Alfred Dreyfus oli syyllinen ja olisi ansainnut vakoilutuomion

Vaikka Ranska on katolinen, vapaamuurarit ja vasemmisto ovat perinteisesti avoimesti uskonnonvastaisia.

Ranskan armeijan tiedusteluosastoa kutsuttiin tilasto-osastoksi. Tilasto-osaston päällikkö Jean-Conrad Sandherrin joutui yllättäen pian eroamaan. Ero johtui terveydellisistä syistä ja mies kuoli myöhemmin. On hyvin todennäköistä, että hänet myrkytettiin. Ohjelman lopussa kerrotaan, että Sandherrinille oli tarjottu valtavaa rahasummaa siitä hyvästä, että tämä olisi painanut koko vakoilujutun villaisella.

Uusi turvallisuuspäällikkö
Uusi turvallisuuspäällikkö Marie-Georges Pickuart osoittautui pian lausuntojaan myöten Dreyfusin ja juutalaisjärjestöjen liittolaiseksi, vaikka hän oli ennen tätä ollut mukana tuomitsemassa Dreyfusia. Hän palkkasi vastaavan asenteen omaavan lakimiehen, joka oli toiminut Dreyfus-puolueen puolesta.

Todistetusti jutun aineisto ei ollut tarpeeksi suojattu. Esimerkiksi Henry näki Pickuartin ja lakimiehen neuvottelevan keskenään usein. Kerran jopa niin, että salainen kansio oli heidän välissään. Selkeästi he pohtivat keinoja saada syy vakoilusta pois Dreyfusin harteilta.

Kansioon alkoi ilmestyä väärennettyä materiaalia, jolla yritettiin saada syytä Dreyfusin sijaan toiselle, unkarilaissyntyiselle Esterhazylle, joka välillä otti syyt päälleen, etenkin sen jälkeen, kun oli paennut Englantiin. Hän oli rahapulassa ollut hämärä tyyppi, joka oli läheisissä suhteissa juutalaisjärjestöihin. Saksan puolelta oli selvästi lahjottu sotilasattashea Schwartzkoppen, joka myöhemmin kirjoitti valheellisen kirjan, jossa väitti toimineensa Esterhazyn kanssa.

Ongelmana oli vain se, että Esterhazy ei ollut voinut päästä käsiksi salaiseen materiaaliin. Henry sai Picquartin siirrettyä ylempien tahojen avulla välilllä Tunisiaan. Kaikki näkivät, mitä hän rakensi eikä asiasta olisi ollut luvassa mitään hyvää Ranskalle tai armeijalle. Esterhazyä pidettiin ensin ranskalaisena ja kunnon miehenä. Henry halusi varoittaa tätä neuvoteltuaan kollegansa kanssa. Toisaalta Esterhazy halusi vapautua epäilyistä. Tämän vuoksi Henryn ja Esterhazyn välillä oli tapaamisia.

Kuvaavaa tälle valehtelijalle oli, että kun hän kauan aikaa Englannissa oli pysynyt tarinassaan, hän lopulta haastoi erään lehden oikeuteen sen julkaistua Esterhazyn kertomuksen ja sanoi, että ei ollutkaan mikään vakoilija. Unkarissa oli paljon juutalaisia tuolloin ja on mahdollista, että Esterhazyn oli taustaltaan juutalainen.

Dreyfusin sijaan syytettiin aiemman turvallisuuspoliisin päällikön apuria Henryä. Tässä käytettiin hyväksi asiakirjoihin solutettua väärennöstä, joka sitten osoitettiin suureen ääneen väärennökseksi. Henry teki oudon itsemurhan ennen kuulusteluja. Hänellä oli veitsi väärässä kädessä ja kaula oli katkaistu molemmilta puolilta. Hänellä oli juuri ollut sanojensa mukaan tärkeää kerrottavaa ja vaimolleen hän oli kertonut juuri olleensa kunniallinen ja syytön. Myös kärsineensä kovasti, mikä viittaisi myrkytykseen.

Hänen luonaan olikin vieraillut mystinen henkilö, joka oli juottanut rommia Henrylle. Suomalainen Wikipedia väittää Henryn tunnustaneen ja tehneen väärennöksiä, mutta tosiasiassa hänen syykseen vain luettiin eliitin taholla kaikki hänen kuolemansa jälkeen. Sittemmin pikku hiljaa koko yleinen mielipide on manipuloitu ja aivopesty toistamaan tällaisia valheita tarvittaessa.

