Ovatko lääkärit tietoisia, miten kauheita neurolepti-injektiot ja neuroleptitabletit ovat vaikutukseltaan? Niissä oleminen voi olla painajaismaista.
Ovatko lääkärit tietoisia
Anonyymi-ap
1281151
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 128
Vanhimmat
Ovatko potilaat tietoisia, että neuroleptit on ainoa tapa hoitaa sairaudentunnotonta psykoosisairasta ihmistä?
Valitettavasti sillä ei ole mitään tekemistä hoidon kanssa.
Kyse on ihan muusta kuin hoidosta.
Vai onko kidutus sinun mielestä hoitoa?
Ajatteleeko asiaa kidutuksena, vai ei, siinäkin on eroa.
Sen asian kun kokee niin ymmärtää ajattelematta olevan sen kidutusta.
Onneksi ei ole tarvinut sitä kokea enää yli kymmeneen vuoteen.
Jos jatkat tuolla tiellä, voi olla että tarvitset lisää hoitoa
Minäkin koin sitä (lääkitystä) reilusti yli 20 vuoden ajan. En ajatellut sitä kidutuksena ( ehkäpä en ymmärtänyt ajatella niin ).
Miksi minua olisi kidutettu, kun yritettiin auttaa ? Sanoin yritettiin, koska oikeasti yrittivät, mutta mikäänhän ei auttanut ennen kuin aloin itsekin osallistua hoitooni ja hyvinvointiini.
Siinä kohdassa se muutos parempaan suuntaan lähtikin käyntiin, kun aloin itsekin ottaa itsestäni vastuuta, ja halusin muuttua, halusin alkaa voimaan paremmin.
Sain vointini niinkin hyväksi, että olen pärjännyt jo yli kymmenen vuotta ilman lääkkeitä, eikä hoitokontaktiakaan ole ollut enää useampaan vuoteen.
Se tekiä mikä aiheutti ne psykoosit ymmärsin jättää ne elämästä pois.
Että tuskin tarvin enää mitään hoitoa.
Omalla tavallaan mielenkiintoinen pointti, mutta jos minä itse joutuisin valitsemaan, että kahlitsisinko minä itseni seinään kiinni, vai kokeilisinko ensin neuroleptejä.
Niin kyllä minä ainakin ensin kokeilisin neuroleptejä.
Niin, onko tässä loppupeleissä kysymys siitä, että yksilö haluaa kiduttaa sairauden sivutuotteena muita ihmisiä, eikä voi suvaita sitä, että osat vaihtuu lääkityksen myötä?
Jos jollekkin annetaan sähköhoitoa vastoin tahtoa se on kidutusta
Sen sijaan jos henkilö itse haluaa, se ei ole kidutusta
Sillä mikä on henkilön oma tahto ja suostumus on väliä siinä miten toimenpide tulkitaan
Onneksi nykyään ei kahlita seinään, sehän se olisi sitä kidutusta.
Annetaanko sähköä ilman potilaan suostumusta ?
Omalla kohdallani psykiatri kyllä kysyi minulta, olisinko valmis kokeilemaan sitä. Pitkä keskustelu myös käytiin asiasta hänen kanssaan. Lopulta suostuin, ja se oli itselleni hyödyllistä.
Kannattaa ensin ne mahdolliset psykoosia aiheuttavat tekiät hoitaa elämästä pois.Ainakin kaikki mihin voi vaan ite jotenki vaikuttaa.
Sitte vasta lääkityksiin jos se ei auta.
"Niin kyllä minä ainakin ensin kokeilisin neuroleptejä."
Sehän on oma henkilökohtainen asia mitä kokeilee.
Mutta jos sullekkin iskee akatisia päälle jo suht lyhyen lääkityksen aikana niin kuin mulle niin loppus se kokeilu sullakin kuin seinään.
Akatisia on monin verroin kiduttavampi tila kuin joku seinään kahlitseminen.
Tarkoitin lähinnä sitä, kun jotkut väittävät koko psykiatrian toimintaa kidutukseksi.
Niin onko se loppujen lopuksi kuitenkaan kidutusta ? Ja jos olisi, niin miten niin ?
Minulla oli akatisiaa aikoinaan lääkkeitä käyttäessäni, mutta siltikin kärsisin mieluummin siitä, kuin että olisin kahlittuna seinään.
Taitaa olla enempi sellainen mustavalko elokuvien myytti.
Minultakin lääkäri kysyi, enkä tunne ketään kelle sitä olisi väkisin annettu, vaikka aika monta toipujaa tunnenkin.
Tuskimpa olet sitte mitään pahempaa akatisiaa kokenut.
Sulla se akatisia on ollut aika lievä.
Lääkekielteisyys on usein merkki hoidontarpeesta
Se hoidon tarve on sinun mielikuvituksissa.Ei missään muualla.
Joo seinään kahlitseminen on minunkin preferenssini pahan akatisian sijaan.
En tiedä minkä tasoinen akatisiasi oli mutta ei vissiin sen tasoinen kuin minulla. Käytännossä nukkumisestakin tuli ylellisyyttä ja ravasin koko hereilläoloaikani ja tuntui kuin joku kutittelisi hermostoani sisäpuolelta ja raaputtaisi sitä hiekkapaperilla niin että mikään istuminen tai paikallaanolo oli mahdotonta. Sain paniikin joka kerta kun istuin. Sen jälkeen kun muutuin ikiliikkujaksi tilapäisesti käväisin aina välillä kävelylenkeillä sillalla miettien siitä hyppäystä. Uskoisin että mukava köllöttely seinäänkahlittuna olisi ihan ok.
Esim vakavaan masennukseen verrattuna akatisia on paljon pahempi. Masentuneena nukuin ja vaan lähinnä mietin ajatuksena itsemurhaa. Akatisian kohdalla elämä muuttui enemmänkin niin että minun piti joka hetki taistella pakonomaista tarvetta itsemurhaan vastaan. Se oli itseasiassa niin etten halunnut kuolla mutta jos tila olisi jatkunut, minun olisi ollut pakko kuolla.
Itseasiassa siis kuolemakin voi tuntua toivottavammalta.
Akatisia ei ole vain liikehäiriö. Siihen sisältyy vakava kauhun tunne jossa koko hermosto on hälytystilassa. Siis kuin sinulla olisi kokoajan taistele pakene päällä ja samaan aikaan joku turboversio levottomista jaloista koko kehossa. Mukaan tulee dysforia eli aivan kamala synkkyys. Sain elämäni pahimman trauman tuosta. Kehoon jää muistikuvat kokemuksesta.
Olen mietrinyt ranneketta jossa lukee että minulle ei saa antaa mitään lääkkeitä missä mekanismina dopamiinin salpaus. Esim jos olen tajuttomana joku urpo antaa minulle esim pahoinvointilääkettä jossa on samoja vaikutuksia kuin antipsykooteissa. Sehän se olisikin mielenkiintoista kun olisi vaikka vakavasti vakavasti loukkaanrunu ja samaan aikaan pakko liikkua. Huhhuh mitä luonnottomuuta.
Sairaudentunnottomuushaukkuja saisi käydä saman savotan läpi ja katotaan kuka sitten on sairaudentunnoton. Siis pointti on että lääkkeiden haitat voi monin tavoin voittaa hyödyt eikä ole perusteltua aina edes riskeerata ihmisen vointia noin jonkun marginaalisen tehon vuoksi informoimatta edes potilaita jotta hänkin saisi realistisen hyöty haitta hahmotuksen.
Ja siis en ymmärrä miksi täällä joku kokoajan kritisoi sairaudentunnottomaksi ihmisiä. Itse olin aina hyvin vahvasti sairaudentuntoinen diagnooseistani. Tosin nykypäivänä anteeksi nyt vaan jos kyseenalaistan psykiatriaa. Minulla esim jäi kuukausia saamatta akatisiadiagnoosi
No ei ainakaan oman hoitoni mielestä. Kävin vielä hoidossa esim keskusteluissa kun sanoin että harmeihini loppui lääkekokeiluni ja lääkkeenkäytöt. Kelallekin oli fine. Itseasiassa ei kukaan edes hoidossa ole sanonut sairaudentunnottomaksi. Siispä, miksi sinä hoet kaikkia ihmisiä sairaudentunnottomaksi? Mistä se on oire?
