Arvonherra alakerrasta

Hän kantaa selkäänsä kuin se olisi marmoria,

vaikka vuodet kuluivat pannuhuoneen hämärässä.

Nyt puheissa öljyiset rätit vaihtuvat pedagogiikkaan,

ja avainnipun kilinä muuttuu sivistyneeksi painoksi.

Hän katsoo maailmaa kuin kuritonta luokkaa,

vaikka tuntee vain rakennuksen viat, ei sen henkeä.

"Minä tiedän", hän aloittaa ja oikaisee selkäänsä,

jotta kukaan ei näkisi haalarien jättämää painamaa.

Hän nauttii korkeasta asemastaan maitokaupan jonossa,

nauraa ivallisesti asioille, joita ei kykene käsittämään –

sillä nauru on helpoin tapa peittää ymmärryksen aukot,

se on muuri, joka pitää monimutkaisen maailman loitolla.

Hän on luonut valtakunnan tyhjästä ilmasta,

valheen, joka on liian suuri myönnettäväksi.

Hän tuomitsee muiden tyhmyyden, jotta oma ontous vaimentuisi,

ja pöyhistelee titteleillä, joita ei koskaan ansainnut.

Sitten hän poistuu paikalta, itsetyytyväisyys hartioillaan,

jättäen muut katsomaan peräänsä hämmentyneenä.

Mistä näitä oikein tulee?