Dreyfusin syyllisyys oli selvä
Tuolloin asiaan ei voitu uskoa, sillä Esterhazyn käsialakin selvästi vain pyrki esittämään Dreyfusin käsialaa. Tosiasiassa yleisesikunnassa oli vastustettu muutoksia, henkilövaihdoksia ja tuomion revisiota ja arvattu häpeällisen alistumisen ja periksi antamisen johtavan kostotoimiin ja puhdistuksiin. Dreyfusin syyllisyys oli selvä ja Pickuartin toiminta ymmärrettiin yleisesti siis vehkeilyksi.

Pornografinen roskakirjailija Emile Zola haastettiin loanheitostaan oikeuteen, hävisi oikeusjutun ja pakeni oikeutetun tuomion saatuaan myös Englantiin eli hän teki toisin kuin oli uhonnut tekevänsä eli väittänyt uskaltavansa mennä oikeuteen teoksensa vuoksi. Hänet esitetään nykyisin suurena sankarina. Hän oli kuitenkin kommunisti, joka oli selvästi ostettu. Hän tuomitsi kaikki Dreyfusin syyttäjät ja lähes koko Ranskan antisemitistisiksi vehkeilijöiksi ja armeijan vielä rikollisiksi murhaajiksi.

Armeijan häpäisystä ilman todisteita ei pidetty, joten Zola oli yleisesti halveksittu tuolloin. Oikeusjutun armeijan solvaamisesta hän tietenkin oikeutetusti hävisi. Paljon myöhemmin vasta hänen tuhkansa siirrettiin Pantheoniin. On mahdollista, että koko pamfletin kirjoittaja oli tunnettu juutalainen anarkisti Lazar, sillä teosta pidetään kielellisesti ala-arvoisena ollakseen Zolan kirjoittama.

Valtava painostus johti uuteen oikeusjuttuun, jossa Dreyfus tuomittiin uudelleen, mutta armahdettiin seuraavana päivänä. Todisteet olivat selvät, mutta Ranskaa oli uhattu jo kansainvälisellä boikotilla esimerkiksi seuraavan vuoden maailmannäyttelyn suhteen.

Tämä ei kuitenkaan riittänyt. Dreyfusin kannattajat vaativat hänen julistamistaan syyttömäksi. Tämäkin onnistui viimein, kun maan lakia oli muutettu lobbausjärjestöille mieleiseksi. Kun Dreyfusin kannattaja pääsi myöhemmin sotaministeriksi, hän erotutti kaikki katoliset ja korvasi heidät vapaamuurareilla ja luottomiehillään. Armeijaa ja hallintoa siis puhdistettiin. Dreyfusin kannattajat saivat hegemonian ja he (Dreyfusia tukenut eliitti) järjestivät I maailmansodan.

Revisiota vastustanut presidentti kuoli oudosti juutalaisen prostituoidun luona. On erittäin merkittävää, että vasemmistolaiset ja dreyfuslaiset sotapoliitikot (esim. Clemenceau ja Poincare) pääsivät valtaan nimenomaan Dreyfus-väännön avulla. Tämä mahdollisti I maailmasodan.

Useat tärkeät ihmiset Ranskassa paheksuivat sitä, että vasemmistolaiset ja juutalaiset tahot saivat vallan ja ensin häpäisivät armeijan ja sitten tapattivat kansalaiset turhassa sodassaan. Monet Panama-skandaalissa tahriutuneet nimet olivat tehneet paluun. Lopulta maailmansotaan vaadittiin myös uusi juoni suositun poliitikon Caillauxin pitämiseksi pois vallasta aikaansaamalla häväistysjuttu. Caillauxin rakkausseikkailut vuodettiin ja tämän vaimo ampui lehden päätoimittajan.

Nykyään valtavirta syyttää kaikesta ei-juutalaisia
Miten kaikki esitetään nykyisin? Verkossa paasataan ”läpensä katolisesta Ranskasta, jossa vallinnut antisemitismi huipentui fasististen kenraalien kampanjaan juutalaisia vastaan. Vain antisemitismin vuoksi olisi järjestetty lavastettu häväistyskampanja juutalaista upseeria vastaan.”

Tämä olisi muka ilman hurskaiden ihmisten vastarintaa johtanut sitten salaisen suunnitelman mukaan juutalaisten puhdistamiseen armeijasta ja yleisemminkin juutalaisvainoihin. Näin asia esitetään esimerkiksi aiheesta tehdyissä ohjelmissa.