Monenlaista kukkujaa on matkanvarrella tullut vastaan, mutta en ole vielä tavannut yhtään ihmistä joka olisi sanonut lääkärille, että haluaisi jäädä laitoshoitoon mieluummin kuin ottaa lääkkeet.
Jostain syystä kaikki haluaa ensin kotiin, jotta pääsevät sitten vetämään ne lääkkeet vessanpöntöstä alas.
Milläpä meinasit sitä savottaa mitata? Valittamisen määrälläkö?
Eikö sellainen ihminen ole voinut kokea lääkkeistä saamaansa haittaa suuremmaksi kuin hyödyt ja lopettanut lääkityksen kaikkine viekkareineen, jos ei ole jatkuvasti valittamassa ja haukkumassa hoitoa?
Et kyllä minuakaan tunne, mutta muutamia kymmeniä vuosia sitten menin ihan mielelläni välillä osastohoitoon, jopa vapaaehtoisesti. Tosin sielläkin oli niitä lääkkeitä syötävä.
Silloin aikoinaan pääsi helpommin osastolle kuin nykyään, on kuulemma aika vaikeaa päästä, jos haluaa vapaaehtoiseen hoitoon. Tunnen muutaman ihmisen, jotka olisivat halunneet osastolle, mutta eivät päässeet.
Jos väität että pakkolääkintää ei ole, valehtelet
Pakkohoidossa on pakko syödä lääkkeitä, muuten ei ole pakko.
Jos ei lääkkeitä suostu avohoidossa käyttämään, saattaa joutua pakkohoitoon, että voivat lääkitä, jos on tarvetta.
Tuo yksi ei maininnut pakkolääkinnästä, vaan sähköhoidosta, ettei sitä anneta, jos potilas ei suostu.
En ole itsekään koskaan kuullut tai nähnyt, että ketään olisi viety pakolla sähköhoitoon.
No jos vaihtoehdot on akatisia tai seinässä kiinni niin seinässä kiinni. Ei se sen monimutkaisempi valinta ole mihin sisältyy laitoshoitomietteitä tai vessanpönttöjä. Ihan vaan puhdas valinta
Pittääpi viisastuneena hankkia tuo ranneke kaiverruksella. Ei dopamiinin salpaajia koskaan enää.
Ei ne pakkohoidossakaan aina pakota syömään lääkkeitä.
Sitte se on injektio minkä laittaa pakolla.
Tainnutus injektioita, painimista, sidontaa kunnes suostut
Seinään ei ole kahlittu sairaita enää vuosisatoihin.
Vaikka siitä sanonta "seinähullu" onkin peräisin, kun kauan kauan sitten on "hullut" kahlittu seinään. Muistaakseni ainakin Ranskassa se oli käytössä satoja vuosia sitten.
Pakkohoidossa lääkitään aina jollain tavalla, jos ei muuten niin injektoimalla.
Ehkä osastohoidon aikana on parempi ne pillerinsä syödä, ettei tarvitse alkaa painimaan.
Jos painimaan alkaa, niin varmasti henkilökunta käyttää järeämpiä keinoja, lepositeitä, tms.
Se on oma valinta, haluaako mennä helpomman vai vaikeamman kautta.
No siinähän sitä akatisiaa olisi, jos olisi kahlittuna seinään, ja olisi kauhun tunne päällä ja vielä hermosto hälytystilassa. Tuskin siinä paikallaan osaisi olla, vaan kenties hakisi jatkuvaa liikettä paniikkitilassa.
Olemme yksilöitä. Omia oireita, akatisiaa tai mitään muutakaan ei voi alkaa selittelemään millään eri tasoilla. Koemme kaiken omilla tavoillamme, kestämme asioita omilla tavoillamme. Joku voi tuntua toisesta henkilöstä tosi pahalta, ja toisesta taas ei.
Jos valitset mielummin akatisian kuin seinäänkahlitsemisen, sinulla ei ole ollut vakava akatisia. Se ei ole kokemuksesta kiinni, se on akatisian asteesta kiinni
https://youtu.be/wSx21Ml8a7o?is=nIguCJnpyOoKzflV akatisia
Pakkoa ei varsinaisesti ole vaan lääkkeestä kieltäytyjä sidotaan ja tainnutusinjektio pistetään reiteen, sen jälkeen keskustellaan uudelleen haluaako vapaaehtoisesti
Ja siitäkin kiinni, kuinka sen itse kokee, miltä se tuntuu, mitä siitä ajattelee, miten siihen suhtautuu.
En todellakaan vähättele sinun kokemuksiasi, mutta muiden puolesta et voi tietää, mitä he ovat kokeneet, tai miten.
Sehän on silloin pakkolääkitystä, kun väkisin lääkettä pistetään.
Omalla kohdalla ei ole ollut tilanteita, että olisi ollut pakko piikittää, vaikka piikitetty onkin. En ole laittanut vastaan niissä tilanteissa. Tosin niistä on jo vuosikausia aikaa.
Osastohoitojen aikana tuli nähtyä useampia tilanteita, kun joitain potilaita piikitettiin väkisin, kun eivät olisi muuten lääkitykseen suostumaan. Ei se ollut kovin hellävaraista kohtelua, kun läheltä sai nähdä tilanteita.
Siis älä lässytä - pahassa akatisiassa se ei ole suhtautumisesta kiinni. Sinulla ei ole ollut paha akatisia jos olet ehtinyt järkeillä siihen suhtautumisen. Koska jos on paha akatisia, silloin ravataan ja kärsitään - ei suhtauduta
En lässytäkään kuin vain omasta kokemuksestani. Kommenttini lopussa kyllä mainitsin, etten vähättele kenenkään kokemuksia. Älä ota itseesi, en kohdistanut kommenttiani millään tavalla juuri sinulle, tai kenellekään muullekaan henkilökohtaisesti.
En voi tosiaankaan tietää, mitä ja miten sinä olet kokenut akatisiasi, ja minun kokemukseni on vain minun kokemuksia, et sinäkään voi tulla sanomaan, miten minä olisin sen kokenut.
Akatisia oli minullakin kyllä paha, meni onneksi ohi lääkitysten loputtua. On tässä elämässä tullut pahempaakin koettua. Akatisia ei sentään vienyt henkeä, muutamat muut jutut ovat meinanneet sen viedä.
Palstoilla ei voi koskaan sanoa omia mielipiteitä ja tuntemuksia, ajatuksia asioista, kun aina on sitten joku, joka ottaa kaiken henkilökohtaisesti. Toki eihän sillekään mitään voi.
Vastaus on ei. Haittavaikutukset tulkitaan oireina jne ja saat lisää lääkkeitä
Eikö se ole yhtä todennäköistä tulkita oireita myös haittavaikutuksina? Eihän sairaudentunnoton edes tiedä omaavansa oireita ennen lääkitystä? Sehän on heille täysin uusi kokemus, mistä pitää yrittää syyttää muita.
Riippuu puhutaanko sairaudentunnottomista vai ei. Kaikki ei oo sairaudentunnottomia eikä välttämättä edes oikealla diagnoosilla
Asiat ei oo mustavalkosia aina ja psykiatria on vaikea ala kun oireet ja haittavaikutukset voi mennä päällekkäin monen eri diagnoosin kanssa
Aika hyvä tapa tulkita onko kyseessä haittavaikutus/vieroitusoire vai henkinen oire on laimeneeko se ajansaatossa lopetuksen jälkeen. Oireet voi olla pitkittyneitä PAWS. Itselläni oireet laimeni ajan saatossa lopettamisesta-kognition pulmat, uniongelmat, akatisia, anhedoninen olo. Asteittain myös autonomisen hermoston häiriöt mitkä puhkesi lopettaessa. Käytännössä pääsin eroon oireista miksi koin merkittävää pahaa oloa.
Minun mielestä on jokseenkin aika selvää, että sellainen henkilö, joka ei käytä, tai ei ole koskaan käyttänyt mitään psyykelääkettä, ei tietenkään kykene ymmärtämään kyseisten lääkkeiden vaikutuksia, saatika asettumaan toisen asemaan. Aika moni asia vaatii sen, että täytyy tulla omakohtaista kokemusta. Sehän koskee kaikkea muutakin. Jos esim. ei ole koskaan joutunut fyysisen hyökkäyksen, tai hyväksikäytön kohteeksi ei kykene ymmärtämään sellaista kokeneen tuskaa. Esim. psykiatriassa sellaisen kohteeksi joutuneen oireet ja tunteet ja kaikki laitetaan jonkin termin sisälle.
