Valheelliset unelmat

Elämme valheiden maailmassa, jossa moni haikailee kahleisiin.

Katselen ihmetellen somekeskusteluja, joissa länsimaissa, usein nuoret naiset mukaan lukien, romantisoivat kommunismia, itäisen totalitarismin järjestelmiä tai islamistista teokratiaa. Ihan tosissaan. Ikään kuin nämä olisivat jokin vaihtoehto, “oikeudenmukaisempi” malli kuin se epätäydellinen vapaus, jossa tällä hetkellä saamme elää.

Minä, joka olen elänyt naisena tässä “naisia sortavassa” lännessä, sanon suoraan: en halua vaihtaa. En halua vaihtaa perustuslaillista sananvapautta sensuurin ja “väärästä mielipiteestä” annettavien kuolemantuomioiden järjestelmään.

En halua vaihtaa yksilön vapautta kollektiivin nimissä toteutettuun orjuuteen, jossa valtio päättää mitä omistat, mitä sanot ja kuka saa elää.

En halua vaihtaa näennäistä markkinataloutta suunnitelmatalouteen, jossa nälänhätä ja jonot ovat normaali olotila tai islamistiseen teokratiaan, jossa naisen todistus on puolikas miehen todistuksesta ja jossa ”väärin pukeutumisesta” saa lievimmillään satoja piiskaiskuja, kovempi rangaistus, että sinut raiskataan ja tapetaan vankilassa!

Mikään maa ei ole täydellinen. Ei Yhdysvallat, ei Suomi, ei mikään läntinen demokratia. Meillä on ongelmia, korruptiota, polarisaatiota, woke-hulluutta, eliitin etääntymistä kansasta. Lista on pitkä!

Silti valitsen aina epätäydellisen vapauden järjestelmän täydellisen orjuuden edelle.

Koska kommunistisessa idässä et saa edes valittaa vapauden puutteesta. Koska islamistisessa teokratiassa naisen keho ei ole hänen oma, se on yhteisön, perheen, uskon miehisen tulkinnan omaisuutta.

Koska molemmissa vaihtoehdoissa toisinajattelija katoaa, kieltäytyjä teloitetaan ja totuus kirjoitetaan uudelleen päivittäin.

Länsi voittaa nämä vaihtoehdot joka ikinen kerta. Ei siksi että olisimme moraalisesti parempia ihmisiä, vaan siksi että järjestelmämme, kaikista vioistaan huolimatta, antaa mahdollisuuden korjata ne viat. Antaa mahdollisuuden puhua, vastustaa, äänestää, yrittää uudelleen, muuttaa asioita.

Siksi ihmettelen syvästi: miksi joku, joka on kokenut läntisen vapauden, aktiivisesti haikailee järjestelmän perään, joka veisi häneltä kaiken sen, mistä hän nyt nauttii? Miksi halutaan romantisoida sortoa, jota ei itse ole joutunut kokemaan?

Se on kuin vanki, joka haaveilee paluusta selliin, koska siellä on tuttu hiljaisuus. En ymmärrä. Enkä aio ymmärtää. Valitsen vapauden. Epätäydellisen sellaisen. Joka kerta. Joka ikinen kerta.