TV:n aamuohjelmassa juttelivat, missä järjestyksessä kaikki "seitsemän
sortin" kahvileivät pitäisi syödä. Paras kahvileipä viimeiseksi. Moni syö
kuitenkin sen ensimmäiseksi ja "hoitelee linjojaan".
Koska itse en enää kahvileivästä välitä, niin muistelen lapsuusaikoja kun
luonamme asuvalla mummolla oli lapsen silmin katsottuna omituisia
kahvinjuontirituaaleja. Hän kaatoi kahvia aluvadille, laittoi sokeripalan
(toppasokeria) huuliensa väliin. "lierautti" kämmenellään olevaa kahvivatia ja
imi kahvia sokerin läpi! Jos oli pullaa, niin hän kasteli pullaa ensin kahvissa,
ennenkuin puraisi (?) hampaattomalla suullaan palan.
Olin myös tehnyt havainnon, että jos oltiin kylässä, niin aikaihmiset laittoivat
lopulta kahvikupin ylösalaisin vadille merkiksi, että nyt riittää. Ja emäntä
yritti vielä tuputtaa: "no kyllä sinä vielä yhden jaksat" ja vieras muka vasta-
hakoisesti: "no laita sitten puoli kuppia, kyllä tämä jo olis riittäny"!
Olikohan se jotakin käyttäytymispeliä, joka kuului kuvioihin, ettei vaikuttaisi
kovin ahneelta. Sota-ajan jälkeen oli tarjoilut useimmiten vaatimattomat.
Kahvi oli säännöstelyn alla. Joillakin oli sukulaisia Amerikassa ja jos tiedettiin,
että jollekin oli tullut paketti Atlantin toiselta puolelta, niin silloin saattoi olla
yllätysvieraita pirtin penkillä peukaloita pyörittämässä!
/MdK
sortin" kahvileivät pitäisi syödä. Paras kahvileipä viimeiseksi. Moni syö
kuitenkin sen ensimmäiseksi ja "hoitelee linjojaan".
Koska itse en enää kahvileivästä välitä, niin muistelen lapsuusaikoja kun
luonamme asuvalla mummolla oli lapsen silmin katsottuna omituisia
kahvinjuontirituaaleja. Hän kaatoi kahvia aluvadille, laittoi sokeripalan
(toppasokeria) huuliensa väliin. "lierautti" kämmenellään olevaa kahvivatia ja
imi kahvia sokerin läpi! Jos oli pullaa, niin hän kasteli pullaa ensin kahvissa,
ennenkuin puraisi (?) hampaattomalla suullaan palan.
Olin myös tehnyt havainnon, että jos oltiin kylässä, niin aikaihmiset laittoivat
lopulta kahvikupin ylösalaisin vadille merkiksi, että nyt riittää. Ja emäntä
yritti vielä tuputtaa: "no kyllä sinä vielä yhden jaksat" ja vieras muka vasta-
hakoisesti: "no laita sitten puoli kuppia, kyllä tämä jo olis riittäny"!
Olikohan se jotakin käyttäytymispeliä, joka kuului kuvioihin, ettei vaikuttaisi
kovin ahneelta. Sota-ajan jälkeen oli tarjoilut useimmiten vaatimattomat.
Kahvi oli säännöstelyn alla. Joillakin oli sukulaisia Amerikassa ja jos tiedettiin,
että jollekin oli tullut paketti Atlantin toiselta puolelta, niin silloin saattoi olla
yllätysvieraita pirtin penkillä peukaloita pyörittämässä!
/MdK
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mummoni kahvipöydästä muistan kuohkean , munista ja sokerista varpuvispilällä vatkatun kakun ja muhkeat pullapitkot, sokerikahvilla tummahkoiksi voidellut. Isoja kovahkoja Hannatädin kakkuja oli usein myös , taisi olla kermaan leivottuja, murenivat kivasti maitoon. Pullapitkoista tehtiin myös korppuja, joita kastettiin kahviin. Lapset saivat pullamössöä pieneen kahvitilkkaan. Mummolla ja ukilla oli pienet puukot, joilla he leikkasivat leivänpaloja ja pullankantteja , ja ainakin vaari laittoi kahviinsa voita.
Nykyisin kestitykset ovat muuttaneet muotoaan, kahvia seitsemän sortin makeitten leivonnaisten kanssa ei taideta juurikaan harrastaa. Esimerkiksi lakkiaisjuhla on monipuolisen buffet-tarjoilun tapainen, salaatit ja "suolaiset palat" suosittuja, voi olla kalasta monenlaista tarjottavaa, makeina voi olla erilaisia juustokakkuja, hedelmä- ja marjapitoisia herkkuja.
