Potilaiden hoitoon osallistuminen psykiatrisessa sairaanhoidossa

Anonyymi-ap

Nyt on Itä-Suomen yliopistossa tehty tutkimus jonka aineistona on psykiatristen potilaiden omat potilasvahinkoilmoitukset.
Tekijöinä ovat Reija Antikainen, Hannele Turunen, Kaisa Haatainen.

Tutkimus paljastaa kuinka potilaan oma ääni jää usein kuulematta psykiatrisessa hoidossa. Tutkimus tuo näkyväksi potilaiden omat kokemukset ja heidän kohtelunsa.

Nyt on saatu virallista tieteellistä dokumenttia tarkastella psykiatrista hoitojärjestelmää potilaan omasta näkökulmasta käsin ja heidän ääntänsä esille.

Artikkeli tutkimuksesta löytyy mm. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 2026:63.

294

673

1Äänestä

    Vastaukset 294

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Anonyymi00001

      Terveisiä Stalinilta. Määrällä on oma laatunsa. 81 potilasvahinkoa yhdessätoista vuodessa, eli potilasvahinko ilmoitus keskimäärin 1,5 kk - 2kk välein. Mikä on hyvin linjassa täällä foorumilla esitettyjen väitteiden kanssa, miten harvinaisesta asiasta on kyse, kun miepä palveluita käyttää samaan aikaan yli 200 000 ihmistä.

      Toinen silmiinpistävä asia on myös se että kuinka paljon potilasvahingoista menee läpi. Ulkopuolisena on tietysti mahdoton arvioida, että pitääkö näin olla vai ei. Mutta se kertoo omaa karua kieltään siitä, että miten lain tulkinta eroaa näiden ihmisten kokemuksesta.

      Se on totta että tutkimusta voidaan yrittää käyttää potilaskokemuksen parantamiseen, mutta pelkään että numerot ovat sitä vastaan.

      • Anonyymi00078

        Tottakai hullu kuvittelee harhoissaan että hoito on huonoa

      • Anonyymi00103
        Anonyymi00078 kirjoitti:

        Tottakai hullu kuvittelee harhoissaan että hoito on huonoa

        Niin miten sen ottaa. Tämän tutkimuksen mukaan tulee neljä korvattavaa potilasvahinkoa yhdessätoista vuodessa, eli keskimäärin yksi korvattava potilasvahinko noin kahden ja puolen vuoden välein.

        Sillä mittarilla mitattuna loput "hullut" kuvittelee.

      • Anonyymi00120
        Anonyymi00103 kirjoitti:

        Niin miten sen ottaa. Tämän tutkimuksen mukaan tulee neljä korvattavaa potilasvahinkoa yhdessätoista vuodessa, eli keskimäärin yksi korvattava potilasvahinko noin kahden ja puolen vuoden välein.

        Sillä mittarilla mitattuna loput "hullut" kuvittelee.

        En itse lähtisi hakemaan korvauksia, jos tekisin jonkun ilmoituksen tai valituksen.
        Tärkeintä olisi saada mahdollisiin epäkohtiin parannuksia.

      • Anonyymi00126
        Anonyymi00120 kirjoitti:

        En itse lähtisi hakemaan korvauksia, jos tekisin jonkun ilmoituksen tai valituksen.
        Tärkeintä olisi saada mahdollisiin epäkohtiin parannuksia.

        Tietysti pitää tehdä sopiva valitus tai korvausvaatimus jos on joutunut oikean potilasvahingon kohteeksi, mutta kun 95% ammattivalittajista ei kykene hyväksymään sitä faktaa että ovat väärässä.

      • Anonyymi00137
        Anonyymi00126 kirjoitti:

        Tietysti pitää tehdä sopiva valitus tai korvausvaatimus jos on joutunut oikean potilasvahingon kohteeksi, mutta kun 95% ammattivalittajista ei kykene hyväksymään sitä faktaa että ovat väärässä.

        Olen toki kerran tehnyt potilasvahinkoilmoituksen, kun sattui leikkauksessa virhe.
        Se oli aivan paikallaan, ja oikeasta asiasta.
        Psykiatrian puolelta en ole koskaan varsinaisesti tehnyt ilmoituksia tai valituksia, palautetta olen joskus antanut, mutta se onkin eri asia.

