Keskeinen argumenttivirhe jumalien todistelussa

Havaitusta todellisuudesta tuotetaan tietoa ajatteluprosessilla, jossa on 1. havainnot, 2. järkeen perustuva analyysi ja 3. johtopäätös.

Johtopäätöksen tulee selittää kaikki havainnot ristiriidattomasti ja mahdollisimman säästeliäästi Occamin periaatteen mukaan.

Tiede ei ole dogmaattinen oppi, joten johtopäätökset voi muuttua. Muutos johtuu yleensä uusista ja ristiriitaisista havainnoista. Esimerkiksi muinaisina aikoina litteä maa oli ristiriidaton selitys, mutta sitten huomattiin, että joissain paikoissa tietyt tähdet eivät näkyneet lainkaan. Tätä ei selitä litteä maa vaan johtopäätös täytyy muuttaa siten, että me elämmekin pallolla.

Uskonnot ovat dogmaattisia eivätkä suostu muuttamaan johtopäätöksiä, vaikka ilmaantuu ristiriitaisia havaintoja. Nämä päättelyketjut muutetaan erilaisilla argumenttivirheillä. ”Jumalan sinkoamat salamat ovat runoutta”, ”Jumala puhui pronssikautisten vuohipaimenten kieltä. He eivät olisi ymmärtäneet pallomaista maata” ja ”Raamattu ei ole luonnontieteen oppikirja”.

Avaankin näiden perusteella keskustelun siitä, että jos kaikki päättelyketjut jumalista on todettu vääriksi niin miten ihmeessä väärä johtopäätös voi jäädä vielä voimaan?

Otetaan esimerkkinä jumala x, josta on täsmälleen kolme väitettä:

1. Salama - analyysi - jumala x sinkoaa salamoita.

2. Maa on tasainen ja horisontti kaukana - analyysi - jumala x loi litteän maan.

3. Päivänvalo on sininen ja aurinko keltainen - analyysi - jumala x loi sinisen päivänvalon ja keltaisen auringon.

4. Eikö tästä seuraa se, ettei jumalaa x ole olemassa kun ihan kaikki siitä esitetyt johtopäätökset ovat vääriä?

5. Miten ihmeessä voidaan ohittaa kohtien 1-3 virheet ja edelleen jankuttaa, että jumala x on ja olematonta ei voi todistaa olemattomaksi?