Ongelma on siinä, että psykiatriassa kaikki asiat katsotaan siltä kannalta, että etenkin potilaan kokemukset, esim. lääkkeiden haittavaikutuksista ovat subjektiivisia. Tällöin ei voidaan siis olla niistä välipitämättömiä, olla piittaamatta.
Edelliseen tekstiin pieni korjaus: potilaan subjektiivista kokemuksista ei siis alalla välttämättä piitata yhtään mitään. Se on itse asiassa aika tavallista ja enemmän sääntö, kuin poikkeus.
Tässä kohtaa on pakko myös kirjoittaa jälleen kerran se totuus, että jos haluaa, että ei koe mitään lääkkeiden haittavaikutuksia, tai koe jonkin hoitosysteemin puolelta kliinistä ja välinpitämätöntä kohtelua, mikä siellä on enemmän tavallista, niin kannattaa etsiä muita keinoja ja tapoja selvittää elämässä olevat ongelmat, jotka tietenkin ymmärrettävästi heijastelevat jopa mielenterveysoireina; vaikka niitä siellä hoitopuolella usein medikalisoidaan ja laitetaan jonkin sairauden tilliin ja piikkiin; niin myöskin vältellä kaikkia mt-palveluita. Se on valitettavasti niin, että psykiatrian puolelta ei välttämättä saa sitä psykososiaalista tukea, apua ja sellaista riittävän laadukasta hoitoa, jota tarvitsisi. Kyllähän sieltä puolelta saa itselleen mt-diagnoosit ja määrätään lääkkeitä. Se, että missä määrin ne oikeasti auttaa esim. ihmistä, joka on kenties esim. joutunut elämässään kiusaamisen kohteeksi, tai on yksinäinen, syrjäytynyt, tai kokee liian paljon stressiä, tai sitten on traumataustaa, niin olen tämän asian kohdalla aika skeptinen.
Valitettavasti kaikkiin ongelmiin ei ole olemassa muutakuin lääkkeitä
Jotkut lääkkeet voi auttaa. Esim. ahdistukseen etenkin jos saa rinnalle terapiaa yms. Traumojen kanssa voi hyvinkin terapia+lääkehoito toimia
Juu, ja ongelmia täytyy käsitellä ja selvitellä myös itse. Kukaan ei pysty niitä poistamaan toiselta ihmiseltä.
Ongelmat on ongelmia, ja joillekin ongelmat aiheuttaa psyykkistä oireilua. Niitä oireita sitten yritetään hoitaa esim. lääkkeiden avulla, vaikka juurisyitä ne eivät poista.
Noh traumoihin voi tarttee terapiaa. Lääkkeet vaan auttaa esim. nukkumiseen
Jos on elämässään joutunut kokemaan kiusaamista ( koulussa, kotona tai työssä) tai on yksinäinen tai stressaantunut, miten lääkäri voisi auttaa? Mitä se lääkärin apu voisi olla? Pään silitystäkö?
Tietääkseni lääkärin keinot ylipäätään on lääkkeet tai leikkaus. Lääkäri ei voi mitenkään muuttaa menneisyyttäsi.
Juurikin näin. Ja se unettomuuskin voi olla yksi oire, traumoista johtuen.
Tämä oli hyvä.
"Kukaan ei voi muuttaa menneisyyttäsi"
Omaa menneisyyttään ei pysty muuttamaan edes itse, mutta suhtautumista ja asennoitumista omaan menneisyyteen pystyy muuttamaan. Menneisyydenkin kanssa voi oppia elämään, vaikka menneet eivät katoa mihinkään.
Terapiaa voi saada lähetteen lääkärin kautta
Psykiatriassa kyetään korkeintaan lievittämään oireita, ei poistamaan esim. väitettyä psykoosisairautta. Ja taustalla oleviin juurisyihin ne ( lääkkeet) eivät auta yhtään mitään.
Alalla olevat hoitolinjaukset ja hoidon sisältö ovat aivan liian ohuet ja köykäiset, jotta niistä olisi merkittävää hyötyä palveluiden käyttäjille. Jotta niitä kannattaisi käyttää, palveluita, hoidon laatua ja sisältöä, alalla vallitsevia käytäntöjä ja potilaisiin kohdistuneita asenteita pitäisi uudistaa. Mutta se edellyttää alalla olevien puolelta silmien aukaisemista, eli näkemistä ja asioiden myöntämistä. Muuten sitä ei tapahdu.
Linjausten muuttaminen ei auttaisi mitään siinä tapauksessa, jos potilas on ns. hoidonvastainen.
Eivätkä ammattilaiset voi poistaa taustalla olevia juurisyitä. Voivat ainoastaan tukea potilasta pärjäämään oireita aiheuttavien syiden kanssa. Juurikin koska ne oireet ovat psyykkisiä. Kuten aiemmin mainitsin, oma suhtautuminen menneisiin/menneisyyteen auttaa paljon, jos oppii suhtautumaan ja hyväksymään tapahtuneen tapahtuneeksi, vaikka sitä ei menneisyydestä pois saakaan, tapahtumattomaksi.
Hoidonvastainen, sairaudentunnoton jne... huoh! Tuota, jos hoidon sisältö, määrä ja laatu ovat kehnot, kapea-alaiset, tai vähäiset, niin miksi sellaiseen hoitoon (joka sisältää lähinnä lähes vain ja ainoastaan annetut diagnoosit ja määrätyt lääkkeet) kannattaa sellaiseen "hoitoon" edes suostuakaan?
Jos hoito on vain niitä, mitkä edellä luettelin, nk. ne yleensä vain ovat, johon tietenkin kuuluu hoitoon sitoutuminen, sairaudentuntoisuus ja lääkkeiden säännöllinen käyttäminen, ja sen hoidon ulkopuolelle jätetään lähes 90 %: ttia jokaisen ihmisen elämään olennaisesti kuuluvia asioita, kuten ihmissuhteet, aiemmin historiassa tapahtuneet asiat, koetut traumat, nykyinen elämäntilanne, tai olosuhteet, niin mitä konkreettista hyötyä ihan oikeesti on noin huonolaatuisesta hoidosta?
En todellakaan suosittele käyttämään kyseisiä palveluita, ei, ennen kuin uudistavat merkittävästi kyseisiä hoitoja, hoitolinjauksia, ja hoidon sisältöä, laatua ja määrää. Esim. viimeisten yli 20 vuoden aikana terapialuonteisten keskustelujen osuutta on vähennetty merkittävästi. Ja se näkyy paitsi sairaaloissa, myös avopuolella. Avopuolellakin lähinnä keskitytään vain ja ainoastaan voinnin ja lääkitysten käytön seuraamiseen ja tarkkailemiseen. Mitä todellista hyötyä sellaisesta on kenellekään? Kyseessähän on silloin vain plasebovaikutus. Eli alalla olevat ja palvelua käyttävät uskovat niistä metodeista ja nykyisestä hoidon sisällöstä olevan itselleen olevan jotakin hyötyä. Suurimmalle osalle, etenkin lääkkeiden pitkäaikaiskäyttäjistä tulee käyttämistään lääkkeistä enemmän haittavaikutuksia, kuin mitään todellista hyötyä. Jotkin oireet toki vähenevät ja jopa katoavat, mutta muita, jopa vielä enemmän elämää ja hyvinvointia haittaavia oireita tuleekin sitten lisää tilalle.
Jotkut tietyn diagnoosin omaavat eivät saa välttämättä tarvitsemiaan traumaterapioita, ei, vaikka heillä olisikin traumataustaa. Aiemmin annettu diagnoosi määrittää koko sen hoidon, jota ihmiselle tarjotaan ja annetaan. Ja joillekin se tarkoittaa sitä, että tarjotaan diipa daapa, jutusteluavohoitopalvelua ja määrätään käytettäväksi lääkkeitä.
Edelleen kysyn, ja itse asiassa jokaisen kannattaa kysyä itseltään, että onko niiden palveluiden ja lääkkeiden käyttämisestä itselle todella oikeasti mitään hyötyä, vai sittenkin enemmän haittaa? Sillä on minun mielestä enemmän merkitystä, kuin sillä, että painotetaan jotakin sairaudentuntoisuutta, tai sisällöltään olemattomaan hoitoon sitoutumisesta.