Todellisuudessa vaikutusvaltaiset juutalaisjärjestöt käyttivät valtaansa ja aloittivat kampanjan, jossa käyttivät koko kansainvälistä voimaansa saadakseen vaarallisen suurrikollisen vapaaksi ja tuomiotta. Tämä onnistui, mikä on aivan käsittämätöntä, jollei tunne Ranskan tilannetta. Todellisuudessahan Ranskassa oli enemmistö isänmaallista ja kunnon väkeä. Tietenkin vasemmistolaisuudella oli vahvat perinteet, mutta valtaosa vasemmiston riveihinkin huijatuista oli vielä pitkään mädätyksen tarpeessa.

Todellisuudessa sielläkin kyse oli siitä, että pieni eliitti omasi taloudellisen ja poliittisen vallan. Sen ja lehdistön avulla pidettiin muu osa kansasta pimennossa monista asioista ja toisaalta siis eliitti toimi kansan enemmistön tahtoa vastaan ja petkutti kansaa minkä ehti. Petollinen eliitti sai tahtonsa läpi, vaikka tässä asiassa kansakunta oli armeijan puolella ja revisio hyvin epäsuosittu.

Kelpo ihmiset yrittivät saada vakoojan tuomiolle, mutta tähän puututtiin vaikutusvaltaisilta tahoilta. Syytteessä ei ollut minkäänlaista rasismia takana, vaan nimenomaan vakoilutoiminta, johon syyllinen sattui olemaan juutalainen.

Esimerkiksi saksalainen tunnettu sosialidemokraatti Karl Liebknecht oli sitä mieltä, että Dreyfus oli syyllinen. Hän ei koskaan uskonut syyttömyyteen. Hän oli perehtynyt oikeudenkäyntiin ja juttuun aineistoja myöten. Hän oli hämmästynyt siitä, kuinka erilainen kuva tapahtumista esitettiin valtalehdissä Ranskan ulkopuolella.

Ranskassa kaikkea ei pystytty salaamaan. Liebknechtillä oli myös korkean tason tietoa asioista. Hän näki heti saksalaisten reaktiosta asiaan, että Dreyfus oli syyllinen. Syyttömien syyttämisen sattuessa saksalaisten vakoojiksi Saksassa reagoitiin eri tavalla. Hänellä oli tällaisista vakoiluasioista paljon syvällistä erikoistietämystä.

Siivoojavakoojan painostamisen lisäksi ohjelmassa ei ole nostettu esiin muita lahjonta- tai painostusyrityksiä, mutta niitä on riittänyt käytetystä rahasta ja vastaavista konflikteista päätellen. Moni menetti päänsä. Tunnettu juutalainen väärentäjä murhattiin juuri, kun koko prosessi oli huipussaan. Erinäisiä aineistoja sitten väitettiin mm. Henryn väärentämiksi.

Selviä murha-uhreja olivat siis myös Henry ja em. presidentti. Hän oli suhtautunut kielteisesti Dreyfussin armahdukseen ja syyttömäksi julistamiseen. Kaksi muuta uhria olivat he, jotka olivat kuulleet Dreyfusin tunnustuksen silloin, kun hän oli pidätettynä. Hän, jolle Dreyfus oli puolittain tunnustanut vakoilunsa ja seuraavana päivänä sivullinen, joka asian oli sattunut kuulemaan. Molemmat olivat raportoineet kuulemastaan esimiehilleen.

Dreyfuslaisella vapaamuuraritaholla oli kuitenkin otsaa esim. väittää, että Picquart olisi ollut tarkoitus murhata Tunisiassa. Jupakka johti kirkon ja valtion eroon 1905. Armeija kärsi ja puhdistettiin. Vasta nyt, Dreyfusin jupakan ja kenraali Boulangerin tapauksen jälkeen, myös armeija oli täysin vapaamuurarien kontrollissa (esim. Friedrich Hasselbacherin mukaan). Clemenceau siis palasi valtaan ja osaltaan johtamaan maailmaa sotaan ja alistamaan Saksaa Versaillesissa.

Kansainvälinen painostuskampanja
Kyseessä oli siis Leon Frankin jutun tapainen tapahtumasarja, jossa todella kauhistuttavaa rikollista alettiin pestä puhtaaksi ja pestään edelleen koko kansainvälisen lobbauskoneiston voimalla.

