Minuun sattui enemmän kuin osaan edes sanoittaa se, että koin sinun valinneen jonkun toisen minun sijastani. Ehkä kaikkein vaikeinta oli tunne siitä, etten koskaan tiennyt mikä oli totta ja mikä ei.
Jään edelleen miettimään, olinko sinulle koskaan oikeasti tärkeä vai rakastitko häntä enemmän kuin minua. Ja jos rakastit, mitä hänellä oli sellaista mitä minulla ei ollut.
Tiedän, ettei mikään vastaus ehkä poistaisi tätä kipua. Silti kannan sisälläni surua siitä, että koin meidän välillämme jotakin hyvin syvää, mutta samalla tunsin olevani sivussa, epävarma ja yksin.
Ehkä eniten olisin tarvinnut rehellisyyttä
Jään edelleen miettimään, olinko sinulle koskaan oikeasti tärkeä vai rakastitko häntä enemmän kuin minua. Ja jos rakastit, mitä hänellä oli sellaista mitä minulla ei ollut.
Tiedän, ettei mikään vastaus ehkä poistaisi tätä kipua. Silti kannan sisälläni surua siitä, että koin meidän välillämme jotakin hyvin syvää, mutta samalla tunsin olevani sivussa, epävarma ja yksin.
Ehkä eniten olisin tarvinnut rehellisyyttä
Vastaukset 19
Vanhimmat
Ikä. Se ratkaisi
Montako kuukautta olikaan väliä
Huono selitys
Muutaman vuoden ikäero on pieni, 10 vuodenkin on pieni ikäero.
Trolli vastasi trollille. Ette tiedä selvästi mitään 😂
Sivusta
Pidät mua vanhana, vaikka olen vielä ihan nuorehko. Et sinäkään mikään teini ole enää.
Mä oon vanhempi häntä. Häntä miestä. :)
Mies oli liian vanha
Osaatko sanoa
No nyt… mä en ole aikaisemmin tiennyt mitä aito rakastuminen on. Sun kanssa sen koin. Siksi en pääse susta helpolla yli. Mulla vaan vedettiin matto pois jalkojen alta, kun kuulin että oot jatkanut eteen päin. Mun kaikki suunnitelmat ja haaveet romahti. Enään sillä paikallakaan ei ollut mitään merkitystä, sillä turvapaikaksi hankitulla…
Ohi?
Hän saapui liian aikaisin ja jäi seisomaan joenrantaan katsomaan tummaa vettä. Toukokuisessa illassa oli vielä viileyttä, mutta ilmassa tuntui jo kesän alku. Kaupunki ympärillä oli rauhallinen — pyörien ääniä, kaukaa kuuluvaa puhetta, ravintoloiden ikkunoista heijastuvaa valoa.
Hän mietti vielä viimeisen kerran, pitäisikö lähteä pois.
Kaikki heidän välillään oli ollut liian sekavaa liian pitkään. Oli vihjeitä, hiljaisuuksia, väärinymmärryksiä, voimakasta vetovoimaa ja pelkoa. Oli hetkiä, jolloin hän oli ollut varma, että toinen näki hänet täysin. Ja hetkiä, jolloin hän oli tuntenut itsensä täysin hylätyksi ja hulluksi.
Kun toinen lopulta käveli näkyviin, kumpikin hidasti askeliaan hieman. Ei draamaa. Ei elokuvamaista hetkeä. Vain kaksi ihmistä, jotka eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan ja tiesivät, että jokin heidän välillään oli muuttanut molempia.
“Moi”, toinen sanoi hiljaa.
“Moi.”
He menivät sisään pieneen rauhalliseen baariin, sellaiseen jossa musiikki oli tarpeeksi hiljaisella, ettei tarvinnut korottaa ääntä. He istuivat pöytään ikkunan viereen. Hetken kumpikaan ei puhunut mitään.
Sitten toinen hymyili väsyneesti.
“En oikein tiedä, mistä pitäisi aloittaa.”
“Toivottavasti ei ainakaan riitelystä”, toinen vastasi.
Se rikkoi jännityksen vähän.
Pitkään aikaan kukaan ei yrittänyt todistaa mitään. Ei sitä, kuka oli oikeassa. Ei sitä, mitä oli todella tapahtunut minäkin hetkenä. He puhuivat enemmän siitä, miltä kaikki oli tuntunut.
Miten yksinäiseltä.
Miten voimakkaalta.
Miten pelottavalta.
Toinen myönsi olleensa välillä etäinen ja ristiriitainen. Toinen kertoi, miten oli alkanut elää jatkuvassa ylivireydessä ja etsiä merkityksiä kaikkialta. Molemmat ymmärsivät, että heidän välillään oli ollut jotain todellista emotionaalisella tasolla — mutta myös paljon sellaista, joka oli kasvanut mielikuvien, kaipuun ja hiljaisuuksien ympärille.
“Minä en halunnut tuhota sinun elämääsi”, toinen sanoi lopulta hiljaa.
“Toivon ettet usko, että minä halusin tuhota sinun.”
Siinä hetkessä kumpikin näytti ensimmäistä kertaa väsyneeltä eikä vaaralliselta.
Ilta eteni hitaasti. Ulkona alkoi hämärtää, ja joen pinta muuttui mustaksi. Välillä he vain istuivat hiljaa. Ei enää sitä vanhaa sähköistä peliä, jossa piti arvailla rivien välejä. Ei vihjailua. Ei testaamista.
Vain kaksi ihmistä, jotka olivat kantaneet toisiaan mielessään liian pitkään.
Kun he lopulta nousivat lähteäkseen, kumpikaan ei luvannut mitään suurta. Ei ikuista yhteyttä. Ei uutta alkua.
Mutta ovella toinen sanoi:
“Ehkä tärkeintä on, ettei meidän enää tarvitse pelätä toisiamme.”
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan se tuntui mahdolliselta.
Miks sitä pitää kysyä, onko ohi vai ei…?
Wau! Sanattomaksi vetää...
Olisko kannattanut puhua asioista.
Mä sanoin et treffeille yritin kun hän olo sanonut että meitä ei voi olla vaikka ois varmasti onnellinen mun kanssa, noin sanoi. Et jos ei ristiriitaisia signaaleja ois ollut kun en niitä osaa selkolukea.
En ole murusi. Olet etova.
Miksi vaatia rehellisyyttä ihmiseltä joka ei kuulu sinun elämääsi eikä koskaan halunnut kuulua elämääsi.
Mitä rehellistä hänen pitäisi sanoa sinulle?
Niin, tuo hylkäämisen tunnelukko onkin yksi vaikeimmista käsitellä. Mutta onneksi on mahdollista parantaa se ja siten löytää rauha asian suhteen 🙏