Jokainen meistä voi vaikuttaa hyvin paljon sen henkisen hyvinvoinnin edistämiseen. Jos kykenee analysoimaan niitä asioita, mitkä esim. aiheuttavat henkistä pahoinvointia, ahdistusta ja masennusta, ja tekemään niille jotakin, niin sekin on hyvä. Ja aina kannattaa hankkia itselleen itseä tukea, kannustava ja auttava tukiverkosto. Viranomaistapuolelta sitä tarvittavaa psykososiaalista tukea ei välttämättä saa.
Mt-puolelta annettavat diagnoosit ja lääkkeet eivät välttämättä lisää sen enempää itsetuntemusta, kuin selvitä, korjaa, tai ratkaise niitä elämässä pielessä olevia asioita, tai ongelmia. Vaikka niin saattaa moni ajatella ja kuvitella. Joka tapauksessa jokainen meistä joutuu selvittämään ne elämässä olevat ongelmat, tavalla, tai toisella. Suurimmalla osalla on joko liikaa stressiä, tai liian vähän. Ongelmia ihmissuhteissa, traumataustaa, ulkopuolelle jäämisen, tai riittämättömyyden tunteita ja epävarmuutta omasta paikasta tässä yhteiskunnassa ja maailmassa. Jos kykenee näkemään oireita aiheuttavat ja taustalla olevat syyt, ja tekemään niille jotakin, niin se voi jo riittää.
Yksi asia, tai oikeastaan kysymys, mikä minulle nousee päähän on se, että edistävätkö diagnoosi ja lääkekeskeinen ongelmien lähestysmis ja ratkaisemisnäkökulma todella ja oikeasti henkistä hyvinvointia? Jos ne jäävät vain siihen. Eikä esim. keskitytä koskaan yksilön elämässä tapahtuneisiin asioihin ja nykyisiin olosuhteisiin ja elämäntilanteeseen.
Psykiatrit eivät osallistu potilaiden sosiaalisten suhteiden luomiseen tai toimimiseen, sehän on itsestään selvää.
Ja kun hoitoa on muutakin, kuin ainoastaan lääkkeet ja psykiatrin luona käynnit.
Avohoidossa on mahdollisuuksia osallistua esim. vertaistoimintaan, poliklinikoilla on ryhmiä, joihin polin asiakkaat voivat osallistua, muualla on olemassa yhdistyksiä, järjestöjä, joiden toimintaan saa mennä mukaan, niitä on mt-kuntoutujille, sekä myös muille kansalaisille.
Hoitomuotoja on erilaisia. Olisi hyvä kokeilla kaikkia mahdollisuuksia, ennen kuin alkaa valittamaan, ettei riittävää hoitoa ole. Toki on myös potilaita/ihmisiä, joille mikään hoito ei riitä.
Paperilla. Eri asia tarjotaanko. Mulle ei ikinä tarjottu vaikka kysyin. Lääkkeitä vaa. Eli on joo mut eri asia saako
Ei mulla ainakaan ole avohoidossa tullut kukaan kahtoon otanko lääkkeet vai ei.
On ne varmaan tietysti kantatiedoista kahtonut onko ne ostettu.
Verikokeilla seurataan osassa arvoja joista näkee käytön. Riippuu läkkeistä
Niin on.Mutta tiedän että ne jotka ei pahemmin käytä.Ottaa niitä joitaki päiviä ennen kokeita.Se käyttö on siinä sitte.
Kuulostaa aika vaaralliselle kyllä
No se on niitten ongelma kuka sitte sitä harrastaa.
Ja muiden ihmisten jos lääkevastainen alkaa riehumaan
Joillaki se riehuminen loppuu jostain kumman syystä kun eläke on myönnetty.
Eläke ainakin osan potilaista ihme parantaa.
No ei kaikki lääkevastaiset kuiteskaan riehu.Psykoosi potilaat ehkä joskus mutta ei aina nekään.Mielenterveys ongelmiin kuuluu paljon muutakin kuin psykoosipotilaita.Lääkevastaisuus ei ole diagnoosista riippuvainen.
Psykiatrisen hoidon ja terapian tarkoituksena yleensä on se, että ihminen onnistuisi elämään menneisyytensä kanssa.
Menneisyyttä kun ei saa pois, sitä ei voi muuttaa, sen kanssa on vain elettävä. Jotkut onnistuvat paremmin, jotkut huonommin.
Tarkoititko tuolla kommentilla, että sitä terapiaa oikeasti annettaisiin julkisella puolella? Minun omien kokemuksieni mukaan siellä annetaan vain ( liukuhihnatyyliin ja jopa jo valmiiksi otetulla asenteella) diagnooseja ja määrätään kaikeksi hoidoksi lääkkeitä.
Keskustelupohjaisia hoitoja sieltä ei kyllä anneta, eikä saa. Joka muuta sanoo, niin valehtelee. Ja psykososiaalista tukeakin annetaan vähäisissä määrin lähinnä lääkkeisiin ja sairauteen liittyvissä asioissa. Sitä ei anneta esim. vaikeisiin elämäntilanteisiin, tai ongelmiin ihmissuhteissa.
Minun nähdäkseni psykiatrian puolella ajatellaan pääasiallisesti niin, että ne ( eli annetut diagnoosit ja lääkkeet) pitää riittää. Onko se kattavaa ja riittävää hoitoa? Kyllä sillä puolella aika vähän piitataan esim. yksilön elämässä aiemmin tapahtuneista asioista, nykyisestä elämäntilanteesta ja olosuhteista. Tällainen kuva minulle on ainakin minulle tullut. Sitä en tiedä, että onko siellä miten sitten priorisointia, eli valikoidaan, mitä ja minkälaista hoitoa annetaan kullekin. Mutta esim. joidenkin asiantuntijoiden itsensä antamien lausuntojen perusteella, että " vastaanotolle tulee tunteissa piehtaroivia asiakkaita", että siellä on sellainen ajattelu, että kaiken pitää olla sairautta, ja että kaikkien oireiden ylipäätään syynä on sairaus. Tietysti kyllähän se antaa sellaisen kuvan, että hyvinvointia ja terveyttä edistetään psykiatrian puolella lähinnä vain lääkkeillä, tai sähköhoidolla. Siihen ei kuulu jokaisen yksilön elämään olennaisesti kuuluvat asiat, kuten elämäntilanteet, tai olosuhteet. Ja pahiten tästä on joutunut kärsimään ne ihmiset, joille on annettu jokin leimaava diagnoosi, kuten jokin psykoosisairaus, ja vaikka heillä olisi traumataustaa, niin heille ei edes tarjota mitään traumaterapiaa, vaan heitä kohdellaan diagnoosin perusteella. Eli aiemmin annettu diagnoosi määrittelee koko sen hoidonpohjan ja linjan. Onko se reilua, niin tästä voi olla monta mieltä. Hoidon ja terapiakeskustelujen laatu on minusta aika heikko. Nämä asiat eivät vaan pääse mediassa mitenkään esille, vaikka sille olisi tarvetta.
Sen verran vielä jatkoa edelliseen, että lääketieteen, ja myös psykiatrian puolella on usein tapana ajatella, että yksilön kokemat, tai niistä kertomat oireet ovat heidän mielestään mahdollisesti, ( ja itse asiassa useimmiten ) aina jokin merkki, tai todiste psyykkisestä oireilusta, häiriöstä, tai sairaudesta. Heidän ajatteluunsa ei mahdu se, tai he eivät ota huomioon yksilön elämässä aiemmin koettuja vaikeita asioita, elämäntapahtumia, vaikeata lapsuutta, tai nykyistä elämäntilannetta, tai olosuhteita.