Äidin juhlakahvipöydässä oli ainakin vielä 60-luvun alussa valokuvissakin iso pullarinkilä, sen sisällä kaneliässiä ja lusikkaleipiä, lisäksi tiikerikakkua ja kermalla tai voikreemillä päällystetty täytekakku. Tarjolla oli usein myös pieniä munariisipasteijoita tai lohivoileipiä ja mehua isot kannulliset. Muistan, kun voileipäkakku ilmaantui nuoremman siskoni lakkiaisiin, se oli uutuus 70-luvun alussa.
Nykyisin kutsun vieraita mielellään lounaalle tai päivälliselle, kahvia jonkin makean leivonnaisen kanssa tarjoan jälkiruuaksi. Ex-tempore piipahtaville vieraille on pakkasessa omatekoista pullaa ja jäätelöstä saa aina herkullisen tarjottavan. Kahvitteluja olen järjestämässä viikottain diakoniapiirin puitteissa, yksi laji kahvileipää riittää hyvin. En minäkään makeaa paljoa himoitse, mutta kyllä pullakahvit kerran päivässä sopivat rytmiini ja terveydelleni, leipominenkin on mukavaa ja tietää mitä leivonnainen sisältää. Juhlat on juhlia, silloin voi joustaa ja viettää myös makujen juhlaa.
Kotirouvavuosiltani muistan, että ympäristön tapojen mukaan oli
minullakin "sen seitsemän sortin leivonnaisia" varastossa yllätys-
kahvittelujen varmistamiseksi. Nyt on diabetes pidettävä kurissa
ja yllätysvieraat ovat tässä iässä harvinaisia, joten tarjoamiset ovat
tätä nykyä enemmän pikkusuolaisen puolella.
Aamu-tv:stä tuli mieleen minkälaiselta esim. 60-luvulla kahvipöytä
näytti. Oli "oikeat kahvikupit", eikä mukit, niinkuin nykyään on
tavallisempaa tuttavia kahvitellessa. Oli riisipaperiset lautasliinat
nätisti aseteltu kuppien kaveriksi. Eihän niistä paljon ollut sormien
pyyhkimiseen, olivat vaan siinä silmänilona. Nykyään saattaa
talouspaperirulla olla pöydän nurkalla kaiken varalta. Lautasliinatkin
ovat käytönkestäviä.
Ennen termoskannujen tuloa oli kahvipannu tai -kannu kahvimyssyn
alla. Ensimmäinen termoskannuni on 1970-luvulta. Se on kirkkaan-
vihreä ja vieläkin käytössä ja toimii moitteettomasti.
Kerroit tuosta äitisi pullarinkilästä ja sen keskellä olleista pikkuleivon-
naisista. Keski-Suomessa leivottiin yleensä tuollainen rinkilä ja keskusta
täytettiin pikkuleivonnaisilla, kun mentiin katsomaan jonkun vauvaa
synnytyksen jälkeen. Tuliaisia sanottiin "rotinoiksi". Perinne saattoi
vaihdella paikkakunnasta riippuen. Leivonnaisten sijasta vietiin ehkä
jotakin äidiksi tulleen mieliruokaa.
Tuttuja juttuja kaikkien teidän tarinoissa. Mukava lukea ja muistella. Kahvipöytien oli tapana notkua ennenvanhaan, onneksi ei enää. Itsekin tarjoan mieluummin ruokaa ja kahvin kanssa vain jotain pikkuhyvää jälkiruuaksi. Joskus kauan sitten taisin olla 'kuuluisa' sokerileivonnaisista jonkun sukulaisen mukaan.
Kursailu kuului tosiaan asiaan silloin ennen, kukaan ei olisi kehdannut tulla pöytään ensin ja olla aloittaja. Kolmannella pyyntökerralla vasta alkoi tapahtua ja siihenkin tarvittiin jo äänen voimakkuuden nostoa.
Rotinat taitavat olla karjalaisten perinne. Meirän muori - pohojalaanen - oppi kyllä karjalanpiirakoiden teon oikein hyvin ja niitä meni moniaita kertoja pikkuvavuvaperheille muitten lahjojen mukana. Joskus pullarinkilän keskellä.
Meillä kahvikupin alusvati oli tassi. Liekö muille tuttu juttu. Entä sulaani, se paikka, jossa pullat ja leivät yms. säilytettiin, siis ruokakomero.