Lapsi uskovaisten perheessä

Eläkä yleistä...

Minä olen 9-lapsisen lestadiolaisperheen keskimmäinen lapsi enkä ole mitenkään siitä ahdistunut vaan päinvastoin. Olen saanut jopa jakaa tätä elämänonnea tuomalla ystäviänikin seuroihin ja muutama heistä on löytänytkin uskon ja elämän tarkoituksen sitä kautta omaan elämäänsä.

Toivon, että pääsisit katkerista tunteistasi eroon ja saisit rauhan sielullesi :)

Juu,täytyy yhtyä Irinan tekstiin.En todellakaan soisi kenellekkään sellaista lapsuutta,mikä minullakin on takana. Perheessä lapsia 15. Vanhemmilla ei ollut voimia kasvattaa jälkeläisiään. Oli tultava toimeen omillaan.
Ilmapiiri muutenkin ahdistavan uskonnollinen. Seuroihin oli lähdettävä kaksi-kolme kertaa viikossa,halusi tai ei.
Muistan ensimmäisen totaalisen elämänhalun menetyksen: Äiti oli juuri kertonut maailmanlopusta.Siitä,miten kaikki maan päältä häviää.Ja että se maailmanloppu on lähellä. Voi sitä ahdistuksen määrää. Menetin totaalisesti elämänhaluni. Miksi mennä keräämään niitä männynkäpyjä metsään taskurahan toivossa,kun kaikki saattaa tuhoutua jo huomenna?
Ja se jatkuva köyhyys suurperheessä... Se oli jotain sanoinkuvaamatonta. Muistan sen,miten pelotti etukäteen koulun terveystarkastukset.Se, kun olin niin laiha,että kylkiluut törrötti.
Silloin vain häpesin laihuuttani.En ymmärtänyt, kuin vasta vuosien päästä,mistä se laihuus johtuu. Meillä ei kertakaikkiaan ollut ruokaa tarpeeksi.
Ja uskovaiset jaksavat hokea sitä,että kyllä lapsi tuo leivän tullessaan...
Ja entäs ne seuramatkat auton kyydissä. Häpesimme suurta lapsimäärää itsekin. Milloin oli kenenkin vuoro mennä auton lattialle piiloon,ettei koulukaverit näe,miten paljon meillä on sisaruksia...
Ja ne kasvatuskeinot,joita vanhemmat käyttivät..
Jos oli ilkeä kotona,vanhemmat uhkailivat koulukotiin joutumisella.Tai sillä,että joutuu rauhanyhdistyksen johtokunnan eteen puhuteltavaksi. Ja se,kun äiti sanoi,että älä tule kotona sanomaan siitä,että sinua kiusataan koulussa,koska kiusaat itsekin sisaruksia....
Ahdistavia esimerkkejä on vaikka kuinka paljon.
Ja vielä puhutaan siitä suurperheessä kasvamisen ihanuudesta...

Poikani oli kävi jonkin aikaa pienenä seurakunnan päiväkerhossa. Siellä tuli tietysti kavereita, joista parhaimpia kutsuttiin leikkimään ja vastavuoroisesti mentiin kaverille kylään. Yksi näistä asui aika lähellä ja kävikin muutaman kerran leikkimässä, mukava poika mutta jotenkin varuillaan olevan oloinen.

Kerran pojat sitten päättivät katsoa telkkarista lastenohjelmaa. Tarjosin lisäviihdykkeeksi limonaatia ja keksejä ja mukavaa oli. Sen kerran perästä ei kaveria kuulunut vaikka pyydettiin. Kun soitettiin vanhemmille, kävi ilmi että jostakin syystä ei sopinut, poikani oli kuulemma kyllä tervetullut kaverin kotiin. Saatoin sitten muutamia kertoja poikaani kaverille ja panin merkille että perheessä oli lapsia tasainen sarja suunnillen vuoden välein, tarkka luku ei selvinyt koskaan. Vanhemmat olivat ystävällisiä mutta en voinut välttyä tunteelta, että olin ikäänkuin pahanteossa.

Noissa olosuhteissa ystävyys pikku hiljaa kuihtui ja itselleni jäi muistoksi lähinnä sääli.

yleistat omat "karsimyksesi" kaikkian uskovaisten syyksi? jos omat vanhempasi eivat osanneet kasvattaa sinua oikein, syyllistat kaikki uskovaiset! itse olen myos hellariperheen lapsi, eika minua pakotettu kokouksiin. ja jos joskus vanhempani patistivatkin, eivat he "pakottaneet". ja valilla otin kokouksiin varityskirjoja ja leluja mukaan, etta sain aikani kulumaan. tai sitten menin aulaan leikkimaan veljeni kanssa. olen todella kiitollinen perheestani, etta he ovat uskossa ja ovat vaikuttaneet ja auttaneet omalta osaltaan uskoontulooni.

jotka kirjottavat ahdistavasta uskonnollisesta kotielämästä on se, että olette luopuneet niistä jalanjäljistä jotka vanhemmillanne on. Kasvatusmenetelmiä on monia eikä vanhoillislestadiolaisessakaan perheessä kasvateta ilman vikoja. Te jotka olette luopuneet uskosta voisitte miettiä, olisitteko kasvaneet mieluummin perheessä jossa vanhemmat on juoppoja, ukko vaihtuu joka viikko ja lapsia on sieltä sun täältä. Tällaisia perheitähän on moninkerroin enemmän. Ehkä sanotte nyt että juoppoperhe olisi ollut parempi, mutta tuskin sanoisitte jos juoppoperheessä olisitte kasvaneet.

Kasvatuksen kultainen keskitie on vaikea pitää niillekin jotka luulevat olevansa hyviä kasvattajia. 5 lapsen isä on varmasti jutellut vaimonsa kanssa lapsimäärästä enemmän kuin moni arvaakaan. Lapsimäärähän hävettää eritoten niitä jotka ovat uskosta luopumassa tai pelkäävät että nythän ne luulee minuakin vanhoillislestadioilaiseksi, koska juuri niitä pilkkaavat ja haukkuvat ja vielä itse olen naureskellut matkassa.