Veikkaan, että suurimmalla osalla kaikista niistä ihmisistä, joilla on paljon psyykkistä oireilua on niiden oireiden taustalla jokin trauma, tai ollut elämässä vaikeita kokemuksia, tai sitten on psykososiaalisia ongelmia. Ja vaikka niiden käsittelemisen pitäisi kuulua siihen apuun, tai hoitoihin, joita mt-puolella tarjotaan, niin jostakin syystä niitä ei käsitellä, eikä niihin keskitytä lainkaan. Sana henkinen hyvinvointi on toki sanana iso ja käsittää paljon enemmän, kuin vain jonkin sairauspuolen, tai siihen keskittymisen. Mutta kummalliseksi tekee asian se, että vaikka mt-puolen palveluita mainostetaan henkisen hyvinvoinnin edistämispaikkoina, niin heidän maailmaansa ei kuulu se ajattelu, että siihen ( hoitoon ja psykososiaalisen tuen antamiseen) otettaisiin laajempi perspektiivi, eli otettaisiin enemmän huomioon yksilön elämässä olevat olosuhteet ja elämäntilanteet. Kiistatonta on se, että niillä edellä mainituilla tekijöillä on vaikutusta ja osuutta jokaisen yksilön elämään ja hyvinvointiin. Ei niitä voi rajata auttamisen, hoidon ja tuen ulkopuolelle. Nykyisten käytössä olevien hoidonlinjausten, tai pohjien hyöty itse palveluja käyttäville ovat aika vähäiset. Millään määrätyillä lääkkeillä ei korjata, tai ratkaista yksilöiden elämässä pielessä olevia asioita. Monenlaiset asiat voivat aiheuttaa yksilölle mielenterveysoireita. Myös ne yksilön elämässä olevat olosuhteet. Tähän asiaan pitää enemmän keskittyä mt-puolella.
Mikä mahtaa taas olla se todennäköisyys että suurin osa muista ihmisistä valehtelee, ja että sinä olet oikeassa, vai että se olisikin toisinpäin?
Hoitohan on vieläkin huonompaa sen voinnin suhteen seurannan osalta, kun ei vointiakaan mitenkään seurata, vaan sitä miten olet käyttänyt lääkkeitä. Hoitotahon mukaan voit voida hyvin jos olet käyttänyt lääkkeitä kuten lääkäri on "määrännyt" kysymättä lainkaan miten voit tai miten lääkkeet sinuun vaikuttavat.
Jollain mystisellä hokkuspokkus metodilla on päätetty että juuri niillä lääkkeillä voit hyvin ja elämänlaatu paranee. Eikä se hyvinvointi tai elämänlaatukaan merkitse, vaan "adherenssi" ja lääketehtaiden manipuloimat tutkimukset kuinka juuri heidän lääkkeet estää "relapsia"(eli osastohoitoa, tai ylipäänsä hoidon tarvetta). Olkoonkin että lääkkeiden relapsin esto on negatiivinen, mutta kun lääketehtaiden silminnähden törkeästi manipuloimissa max. 6vko. kestäneissä tutkimuksissa juuri heidän lääkkeensä on tehokkain relapsin estäjä. Nykyään näitä ovat neurolepti-injektiot. Joilla kyllä elämänlaatu ja hyvinvointi romahtaa, mutta kun ne estävät sitä relapsia...vaikka oikeiden pitkäaikaisten tutkimusten mukaan ne lisäävät relapseja.
Eli hoitotahon puolelta kysymykset voinnista tai kuulumisista ovat oikeesti kysymyksiä olethan varmasti syönyt lääkkeitä "voidaksesi hyvin", tai voisitkohan syödä vielä enemmän lääkkeitä voidaksesi vielä paremmin! Tai "haluaisitko" injektiolääkitykselle voidaksesi valtavan hyvin - eli haluaisimme laittaa elimistöösi todella pitkävaikutteista haitallista kemikaalia koska mielestämme relapsoit vastuuntunnottomasti.
Jo se että vastaanotolle olet mennyt, tai ollut menemättä, on merkki relapsista ja vahva indikaatio lääkehoidon ehdottomasta tarpeellisuudesta. Hoitotahon, koko psykiatrian, mielestä tässä täysin kryptisessä relapsissa ihmisestä tulee vaarallinen ja vastuuntunnoton "hullu".
Joten kyllä siellä voinnista puhuessaan tarkkana pitää olla. Tai ylipäänsä mitä he arvioivat vointisi olevan, kun voit olla vain relapsissa tai absoluuttisessa varmuudessa ihan kohta relapsoimassa. Ja vain taivaanukkeli voi auttaa jos sinulla on lapsia, koska heidän maailmassaan relapsi on raivohullua väkivaltaa. Vaikkei edes hoitokirjauksissa olisi mitään merkintöjä agressiivisuudesta, tai edes kiihtyneisyysyydestä, ja vaikka ihminen olisi perusluonteeltaan (ja "relapsissakin") hidas passiivinen lauhkea lammas, niin eipä sitä väkivallattomuutta ja passiivisuutta kirjauksiin ole pistetty koska ns. hoidossa keskitytään vain raivohulluus relapsin löytymiseen. Joka on jo löytynyt koska vastaanotolle olet mennyt, tai ollut menemättä, ja sen estämiseen.
Niistä palveluista ei siis ole yhtikäs mitään hyötyä, paitsi jos on masokisti joka nauttii siitä että ihmiset syyttävät ja tuomitsevat sinut vaaralliseksi ja väkivaltaiseksi ihmiseksi ja lastesi pahoinpitelijäksi, mahdolliseksi tappajaksi, jos sinulla niitä on. Siksi ihmiset kokevat ne käynnit ja "voinnin seurannan" ahdistavina, koska sisimmässään tietävät mitä syyttämistä, manipulointia ja kiristystä ne on.
Luota intuitiooosi! Jokainen ihminen huomaa milloin on vallankäytön ja manipuloinnin uhri. Kukaan ei ole toista intuitiivisempi, havainnoivampi, analyyttisempi...jne. Jokainen on paras niissä omassa elämässään, ja muut huonompia. Vain psykiatrisessa hoidossa (toki muillakin elämänaloilla, mutta silloin saa puhua narsismista, psykopatiasta, alistamisesta, manipuloinnista...) diagnoosin saaneet alistetaan asemaan jossa hoitotilanteessa syntyy ahdistusta ja epävarmuutta, koska se on alistavaa pakotusta ja manipulointia. Koersiivisen manipuloinnin uhri tämän huomaa (ihminen huomaa sen aina) ja ahdistuu, manipulaattori saa tyydytystä koska ahdistus on merkki relapsista, ja relapsi "oikeuttaa" pakotukseen...
Veit sanat suustani. Ei tuota voi sen paremmin kirjoittaa ja tuoda esille, minkä Sinä olet edellä tehnyt. Samanlaisia havaintoja tein minäkin. Hoitotahoa kiinnostaa enemmän se, että syötkö, eli käytätkö niitä lääkkeitä. Sairaala, tai avopuolikin on oikeastaan vain kiinnostuneempi potilaan kohdalla lääkkeiden säännöllisestä käytöstä, mutta voinnista, tai sivuvaikutuksista ei kysytä mitään ja se kaikki hoito on lähestulkoon siinä. Eli lääkityspainotteisuudessa. Jos potilas erehtyy kertomaan haittavaikutuksista, tai lääkkeistä tulevista oireista, se tosiaan katsotaan sairauteen kuuluvaksi, tai relapsiksi.
Psykiatriaa, tai mt-palveluja mainostetaan "henkisen hyvinvoinnin edistämisenä". Silti lähestulkoon ainoat asiat, mitä sieltä ainoastaan saa, on diagnoosit ja lääkemääräykset. Terapeuttisten keskustelujen määrä ja laatu ovat aika heikot, tai olemattomat. En tiedä, mikä on mennyt vikaan tässä(kin) maassa, etenkin siellä terveydenhuollon puolella. Psykiatriakin on aivan liian lääkekeskeistä.
Järjestäkää kaikille aiemmin mt-palveluja käyttäneille ja nykyisin käyttäville galluppi, jossa kysytään myös niitä vaikeita kysymyksiä, kuten lääkkeiden haittavaikutuksia, potilaan asemaan ja kliinisestä ja priorisoivasta kohtelusta olevia kysymyksiä. Ja myös sitä, että kuinka moni mt-palveluja käyttävä on saanut traumaterapiaa, tai onko sitä edes tarjottu heille. Veikkaanpa, että aika monen kohdalla hierarkiseen arvojärjestykseen pohjautuva ajattelu ja toimintapa, ihmisten arvottaminen ja luokittelu johonkin lokerikkoon on aiheuttanut enemmän haittaa ihmisille, kuin mitään hyötyä. Samoin leimaavien diagnoosien antaminen on aiheuttanut enemmän vahinkoa ihmisille.
