En pelkää kuolemaa

Tervetuloa keskusteluun asiallisilla kommenteilla. Tervetuloa myös asiattomilla, joissa saa "haistatella" niin paljon kuin kunkin henkinen olemus vaatii.

Synnyin yli 65 vuotta sitten kotitaloni kamarissa napanuora kolmesti kaulan ympäri. Olin kolme viikkoa yliaikainen. Kätilö oli todennut äidilleni, huomenna olisit synnyttänyt kuolleen lapsen.

Kaksitoistavuotiaana tupaan tullut pallosalama räjähti pääni vieressä. Nousin hiljalleen kohti korkeuksia suunnattoman kauniiden värien keskellä. Kokemaani rauhan ja hyvän olon tunnetta on vaikea kuvailla. Palasin kehooni isosiskoni ravistelun seurauksena.

Minulle on sanottu, että kyseessä on tajuttomuuden tuoma aistiharha. Lääketiede ei tunne tuollaista ilmiötä, eli tajuton ei voi muistaa millaista on olla tajuton, koska häiriintynyt aivojen toiminta ei tallenna muistikuvia.

Olen irronnut tahattomasti kehostani kymmeniä kertoja. Olen ottnut vastaan automattikirjoitusta. Yhteyteni henkivaltoihin sai minut aikanaan harhateille. Tajusin voivani vaikka tappaa joutumatta siitä oikeuteen.

Hurjia kokemuksa on paljon muitakin, aina ufoihin asti. Joskus tunnen itseni yksinäiseksi, koska kaltaisiani on aika vähän. Kuitenkin minua lohduttaa käsitys, että jokaisella meillä on tiemme sielujemme vaeltaessa kehosta toiseen jopa vuosituhansien ajan. Tämä on minun oma käsitykseni, jokaisella olkoon omansa.

Isäni kuoli sydänkohtaukseen 53 -vuotiaana. Äitini oli kuollessaan 93-vuotias Alzheimeriä sairastava, joka pääsi viimein irti kehostaan. Lapseni kuoli 26
-vuotiaana liikenneonnettomuudessa, joka on surun paikka elämäni loppuun asti.

Olen itse jo vanha ihminen, mutta erittäin hyväkuntoinen. Lääkäriä en ole 16-vuoteen tarvinnut muuhun kuin ajokortin uusimiseen. Jossain vaiheessa kohtaan oman kuolemani.

Kuolemaa en pelkää, mutta ajatus riutua sängyn pohjalla haaroja polttava vaipan kanssa on kauhistuttava.