Ennen työttömillä oli asiat paremmin

siellä aina tuvissa istui ylimitoitettu määrä "työllisiä" ja töissä kuoppaa kaivettiin ja toinen täyttää sitä että ei hommat lopu.
talvella loputonta lumen siirtoa paikoista missä ei mitään syytä siirtää lumia milliäkään.

Ei ollut nettiä, ei somea, piti keksiä jotakin järkevää tekemistä.

Kesällä 1867 Suomessa oli lunta maassa ja järvet jäässä – seurauksena täysi katastrofi.
Kun nälkäkriisin vakavuus selvisi, viranomaiset alkoivat järjestää hätäaputyömaita. Ne saattoivat olla esimerkiksi jokien perkausta, ojien kaivamista ja soiden kuivatusta. Mukana oli myös suuria projekteja, kuten Nerkoon kanavatyömaa Lapinlahdella sekä Riihimäen–Pietarin-rata, jota myös luuradaksi kutsuttiin. Nimen mukaisesti radan rakennus vaati monen heikkokuntoisen ihmisen hengen. Viidesosa rakentajista kuoli.

– Hätäaputöiden perusteena oli ajatus, että apua ei tule antaa vastikkeetta ihmisille, jotka ovat työkykyisiä. Tätä ajatusta noudatettiin riippumatta avuntarvitsijan sukupuolesta tai iästä, kertoo professori Antti Häkkinen.

Esimerkiksi Jalasjärven ja Peräseinäjoen välille rakennettiin hätäapuna niin sanottu Tokerotie, jonka työmaalla oli paljon myös naisia ja lapsia. Palkaksi annettiin jauhoja. Nälkäisten ihmisten kerrotaan syöneen jauhot kylmään veteen sekoitettuna ”tokerona”. Jauhoja ei maltettu tai kyetty keittämään.

Aikuisen annos oli kaksi naulaa jauhoja/päivä, lapsen annos puoli naulaa/päivä.