Niin, sen pääperiaatteen piti olla henkisen hyvinvoinnin edistäminen. Mutta miten se ei sitä välttämättä ole? Kyllä sieltä siltä puolelta saa itselleen hyvin helposti diagnooseja ja lääkkeitä. Mutta siihen se "kaikki hoito, tuki ja apu " sitten jääkin. - Ja niin myöskin kaikki hyöty. Itseasiassa jotkut ovat saaneet niistä "henkistä hyvinvointia edistävistä hoidoista" vain pelkkiä lääkehaittoja. Tässäkin maassa on myös paljon niitä ihmisiä, jotka eivät ole saaneet traumaterapiaa aiemmin annetun jonkin leimaavan diagnoosin takia. Ja tämä on fakta. Lisäksi avopuolikin keskittyy liian paljon pelkkään jutusteluun ja "voinnin ja lääkkeiden käytön" seuraamiseen ja tarkkailuun. Ja tämä on fakta. Eikä mitään valhetta.
Avohoidon poliklinikalla käydään ajoittain sen takia, että näkevät asiakkaan/potilaan voinnin, psyykkisen tilanteen.
Varmasti myös katsovat lääkitystäkin. Mutta jos hoito perustuisi vain lääkkeiden käyttöön, ei silloin luultavasti tarvitsisi käydä edes poliklinikalla "näyttäytymässä". Silloinhan he vain jatkuvasti uusisivat reseptejä välittämättä ihmisen voinnista ja pärjäämisestä mitään.
Vai onko jollain parempi selitys, miksi pyytävät välillä avohoidossa vastaanotolla käymään ?
Kukaan ulkopuolinen ei pysty edistämään tai parantamaan kenenkään henkistä hyvinvointia, kyllä se lähtee omasta itsestä. Apua ja tukea siihen voi tarvittaessa saada.
Miksi hoidonvastustajat eivät voi toimia niin kuin kaikki muut tahot joilla on oma akenda ja teetättää omaa kyselytutkimustaan?
Aivan samaa mieltä. Oon siis sen äskeisen kirjoittaja. Mut jos saan korjata, niin ei se oo lääkityspainotteista vaan lääkitystä, ja vain sitä.
Meillä elämänvaikeuksissa olevilla tai niistä toipuvilla kuitenkin ongelmia tuppaa olemaan, niin kyl sossupuoli on se missä niitä järjestellään. Jos fyrkkaa on niin ne saa itsekin järjestettyä.
Psykiatrian puoli on vaan hidasteena ja esteenä koska ne järjestää asumisen, toimeentulon, ja päivittäisaktiviteetit lääkkeellä. Ei niitä sen jälkeen järjestellä, koska ne on jo lääkkeellä annettu. Lääke meidän joka olet taivaissa...
Miten se psyykkinen tilanne ja vointi siellä nähdään? Lapinnoidat ennen vanhaan näki ne paremmin.
En maininnut mitään siitä, että terapiaa annettaisiin julkisella puolella.
Yrittäisit sisäistää ja ymmärtää tekstin, jota luet.
Niin no, näkee tai kuulee.
Kyllähän ammattilaiset huomaavat asiakkaastaan/potilaastaan vastaanottokäynnin yhteydessä, millainen hänen psyykkinen vointinsa on. Käyttääkö siitä sitten sanaa näkee, kuulee tai huomaa, tai miten vaan. Ihan ilman lapinnoitiakin.
Ammattilaiset? Lapinnoidat? Mikä ero?
Vuosia sitten lopetin lääkkeiden käytön, enkä edes miettinyt, että alkaisin huijaamaan hoitotahoa, että muka edelleen olisin lääkkeitä käyttänyt. Oli yksinkertaisempaa suoraan kertoa, että lopetin lääkityksen.
Erona ehkäpä tuo ammattinimike.
Viisas tietää jo valmiiksi ja muille on turha selittää.
Jotkut kokee et pakko. Riippuu paljon lääkäreistä. Osa painostaa ja uhkailee pakkohoidolla
Minullekin psykiatri pakkohoidosta mainitsi silloin, kun kerroin lopettaneeni lääkityksen.
Pakkohoidon kriteerit eivät kuitenkaan täyttyneet.
Ja kun mietin, niin en varmaankaan olisi kertonut lopettaneeni lääkityksen, jos olisi ollut pelko, että voisin joutua pakkohoitoon. Tiesin itsekin, etten ollut sellaisessa kunnossa, mikä vaatisi pakkohoitoa.
Tottakai mut kaikki ei tiedä kriteerejä. Ja pelottelua on helppo uskoa
Joskus kyllä vaikuttaa, että joillekin saattaisi ihan vaan se pään silityskin riittää....
Tämäkin kyllä totta.
Jos ihminen voisi hyvin, häntä ei edes hoidettaisi.
Rupesin yhdessä vaiheesa suhtautumaan psykiatrin vastaanottoihin avun sijaan siten, että mietin miten se edistää tilannettani - eli päätin erittäin tarkkaan miten puhun ja miten viestin. Tämä puhtaasti siitä syystä että psykiatrialla on valta tilanteessa (vallan ilmenemismuodoista yhteiskunnasaa voi lukea esim tiet. Tutkimuksissa) ja olen aikapäiviä sitten lakannut olemasta naiivi - jos se tuntuu manipuloinnilta, jos siinä kohdellaan potilasta siten että joku muu tietää paremmin kuin hän omasta elämästä ja pahimmillaan johtaa koersioon joka pahimmilaan johtaa kemikaalien tunkemiseen ihmiskehoon väkisin jotks voi ainakin itselleni olla hengenvaarallisia akatisiaherkkyyden vuoksi niin on syytä miettiä viestintää. Toki omalla kohdalla riskiä ei koersiosta ole mutta pelkästään sillä on merkitystä millainen fiilis on - en halua heidän raapustavan minusta kuvaa joka jatkuu hoitokertomuksissa vuosia. Koska diagnoosit on kuin amerikkalaisten poliisien tekemissä pidätystilanteissa tekemä hokema, kaikkea sanomaasi voidaan käyttää sinua vastaan vielä joskus. .
Se on teatteria, usein mietin kun kävin psykiatrilla aina sitä mitä haluan saavuttaa ajalla - on se esim terapeuttiseen työskentelyyn pääsy jne. En todellakaan odota enää että joku minut kerran kaksi tapaava osaa tehdä elämästäni kovin kattavaa analyysiä. Osaan itse ratkoa ongelmani. Psyk potilaan rooli on ihan muunlainen kuin missään yhteiskunnassa koska ketään muuta ei kohdella noin.
Toki myönnettäköön että on myös muunlaisia psykiatreja. Plussaa siitä - merkinnät on kirjoitettu siten että niistä välittyy ensinnänin a) keskinäinen ymmärryksen taso b) toisen halu ymmärtää konteksteja tunteille ja oikeasti näkyy se halu ymmärtää ihmistä. Sitten on se toinen kategoria josss kaikki yritetään vääntää siten että siitä ei välity nämä asist ja rikkinäinen radio laulaa
. Vältän esim kaikkia ilmauksia jotka voisivat tulla väärinymmärretyksi diagnoosiksi - esim jo yksi fraasi nuorena jonka olin muotoillut väärin riitti siihen että vuosia myöhemminkin joku epäilee minulla yhtä diagnoosia. Se on lähinnä ilmennyt rikkinäisessä radiossa eli potilaskirjoituksissa kummitusmerkintänä jonka aina joku uusi lääkäri ottaa esiin lausunnoissa. Siis aivan absurdia miten epäily alkoi - sanoin yhden lauseen hieman väärää muotoa käyttäen ja lääkäri sanpi voisiko sulla olla tää - pitää kartoittaa. Ei tuskin oo mutta kartoitetaan. Sitten se vaan jäi, lääkäri häipyi muualle, epäilys jäi, siis yli vuosikymmeneksi. Silloin se olisi varmaan syytä jo hiljalleen haudata mutta psykiatrian järjestelmät muistaa. Sama lääkäri käytti itsestään puhuessa samaa normaali - ja viittasi siihen että mikä asia on normaalia hänessä ja minussa ei - sen turvin voin laittaa hänen harkintakykyään myäs epäilyksen alle - en tosin järjestelmissä enkä kirjoituksissa koska minulla ei ole valta. Diagnoosia ei ole voitu vahvistaa koskaan eikä se ole diagnoosilistalla. Kun sain lääkehaittaa, huoliani lääkehaitoista yritettiin laittaa harhaksi vaikka itseasiassa sain alkuperäisestä haittaepäilyksestä joka oikeasti aiheutti hädän diagnoosin myöhemmin. On psykiatreja netissä jotka kuvaa haittoja neurologisena häiriönä, neurologisena pireyhtymänä tai jopa tietynlaisena vauriona aivojen toiminnalle - mutta vallan vuoksi minut potilaana kun menin vastaavaa sanomaan leimattiin harhaiseksi.
