Maaseudun hävitys menossa, agenda 2030

Google, datakeskukset tulevat viemään n.60% maamme sähköntuontannosta omaan liiketoimintaansa tulevaisuudessa? Mistä sähkö tähän toimintaan?

Mitäs jos tämä kaikki ei olekaan sattumaa?
Entäpä jos Suomen maaseutupitäjiä ei ajeta alas vahingossa, vaan harkitusti, pala palalta, maisema kerrallaan, kylä kerrallaan, identiteetti kerrallaan.
Kun minä katson näitä peltoja, metsiä ja järviä enkä näe vain maata. Minä näen siinä esi-isiemme sukupolvien mittaisen työn. Näen sen hiljaisen sopimuksen, jonka esi-isät tekivät tämän maan kanssa, rakas Äitimaa, pidä sinä meidät hengissä, niin me pidämme sinut elävänä. Mutta nyt tuota esi-isiemme verellä allekirjoittamaa sopimusta rikotaan, ja härskisti rikotaankin. Eikä rikkojana ole mikään vieras valta, vaan maamme omat valtion- ja kuntapäättäjämme.

Tuulivoimapuistot. Datakeskukset. Vetyjalostamot. Kauniita sanoja, moderneja visioita, vihreitä lupauksia. Mutta kun niitä alkaa purkaa auki, mitä niiden sisältä löytyy? Melua, maiseman raiskaamista, luonnon pirstomista, ja lasku, joka jää lopulta jonkun muun maksettavaksi.
Kuka kertoi kuntapäättäjille, mitä maksaa purkaa yksi tuulivoimala? Ei kukaan. Vaikka sitä kysyttiin monen monta kertaa eri asiayhteyksissä! No Nyt me tiedetään! Se hinta on noin 750 tuhatta euroa per mylly! Ja kuka tämän kaiken maksaa kun näitä tuulivoimayhtiöitä menee konkurssiin nykyisin pelottavan nopealla tahdilla ? Ei suinkaan se yhtiö, joka keräsi voitot. Ei ne, jotka tulivat ja lähtivät. Vaan me. Kunta. Ihmiset, me jotka jäimme tänne.
Mutta vielä kylmempi kysymys odottaa nurkan takana.

Kuka paikkaa sen sähkövajeen talvella?
Kun pakkanen puree ja kulutus nousee, sähköä ei synny tyhjästä. Samaan verkkoon kytketään yhä enemmän valtavia datakeskuksia, jotka nielevät energiaa tauotta, kellon ympäri, vuoden jokaisena päivänä. Niille ei riitä “sitten kun sattuu olemaan ylimääräistä”. Ne vaativat varman, katkeamattoman sähkön syötön.
Ja kun sähkö ei riitäkään kaikille, joku jää ilman.
Kuka se on?

Ei tarvitse olla nero ymmärtääkseen, että tavallinen kansalainen on se joustava osa tätä yhtälöä. Se, jonka kulutusta voidaan rajoittaa, jonka lämmitys voidaan katkaista, jonka arki voidaan pistää tauolle “järjestelmän vakauden” nimissä.
Datakeskus ei pimene. Se on sinun kotisi joka pimenee. Ja kuka maksaa sen, että tätä järjestelmää ylipäätään voidaan ylläpitää?
Kuka maksaa sähköverkkojen vahvistamisen, uusien linjojen vetämisen, kapasiteetin kasvattamisen, koko tämän valtavan koneiston päivittämisen vastaamaan kasvavaa kuormaa?
Ei ne yhtiöt, jotka tulevat ja vievät tuottonsa mukanaan ulkomaille.

Se maksaja olet sinä. Me. Kansalaiset.
Kohonneissa Sähkölaskussa. Siirtomaksuissa. Veroissa. Piilokuluina, joita ei muisteta mainita silloin kun hankkeita myydään kunnille kultareunaisina pilvilinnoina.

Siinä kohtaa minun on pakko kysyä, mikä on tåmän kaiken hinta?
Mikä on se summa, jolla voidaan ostaa kunnan virkakoneisto katsomaan toiseen suuntaan? Millä hinnalla viranhaltijat saadaan olemaan katsomatta totuutta silmiin? Mikä on se hinta, jolla hiljennetään epäilijät, ohitetaan kriitikot ja myydään ulos se maisema, jota ei koskaan saada takaisin?

Onko se työpaikkalupaus? Onko se investointi, joka kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta? Vai onko se vain pelko jäädä kehityksen ulkopuolelle, se sama pelko, jota nämä hankkeet käyttävät hyväkseen?
Minä en usko enää todellakaan sinisilmäisesti siihen, että kyse on vain tietämättömyydestä. Jossain kohtaa tietämättömyys muuttuu välinpitämättömyydeksi. Ja välinpitämättömyys muuttuu myynniksi.

Ja silloin kysymys kuuluu, mikä on kunnan viranhaltijan ja kuntapäättäjän sielun hinta?
Onko se alle miljoona per mylly? Onko se muutama kymmenen työpaikkaa, jotka kestävät hetken? Onko se lupaus kohonneista kiinteistöverotuotoista mitkä toki nekin tulevaisuudessa tulevat menemään valtion kassaan tai ainakin tulevat laskemaan kunnan valtion osuuksia verotuloista, siis verotuloista jotka katoavat yhtä nopeasti kuin ne meille luvattiinkin.

Vai onko totuus vielä synkempi, ettei kyse ole hinnasta ollenkaan. Että osa päättäjistä ei enää edes ajattele olevansa vastuussa siitä maasta ja sen asioista, jota heidän pitäisi suojella ja jonka etuja heidän pitäisi valvoa. Minä katson näitä hankkeita ja näen jotakin peruuttamatonta. Kun maisemaa rikotaan, sitä ei korjata enää todennäköisesti ikinä. Kun kylä menettää luonteensa, sitä ei rakenneta takaisin.

Kun hiljaisuus katoaa, sitä ei osteta takaisin rahalla. Ja silti nämä päätökset tehdään kuin kyse olisi vain numeroista paperilla.
Entäpä jos tulevaisuudessa joku kysyy meiltä, miksi te annoitte tämän tapahtua?
Mitä me vastaamme?
Että emme tienneet?
Vai että tiesimme, mutta kun se hinta oli sopiva?