Kuten Frankia ja juutalaista mafiaa tukemaan perustettiin ADL, myös Dreyfusin puolustuskampanjat synnyttivät järjestön ”The League of the Rights of Man”. Tämä kunnostautuu edelleen muiden vastaavien juutalaisjärjestöjen tapaan orja-Ranskassa syyttämällä holokaustin epäilijöitä ym. ja vaatimalla rahaa heiltä maan käytäntöjen mukaisesti.

Valitettavasti ihmiset uskovat viralliseen valehteluun asiassa kuin asiassa, mutta etenkin Dreyfusin tapauksessa. Konnat ovat sankareita ja kunnon ihmiset jotain aivan hirveää. Koko juttu on kuin holohoax. Menneet polvet väärennetään hirvittäviksi antisemiiteiksi ja sitten tämän perusteella vaaditaan koko kulttuurin muutosta. Ihmiset hylkäävät sitten ison osan kulttuuriaan pesuveden mukana silkan valehtelun innoittamana ja heitä paimennettaessa kuin karjaa.

Tosiasiassahan siis muutos ei merkitse minkään mielipuolisen ennakkoluulon hävittämistä, vaan sitä, että esim. historiasta valehdellaan, menneet polvet häväistään ja tunnetaan syyllisyyttä olemattomista rikoksista. Vaikka monikaan ei ymmärrä tässä tapauksessa Dreyfusin olleen rikollinen Monet ihmiset eivät vieläkään ymmärrä edes sitä, että antisemitismiksi mielletään ihan asiallinenkin esitys juutalaisasioista. Dreyfusin syyte ei edes ollut millään tavalla juutalaisuuteen liittyvä.

Huffsticklerin lähde on ranskankielinen, joten itse en voi sitä hankkia. Monet eivät ole tottuneet tällaisiin hoaxeihin ja siis ovat liian herkkäuskoisia. Mutta jotain voinee ainakin alkaa liikkua päässä, kun muistaa siis Karl Liebknechtin pitäneen Dreyfusia ilman muuta syyllisenä. Vaikka ihmisille moneen kertaan osoittaa demokratioiden luonteen, omistukset ja historialliset voimasuhteet, niin silti he eivät usko, vaan haluavat uskoa siihen, mitä vallanpitäjä sanoo. Tämä on hämmästyttävää.

Eräässä Christogenea-sivuston podcastissa sivutaan Dreyfusin juttua ja kerrotaan, kuinka monta ihmistä sai surmansa vapaamuurarien ja dreyfusslaisten toimesta

Siionin viisaiden pöytäkirjojen lisäksi on kirjoitettu paljon muutakin baskaa, vieläpä samasta yleisteemasta. Avaaja on siis hyvässä(?) ja suuressa seurassa.

Pelivelat , kalliit elämäntavat ja velkaantuminen sopivat Dreyfusia paremmin toiseen ranskalaisupseeriin nimeltä Ferdinand Esterhazy, joka aikanaan joutui hänkin samassa asiavyyhdessä syytetyksi vakoilusta Saksan hyväksi, mutta vapautettiin koska aatelismiehenä sopi huonommin syytetyksi antisemitistisessä Ranskassa kuin Dreyfus. Merkittävää on, että Ranskan vastavakoilun mukaan Saksan sotilasasiamiehelle virtasi salaisia tietoja pitkään Dreyfusin pidätyksen ja tuomion jälkeenkin. Jouduttuaan maanpakoon Englantiin, Esterhazy omisti loppuelämänsä erilaisille salaliittoteorioille juutalaisten maailmanhallinnasta myöntämättä koskaan tekojaan. Jälkimaailma, ei siis mitkään Siionin Viisat vaan asiaan perehtyneet tutkijat ovat pitäneet kuitenkin Esterhazya paljon todennäköisemmin vakoilijana kuin Dreyfusia

On ihmeellistä, miten koko nykymaailma voi uskoa tarinaa, jonka mukaan Ranskan armeija päätti aloittaa häpäisykampanjan juutalaisia vastaan syyttämällä syytöntä juutalaista ja jättämällä oikean vakoojan riehumaan ilman kiinnostusta pidättää tämä. Aivan naurettava satutarina

Talmud määrää, että juutalaista ei saa tuomita ei-juutalaisessa oikeudessa ja että juutalainen saa rankaisematta tehdä ei-juutalaiselle mitä hyvänsä. Juutalaisen lain mesira-periaate kieltää juutalaista ”vasikoimasta” toisen juutalaisen tekemistä rikoksista ei-juutalaiselle poliisille ja tuomioistuimelle.