Siispä, suosittelen menemään psykiatreille myös lähdeaineistojen kanssa. Väärinymmärryksiä välttääkseen
Ehtihän noita kertomuksia kertyä kirjoihin ja kansiin vuosien varrella, varmaan aika paljonkin. Olen myös päässyt takavuosina jonkin verran näkemään niitä raapustuksia.
Tekstiä oli (ja taitavat pysyä olemassa aina) sen verran laajasti, että löytyi paikkansa pitävää, mutta paljon myös sellaista, mikä ei pitänyt paikkaansa.
Nykyään minulle on se ja sama, mitä siellä luki, tai vaikka lukisi edelleenkin. Elämä on mennyt eteenpäin, pääsin parempaan kuntoon, ja tärkeintä on oikeastaan se, että itse tiedän missä mennään, lukekoon jossain ihan mitä vaan.
Olihan minulla kauan kauan sitten aivan erilaiset aatokset koko psykiatriasta kuin nykyään, ammattilaisten "valtaa" myöten ajatellen. Luulin, että heillä oli joku valta minuun, kun olin itse todella huonossa kunnossa, syytin itseäni kaikesta, ja taisin jopa alistua silloiseen asemaani. Mutta ei ne ammattilaiset ole mitään jumalia tai yli-ihmisiä, joilla olisi joku valta potilaisiin. Sen ymmärsin vasta sitten, kun opin ensin ymmärtämään itseäni ja ongelmiani, niiden juurisyitä, jne.
Tottakai psykiatreilla on valtaa potilaaseen nähden. Siitä jo Foucault kirjoitteli aikanaan
Tekoälytiivistelmä:
Fouvaultin ajatuksis psykiatrian vallasta
Michel Foucault tarkasteli psykiatriaa osana laajempaa vallan ja tiedon verkostoa, ei vain lääketieteellisenä hoitona. Hänen ajattelussaan keskeistä on, että psykiatria ei ole neutraali instituutio, vaan se osallistuu siihen, miten yhteiskunta määrittelee “normaalin” ja “epänormaalin”.
Foucault’n mukaan psykiatrian valta näkyy erityisesti siinä, että:
1. Määrittelyvalta (normaalin rajat)
Psykiatria osallistuu siihen, kuka nähdään “terveenä” ja kuka “sairaana”. Tämä ei ole pelkästään biologinen kysymys, vaan myös kulttuurinen ja historiallinen. Se, mitä pidetään mielenterveyden häiriönä, muuttuu ajassa.
2. Institutionaalinen valta
Teoksessa Hulluuden historia Foucault kuvaa, miten mielisairaat eristettiin laitoksiin. Psykiatriset instituutiot eivät vain hoitaneet, vaan myös kontrolloivat ja erottivat “poikkeavat” ihmiset muusta yhteiskunnasta.
3. Tiedon ja vallan yhteys
Foucault’n keskeinen ajatus on “valta/tieto” (power/knowledge): se, mitä pidetään tieteellisenä tietona mielenterveydestä, tuottaa samalla valtaa. Psykiatrit eivät vain löydä totuutta, vaan heidän käsitteensä myös muokkaavat sitä, miten ihmiset ymmärtävät itseään.
4. Subjektin muokkaaminen
Psykiatria vaikuttaa siihen, miten yksilöt näkevät itsensä. Diagnoosit voivat ohjata ihmisen identiteettiä (“olen masentunut”, “olen skitsofreenikko”) ja siten toimia vallan välineinä.
5. Kurinpidollinen valta
Foucault liitti psykiatrian laajempaan “kuriyhteiskuntaan”, jota hän käsittelee mm. teoksessa Tarkkailla ja rangaista. Psykiatria toimii osana järjestelmää, jossa yksilöitä tarkkaillaan, arvioidaan ja normalisoidaan.
Keskeinen pointti:
Foucault ei väitä, että psykiatria olisi pelkästään “pahaa” tai turhaa, vaan että sen rooli on historiallisesti rakentunut ja sidoksissa valtaan. Hän haluaa tehdä näkyväksi sen, että hoito, tieto ja kontrolli kietoutuvat yhteen.
Määrittelystä voisin sanoa, että jokainen meistä jollain tavalla määrittelee toisen ihmisen omassa mielessään. Sekä uuden tuttavuuden, kuin myös jo vanhojakin tuttuja vähän kuin määritellään (ehkä väärä sana tässä kohtaa?) . Miksi tuo teki tai sanoi juuri niin ja näin, miksi tuo käyttäytyy tuolla tavalla, miksi tuolla on eri mielipiteet, jne.
Kontrolloinnista se, että joskus myös eristäminen on tarpeen. Mietitään vaikka ihmistä, joka menee niin sekaisin, että on vaaraksi itselleen tai muille, miten hänen kanssaan toimia, hänet on saatava rauhoittumaan. Laitetaanhan rikollisetkin vankilaan, jotkut heistä ovat jopa tosi vaarallisia yhteiskunnassa, kanssaihmisten joukossa.
En oikein ymmärrä, kuinka psykiatri voisi vaikuttaa siihen, miten esim. itse ymmärrän itseni. Sairastuessani aikoinaan minulla oli kyllä vääränlainen ymmärrys itsestäni ja elämästäni, olemisestani. Hoidon avulla se muuttui.
Diagnoosin kun sain, tuli se ihan oikeasta aiheesta, olin sairas silloin (täysin terveeksi en koskaan tulekaan). Olin jo valmiiksi sairaan identiteetissä, diagnoosit eivät sitä muuttaneet. Ainoa virhe oli se, kun annoin periksi, heitin kaiken vastuun hoitotahoille, en välittänyt itsestäni, ajattelin tehkää mitä teette, ja sanokaa mitä sanotte, en jaksa välittää.
Jos on psykiatrian pariin mennyt/joutunut, niin tarkkaillaanhan siellä potilaita, ja arvioidaan. Arvioidaan heidän vointiaan, etenkin psyykkistä. Tarkoittaako tuo normalisointi ehkäpä sitä, että ihminen/potilas yritetään saada jalkeilleen, tulemaan toimeen mahdollisen sairautensa kanssa.
Ihminen, joka pärjää itsensä kanssa, toivottavasti muidenkin, ei yleensä edes ajattele, että häntä kontrolloitaisiin, tai että jollain olisi häneen jokin ylivoimainen valta.
Jos psyykkisiä ongelmia ja sairauksia ei olisi olemassa, ei olisi koko psykiatriaa. Joka tämäkin varmaan ikuisesti kiisteltävä aihe, jokaisella omat ajatuksensa ja mielipiteensä, omat kokemuksensa, jos kokemuksia on.
Ajatellaan, jos ihminen on sairas, eikä pysty huolehtimaan itsestään ja asioistaan, ei pysty ottamaan vastuuta omasta elämästään, niin joku toinenhan tekee sen hänen puolestaan, ei sairas ihminen muuten pärjää.
Eihän aivan pienet lapset tai vaikka muistisairaat vanhuksetkaan yleensä pärjää ilman muiden apua. Ja monissa asioissa se apu tulee ammattitahoilta, jos muut keinot eivät auta.
Kommenttini tuntuu ehkä jokseenkin oudolta (puolustelevilta, haastavilta...?) , mutta on hyvä ajatella asioita useammalta eri suunnalta, ei ainoastaan potilaan/sairaan näkökulmasta, vaan myös ammattilaisten silmin, ainakin sen verran mitä pystyy olematta itse ammattilainen.
Kun on pitkän tien rämpinyt psykiatrian puolella läpi, on tullut huomattua, että ajatusmallit muuttuvat aika paljon matkan varrella. Ja ehkä se isoin muutos on tapahtunut/tapahtuu juuri itsessä.
Lisään vielä tähän, että nämä ovat täysin omia pohdintojani, en ole osoittanut tätä kenellekään henkilökohtaisesti tai millään muullakaan tavalla. Pakko mainita, kun ei koskaan tiedä, miten kukakin toisten kommentit ottaa.
Hyvää sunnuntaipäivää kaikille!
oli tapaus lääkelistassa riitti pituutta ,mutta tuli vaiva sisäinen verenvuoto
kun katsoi myrkkylistan sivuvaikutukset kaikki johti sisäinen verenvuoto.
ei lääkärit toimi kaikkien kohdalla että vaihtaisivat sopimattomat lääkkeet
.
merkitään hankalapotilas.
