Äidin kuolema

en voi edes kuvitella suruasi, sillä itsellenikin äiti on maailman tärkein ihminen. Voimia ja jaksamista sinulle.

Minunkin suuri murhe on siinä että olisin niin mielelläni halunnut äidin olevan tukena ja turvana kun joskus saan lapsia. Äiti olisi varmasti iloinnut olla mummu. Ja olisin halunnut jakaa kuulumisia ja kaikkea. Se olisi ollut niiiin tärkeää. voi murhetta

Otan osaa suruus ja toivotan voimia sulle. Mun äiti elää mut hänen kanssaan en voi valitettavasti jakaa jokapäiväisiä ilojani ja surujani. En voi soitella ja kysellä kuulumisia, en voi soittaa ja kertoa omia kuulumisiani, en voi saada häntä mukaan elään ja kokeen jokapäiväistä elämääni. Eikä hän halua koskaan iloita ja olla osana minun ilojani, eikä myöskään halua kysyä miten minulla menee. Olen 34 v ja koko elämäni olen selvinnyt itse, ilman äitiä, kaikista elämisen ja olemisen iloista, tuskista ja ongelmista. Lapsena saamani "silittely" seuraa mukanani edelleenkin joten voi se äidin elossa olokin tuottaa joskus suurta tuskaa ja surua. Minulla on äiti, mutta oikeasti minulla ei ole koskaan ollut oikeen kunnolla äitiä. Äitini on yrittänyt myös itsemurhaa (ehdin estää) siinä onnistumatta. Minun äitini ei siis naura ilojani, itke surujani eikä auta ongelmissani. Joskus olen tästä kaikesta katkera kun näen äitejä ja tyttäriä jotka viihtyvät keskenään. Voin vain ihmetellä miltä tuo kaikki tuntuisi jos sen voisi joskus kokea. En halua missään nimessä väheksyä suruasi, se on varmasti aito. Minä tuskin voin koskaan aidosti surra kunäitini joskus kuolee. Jos suren, suren menetettyä äidin rakkautta. Anyway, hyvää jatkoa sulle, jaksetaan siellä ja täällä!!!

Isäni teki itsemurhan 11-v sitten, olin sillon 38-v. Hänen eka yrityksensä tapahtui kun olin 14-v. Ikä ei vaikuta siihen miten tähän asiaan suhtautuu, varsinkin jos on eka itsari lähipiirissä. Mun isän puoleinen suku on suurinpiirtein kaikki tehneet itsemurhan. Silti musta tuntui kuin isä olis paskat välittänyt meistä ja niin musta tuntuu vieläkin. Aluksi tietenkin surin kauheasti, mutta sitten alkoivat syyttelyt isää kohtaan, psykiatrin mukaan normaalia. Syytin melkein 10-vuotta häntä, häntä ei kiinnostanut mun lapset ja nykyiset lapsenlapset, minusta puhumattakaan.
Nyttemmin olen alkanut aatteleen, että onko ihmisellä sittenkin oikeus päättää päivänsä? Ehkä, riippuu vähän. Jos on vielä esim. huollettavia, lapsia, mun mielestä EI ole oikeutta jättää heitä syyttämään itseään, niinkun moni syyttää, turhaan. Jos on lapset omillaan ja itsellä vaikka kivulias ja varma kuolemansairaus, silloin tekisin varmaan itsekin.
Sulle sanoisin, että kyllä tämä asia on loppuelämäsi projekti, se muuttuu vuosien myötä ja kuuluukin muuttua. Kysyin silloin alkuaikoina eräältä saman kokeneelta, että millon tää kaikki syyttely ja toisaalta suru loppuu ja hän vastasi, ettei koskaan. Ihme kyllä se asia oli paras neuvo mitä oon saanu, ymmärsin että tätä asiaa tulen käsittelemään elämäni loppuun asti, tavalla tai toisella. Hyväksyä sun ei sitä tarvi, mutta jos hyväksyt, sekin on oikein. Kysymyshän on nyt nimenomaan SINUSTA ja selviytymisestäsi, joten kaikki tunteet kannattaa käydä läpi perusteellisesti, vaikka kipeetä tekee.
Vanha sanonta, että aika auttaa, pätee tähänkin, usko vaan, mä tiedän mistä puhun. Ja toinen tärkeä asia on, että elämä kantaa, väkisin, joku tai jokin vetää sua mukaansa, halusit tai et. Joskus kliseet OVAT totta. Totta on ikävä kyllä myös se, että itsemurha tarttuu, joten sinun kannattaa ehkä käydä terapiassa, jollet ole jo. Jos ja kun olet noin masentunut, suosittelen avun hakemista, mielenterveystoimistossa osataan neuvoa.
Toivotan sulle voimia! Jos haluat, pääset eteenpäin, yksin tai avun kanssa, sen voin vannoa.

Minun äitini kuoli sairauteen kun olin 20 vuotias. Isäni oli silloin jo kuollut. Ikävä on ollut kova. Ikävä palaa aina kun joku tuttava kuolee tai muuta vaikeaa elämässä. Auttoi kyllä kun kävin juttelemassa ammattia-auttajalle eli tk.n mielenterveyshoitajalle.
Haudalla käynti auttaa minua edelleen. Äidin ja isän haudalla käynti on minulle rauhoittumisen paikka, tuntuu kuin kaikki huolet katoaisisivat.
Tunnen kuinka äitini hymyilee, kun istutan ja kastelen kukkia, haravoin hautakumpua... Kun lähden taas kotiin, on ihmeen hyvä olla.

Voimia sinulle. Kaksi vuotta minunkin suruni kesti ennen kuin uskalsin asiasta alkaa puhumaan.

Tunnen sisälläni sinun tyhjän olosi. Tunnen sinun kaipuusi sinun tuskasi...

Rupea nyt tästä päivästä kun luet tämän ajattelemaan että äitisi katuu tekoaan ja kulkee kaiken aikaa kannoillasi. Hän ei saa tehtyä tekemättömöäksi mikä on kerran tapahtunut on aina sitä.. Hän yrittää kaiken aikaa sanoa sinulle minähän olen tässä etkö näe minä kävelen vierelläsi..? Mikset siis pysähdy.. ajattele sitä että äitisi on vierelläsi tällähetkellä...