Piparievankeliumin jälkilöylyt kauppahallissa

Joulun alla ovelleni tosiaan ilmestyi kaksi helluntailaista, sellaisia reippaita ja hyväntuulisia, että olisi voinut luulla heidän tulleen myymään hunajaa tai joulukuusia. Minä olin juuri ottanut piparit uunista, ja koska olen kohtelias ja piparit olivat erityisen onnistuneita, tarjosin niitä. He julistivat, minä nyökkäilin ja esitin tyhmää. Se on vanha taito.

Kysyin sivumennen, että miten Jahven perhe-elämä oikein järjestyi ennen yksinhuoltajuutta. Ja että kun Jeesus kerran nousi pilvelle ihan fyysisesti, kala-aterian jälkeen vielä, niin millainen kartta silloin oli käytössä: litteä vai jo beta-versio pallosta? He hymyilivät ensin, sitten hymy jähmettyi. Lopuksi he lähtivät ripeästi, piparipurkki kevyempänä ja ilme raskaampana. Toivotin hyvää joulua ja kehotin lukemaan Raamattua ihan ajan kanssa.

Leikkasin tarinasta aiemmin paljon pois. Esimerkiksi sen, että toinen heistä kysyi minulta kuiskaten, olenko minä oikeasti lukenut koko Vanhan testamentin. Vastasin, että valitettavasti useammin kuin olisi terveellistä.

No, joulun aika meni, piparit loppuivat, ja viime lauantaina törmäsin toiseen heistä kauppahallissa. Hän seisoi kalatiskillä ja näytti siltä kuin lohi olisi kertonut hänelle huonoja uutisia.

Tunnistin hänet heti. Hän tunnisti minut vasta, kun hymyilin.

- Piparitäti, hän sanoi. (En korjannut.)

Ehdotin kahvia. Kauppahallin kahvilassa on se etu, että siellä on aina lievä hälinä: syntien tunnustamiseen täydellinen taustaääni. Hän suostui epäröiden, kuin odottaen salamaa.

Kahvin ääressä hän huokaisi syvään ja sanoi sen itse, ilman että ehdin kysyä mitään litteästä maasta tai jumalallisista avioeroista.

- Minä taidan olla luopumassa.

Nyökkäsin kuin tämä olisi ollut ihan tavallinen allergiadiagnoosi.

Hän kertoi lukeneensa. Oikeasti lukeneensa. Eikä vain alleviivannut lupauksia, vaan myös ne kohdat, joissa miekka heiluu ja Jumala vaihtaa mieltään nopeammin kuin torimyyjä hintoja. Hän oli miettinyt pilviä, ruumiita, taivaita ja sitä, miksi kaikkivaltias tarvitsee niin paljon verenvuodatusta vakuuttaakseen rakkautensa.

- Se alkoi niistä pipareista, hän sanoi ja hymyili surullisesti.

- Ne ovat vaarallisia, myönsin. Kaneli avaa ajattelun.

Emme väitelleet. Join kahvini ja kuuntelin. Lopuksi hän sanoi olevansa helpottunut ja peloissaan yhtä aikaa. Sanoin, että se on aika hyvä merkki. Elämä harvoin tuntuu miltään muulta, kun sitä alkaa ajatella itse.

Kun erosimme, hän kiitti kahvista. Ei Jumalaa, ei minua erityisemmin. Vain kahvista. Se tuntui sopivalta.

Kauppahallissa tuoksui edelleen kala ja vastapaahdettu kahvi. Maa oli yhä pyöreä, pilvet pilviä, ja piparikausi taas nurkan takana.

- Enkeli Mäntä
asiantuntija
(allekirjoitus kahvitahralla)