Erikoislääkäreiden ryhmä on julkaissut kritiikkiä Eero Poukan väitöskirjasta “COVID-19 Vaccine Effectiveness in Finland During Pandemics” (”COVID-19 rokotteiden vaikuttavuus Suomessa pandemian aikana”, Helsingin yliopisto 13.12.2025), Heidän mukaansa vaikuttavuutta tutkittaessa ei ole huomioitu Covid-19-rokotteiden haittoja.
muualla maailmassa on eri näkemys.
Lähes kahden vuosikymmenen ajan lapsuusiän rokotusohjelmassa olleen ihmisen papilloomavirusrokotteen (HPV) uudelleenarviointi on käynnissä. HPV-rokotteen vaaroista on liikkunut vuosien myötä runsaasti tietoa, joka on jätetty huomiotta terveyshallintojen toimesta
Mutta mitä sillä rokotteella pystytään estämään ? Ehkä se on se tärkein pointti.
Älä usko antivaxxereita joiden kaikki jutut on joltain nettisivuilta / Twitteristä kopioitu
Suomessa tietoa rokotteista löydät THL:n sivuilta, he ovat tutkineet nämä asiat
Ei lääkäreitä kiinnosta muutakuin lääketeollisuuden pääosin tuottamiin tutkimuksiin uskominen. Siksi irtauduin psykiatriasta. On täysin mahdollista parantaa oloaan ilman pillereitä. Itseasiassa, tällä tavoin tulokset usein ovat parempia pitemmällä aikavälillä.
Ovat tietoisia ja tietävät asian varsin hyvin ja myös päättäjät tietää asian jne, mutta on monta asiaa jotka vaikuttaa noihin asioihin, esim politiikka, valtion/kunnan etu,yhteiskunta,toimintamallit,normit jne jne
Ehkä seuraavassa elämässä karman kautta tai ehkäpä vanhuksena muistisairaana laitoksessa ovat.ei ne lääkehaitat välttämättä jää kokematta lääkäreiltäkään, osa vetää aineita. Esim masennuslääkkeiden käyttö on suht yleistä. Kun kokee ne kaikki sähköiskut ja vieroitushankaluudet niin ehkä se saattaa jo jotain opettaa. Ehkä.
Pääasia että saat eläkkeen koska olet sodassa maailman onnellisin maa kanssa
Itse aloitukseen vastaten. Osa lääkäreistä on, tai saattaa olla tietoisia neurolepti-injektioiden ja tablettien vaikutuksista. Mutta kliiniseen ajatteluun tähtäävän koulutuksen takia he tuskin välittävät siitä mitään, mitä oireita niistä lääkityksistä potilaalle tulee.
Entä kun sairauden ja kivun tuntoinen pyytää apua eikä sitä saa.
Mitä sitten tehdään?
"Kun sairauden ja kivun tuntoinen pyytää apua eikä sitä saa.
Mitä sitten tehdään ?"
Tuohon on hyvin yksinkertainen vastaus, silloin on vain kärsittävä. On ihan omaakin kokemusta tuosta.
Psykiatria on pohjannut lähes kaiken mt-diagnosoitujen hoidon pääasiassa diagnosointi ja lääkekeskeiseen hoidonpohjaan ja linjauksiin. Ja kun näin on joskus päätetty, niin siinä on myöskin pysytty noin yli 25 vuoden ajan.
Siellä tehdään ja tapahtuu tavattoman paljon priorisointia, eli valikoidaan, mitä ja minkälaista "hoitoa" kullekin annetaan. Nämä asiat on päätetty norsunluutornissa olevien puolelta jo kauan aikaa sitten. Joidenkin diagnoosit leimaavat heidät pysyvästi hoitotahon silmissä. Ja sen jälkeen heille ei tarjota, eikä anneta mitään traumaterapioita, ei, vaikka heillä olisikin traumataustaa. Aina voidaan esittää, ja väittää, että potilaan kuvaamat oireet johtuvat hänelle tehdystä diagnoosista. Toisinsanoen, että henkilön kuvaamat oireet johtuvat sairauden aiheuttamasta ajattelusta.
Jopa psykiatrian puolella tapahtuu yllättävän paljon ns. käsien pesemistä vastuusta. Eli, kun on valittu jokin potilaita priorisoiva tapa toimia, niin sen jälkeen voidaan väittää diagnoosien antamista ja lääkkeiden määräämistä kaiken kattavaksi hoidoksi. Ja että hoitoa on annettu potilaalla. Vaikka se olisikin todelliselta hyödyltään olematonta.
Vaikka psykiatriaa mainostetaan henkisen hyvinvoinnin edistämisen puolella toimivana, silti se on käsittämättömän suppea ja kapea-alainen ennen kaikkea hoitolinjauksiltaan, tai metodeiltaan. Mitään kovin holistista se ei ole, ei edes hoitokäytännöiltään.
Mistäköhän se johtuu, kun mielenterveysongelmainen ajattelee, että hoidossa priorisoidaan, ketä autetaan ja miten ?
Onko se osittain sitä, kun kuvittelee itsensä huonommaksi ja syrjityksi oman sairautensa takia, sairauden, joka alentaa itsetuntoa ?
Itse aikoinaan ymmärsin lopulta, että minuakin yritettiin auttaa, en vain ollut alkuun, en moneen vuoteen, lainkaan vastaanottavainen hoidon suhteen. Kaikki muuttui, kun aloin itsekin osallistumaan oman hyvinvoinnin parantamiseksi.
Monet vuodet ajattelin vääristyneellä tavalla, ettei minua kukaan voi auttaa, että olin muka paska ihminen, menetetty tapaus, ketään ei kiinnostanut minun vointini, jne.
Olin kuitenkin väärässä.
Enpä yllättyisi jos heitä ei nyt vain kiinnosta. Luokkasota hommia.
Lääkärit näkevät hyvin miten heidän määräämätä lääkkeet vaikuttavat potilaaseen.
Niin hyödyt kuin haitat. Ongelmana on tietysti se, että niiden umpiselvien tapausten lisäksi on olemassa myös rajatapauksia, missä joko hyödyt eivät ole niin suuret kuin odotetaan, tai että haitat voivat olla poikkeuksellisen suuret. Lääkehoito on joskus yhtä tarkkaa puuhaa kuin ripulin parantaminen piereskelemällä.
Tämän lisäksi, vakaviin mielisairauksiin kuuluu, se "asennevamma" missä ihminen todellisuudessa hyötyy lääkkeistä enemmän, mitä sillä on haittoja, mutta ihminen tietysti väittää jotain muuta.
Kaikki mahdolliset lääkkeet tuli aikoinaan käytyä läpi. Ongelmana oli vain samanaikainen alkoholin käyttö, joka tietenkin aiheutti vain haittaa. 7-8 erilaatuista pilleriä kun päivässä nautti alkoholin kera, niin eihän siitä hyvää seurannut. Enemmän vain sekaisin, pillereiden vaihtelua ja annosten nostoa, sitä riitti monen vuoden ajan. Ei ollut hyötyä, haittaa kyllä.
Pakko sanoa, että tarpeeseen ne lääkkeet alkuun määrättiin, mutta äärettömän huono keino alkaa alkoholistia hoitamaan kaikenlaisilla pillereillä. Olisihan ammattilaistenkin pitänyt tajuta, miten ne toimii, ei toimi...
No, onneksi jo kaukana takanapäin.
Korjaan vielä, 7-8 pilleriä useamman kerran päivässä (2-3). Joskus oli ajoittain yli kymmenenkin eri lääkettä samanaikaisesti käytössä.
Tietenkin tietävät. Nehän on tarkoitettu rangaistuksiksi.
Onneksi en koskaan kokenut asioita rangaistuksena. Miksi, ja mistä minua olisi rangaistu ?
On ne palkinto työkyvyttömyyseläkkeestä.
Palkinto ?
Olen työkyvyttömyyseläkkeellä, enkä käytä enää lääkkeitä.
Hermotr niin kireällä ettei pysty tekemään tärkeitä asioita. Jälleen pakotettu tekemään väkipakolla niitä asioita jotka muutoin olisi itsestään selvää.
Mitä sinua pakotetaan tekemään ? Oletko siis työkyvyttömyyseläkkeellä ?
Onko vaikeuksia hoitaa omia asioita ?