Tonaalinen säveltaide voittaa suvereenisti atonaalisen

Omat kirjoitukset | Merkityt | Online
Aihe: Onko suurten säveltäjien aika peruuttamattomasti mennyt? 1
megatherium
Perjantaina 22:16:55 (muokattu tänään 09:43:16)
Suomen ja oikeastaan koko maailman säveltaide kulkee yhä kauemmas tonaalisista ja romanttisista ideaaleista ja lähtökohdista siitä huolimatta että se edustaa säveltäjästä riippuen monenlaisia eri tyylipyrkimyksiä, mutta kuitenkin vähäisemmässä määrin uustonaalista suuntausta edustavien säveltäjien musiikkia, mutta selvältä vaikuttaa se, että suurten suomalaisten romanttisten ja jälkiromanttisten säveltäjien aika on mennyt, eikä heitä vastaavia näkemykseltään alkuperäisiä ja aitoa romanttista tunnetta huokuvaa musiikkia luomaan kykeneviä säveltäjäneroja ole ilmaantunut, jollei sitten ajan kuluessa heitäkin maailmaan synny, mutta jotenkin vaikuttaa vahvasti siltä, että säveltäjien teokset kierrättävät vanhoja ja jo kauan sitten keksittyjä taikka luotuja musiikillisia ideoita uusiin musiikillisiin muotoihin puettuna ja formuloituina jotakin uutta sävellystekniikkaa hyödyntäen taikka perustuvat sellaiseen musiikilliseen materiaaliin ja sävellysmetodiin, ettei sen puitteissa ole mahdollista atonaalista sanastoa käyttäen luoda mitään erityisen originellia säveltaidetta, joka synnyttäisi kuulijoissa vahvoja tunne-elämyksiä, vaan teosten synnyttämä vaikutelma on varsin laimea ja vaisu, ja sen takia kannatankin jonkinlaisena vastapainona modernimmalle hedelmättömyydelle säveltaiteessa vanhempien historiallisten säveltäjämestarien esiin tuomista ja uudelleen arviointia taikka peräti rehabilitointia, ettei säveltaiteemme kuva latistuisi entisestään kaiken vanhan ja arvokkaan tonaalisen säveltaiteemme tultua syrjäytetyksi uudemman ja ideoiltaan köyhemmän atonaalisen säveltaiteen tieltä, mutta jostakin syystä ei säveltaiteen uudistutumisen nälässä ole muodostunut sellaista yhteisymmärrystä vanhojen mestarien saavutusten säilyttämisen tarpeesta ohjelmistossa, kun on sävelletty jatkuvasti uutta musiikkia, joka työntää sen pois tieltään, emmekä ole olleet samoilla linjoilla vanhemman tonaalisen säveltaiteen merkityksestä suomessa, vaikka tonaalisella musiikilla on kyky vaikuttaa yleisesti hyväksytyn emotionaalisen referenssisysteemin takia väkevästi tunteisiin toisin kuin sävellajittomalla atonaalisuudella, mutta jonkinlainen ajatus siitä, että unohdettu säveltäjä on unohdettu säveltäjä, ja ohjelmistosta kerran poistettuna ei säveltäjän teoksilla paluuta ohjelmistoon enää ole, leimaa ohjelmistoajattelua ja hinku uudelle musiikille, jonka ajatellaan olevan jotenkin parempaa uutuutensa ja uudenaikaisuutensa takia, on vastustamaton, vaikka kuten Glenn Gould sanoi, että taide ei ole teknologiaa, eikä teknisessä katsannossa modernimpaa musiikkia voi pitää tonaalista merkittävämpänä semminkin kun taidemusiikin syvimmän merkityksen kannalta tonaalinen musiikki on atonaalista musiikkia usein vaikuttavampaa, ja siksikin olisi tärkeää että ohjelmisto olisi nykyistä paljon monipuolisemmin rakennettu ja sisältäisi suomalaista säveltaidetta koko 1900 luvun ajalta, niin vuosisadan alkupuolelta, ennen sotia, sodan ajalta, kuin sen jälkeiseltäkin ajalta, jolloin on syntynyt paljon suomen merkittävimpiin kuuluvaa säveltaidetta, vaikka vallitsevan mahdollisimman kapean ja suppean ohjelmistofilosofian mukaan, ja josta historiallisten säveltäjien lukumäärä on karsittu minimiin, vain 1900 luvun alusta Sibelius ja miessäveltäjistä puhuttaessa kronologisessa järjestyksessä seuraavana suurin piirtein vasta Rautavaara saattaa olla mukana ohjelmistossa, ja heidän väliinsä jää ohjelmistossa valtavan mittainen ajallinen sokea läiskä, johon sisältyy monen keskeisen suomalaissäveltäjän elämäntyö, jonka vain modernismin murros ja esiin marssi sitten lopulta syrjäytti ohjelmistosta, kun heidän säveltaidettaan ei nähtävästi mielletty niin ansiokkaaksi ja merkittäväksi, taikka populaariksi, että se olisi katsottu esittämisen väärtiksi dodekafonian ja serialismin kiihkeimpinäkin vuosinakin ja vain kaikkein suosituimmat, vaikkakaan ei aina ne emotionaalisesti vaikuttavimmat säveltäjät kelpuutettiin yhä osaksi ohjelmistoa, olkoonkin että ratkaisu ei ollut musiikillisessa mielessä paras mahdollinen, vaan paradoksaalisesti yleisön maku suosi niistä monista aikoinaan paljonkin esitetyistä tonaalisista säveltäjistä lopulta vain äärimmäisen harvoja säveltäjänimiä, joiden parhaat ominaisuudet eivät sisältyneet säveltaiteen tärkeimpään tekijään, syvimmän metafyysisen olemuksen eksistenssiin, mutta omasivat kyvyn miellyttää kuulijoitaan kunnianhimottomammalla musiikillisella materiaalilla vailla kaikkea sielullista syväluotausta, taikka edes emotionaalista voimaa ja vaikuttavuutta, ja ohjelmiston äärimmäisellä suppeudella suomalaisen historiallisen säveltaiteen osalta oli ohjelmistoa suuresti köyhdyttävä vaikutus, niin emotionaalisessa kuin tyyliltään ja musiikinmuodoiltaankin erityyppisiä säveltäjiä suosivassa mielessä sen lisäksi, että sen erilaisten säveltäjien säveltaiteen tuotteiden tarjonnan niuk