoille jo ennen jäsenyysratkaisua. Neuvottelimme yhtenä Euroopan vapaakauppaliiton (EFTA) jäsenmaana Euroopan yhteisöjen (EY) kanssa sopimuksen Euroopan talousalueesta (ETA). Sopimus allekirjoitettiin toukokuussa 1992 ja se astui voimaan tammikuun alussa 1994.
ETA-sopimuksella Suomi siis turvasi pääsynsä yhteisöjen sisämarkkinoille. Jos Suomi olisi pysyttäytynyt Euroopan talousalueessa, meillä olisi säilynyt sekä itsenäinen ulko-, turvallisuus- ja kauppapolitiikka että kansallinen alue-, maatalous- ja ympäristöpolitiikka, emmekä olisi joutuneet mukaan EU:n ylikansalliseen päätöksentekoon."
JATKUU linkin takana
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.