    • Anonyymi00002

      Se, että potilaan ääni jää usein kuulematta psykiatrisessa hoidossa, sille on vuosikymmentiset perinteet. Ei tämä ole mikään uusi ilmiö, joka olisi vasta nyt ollut, tai ilmennyt. On toki hyvä, että tehdään selontekoa ja tieteellisiä tutkimuksia. Niitä pitäisi tehdä huomattavasti enemmän.

      Yksi asia, joka on vaikuttanut ja vaikuttaa taustalla siihen, että miksi potilaan mielipiteitä, tai toiveita ei välttämättä oteta huomioon hoitoa suunniteltaessa on potilaan asema kyseisessä systeemissä. Se kuva, mikä minulle on tullut on se, että koska systeemi pohjautuu aika vahvasti hierarkiseen järjestelmään ja autoritäriseen hoitokulttuuriin, niin potilas on siinä kyseisessä järjestelmässä paitsi alistetussa, myös tavallaan portaikon alimmalla tasolla. Hoitotaho voi myös nähdä ja siellä olevat ajattelevat, että potilas ei ole sellaisessa tilanteessa, jossa kykenisi tekemään itseään koskevia järkeviä ja suositeltavia päätöksiä.

      Yhtenä ongelmana näen kuitenkin itse ainakin yhden asian. Sen, että hoitolinjauksissa ja hoitopohjissa keskitytään vain yhdelle alueelle yksilön elämässä kokemien vaikeuksien kohdalla. Eli keskitytään vain ja ainoastaan siihen sairauspuoleen. Silloin, kun se keskitytään vain diagnosointiin ja katsotaan kaikkia asioita vain sairausvinkkelistä, ja useimmiten määrätään "kaikeksi avuksi ja tueksi" vain ja ainoastaan lääkkeitä, niin silloin jää huomiotta yksilön elämäntilanne, tai siinä olevat olosuhteet, tai psykososiaaliset tekijät. Kuitenkin kaikella on vaikutusta kaikkeen, myös mielenterveyteen.

      Toinen ongelma on se, että vaikka alalla ajateltaisiinkin niin, että potilaalle tehdyt diagnoosit eivät leimaa, ne silti määrittelevät sen hänelle tehdyn hoitosuunnitelman. Ja jos esim. jollekin henkilölle on annettu psykoosidiagnoosi, niin sehän ei poissulje sitä, etteikö kyseisellä henkilöllä voi olla myös traumataustaa. Mutta tässä tullaankin siihen ongelmaan, eli ne psykiatrisella puolela annetut hoidot keskittyvät psykoosin hoitoon, mutta siellä ei välttämättä anneta psykoterapiaa, tai keskitytä traumojen hoitoon. Joskus näin tapahtuu myös paitsi resurssipulan takia, mutta myös sen takia, että potilasta ei hänen taustansa takia edes uskota. Jos hoitopuolella jätetään huomiotta yksilön menneisyydessä olevat tapahtumat, tai nykyinen elämäntilanne ja olosuhteet, niin tällöin on tavallaan puutteellista. Näin se vain on. Jos on oikeasti tarkoitus edistää henkistä hyvinvointia ja terveyttä, niin sitä perspektiiviä, millä tavalla yksilöä on tarkoitus auttaa, pitää laajentaa ja muuttaa. Siis, jos on oikeasti tarkoitus auttaa.

      • Anonyymi00003

        Pieni korjaus edelliseen tekstiin: siis, jos hoitopuolella jätetään täysin huomiotta, tai ei välitetä, tai ei ole tarpeeksi kiinnostusta yksilön historiassa tapahtuneisiin asioihin, nykyiseen elämäntilanteeseen, tai olosuhteisiin, niin tällöin se hoito on puutteelllista, tai vaikutukset jäävät vähäisiksi. Lääkkeillä ei välttämättä hoideta niitä taustalla olevia ja vaikuttavia juurisyitä.
        Ne ( eli lääkkeet) eivät ratkaise yksilön kaikkia ongelmia.

        Keskustelujen osuutta on vähennetty merkittävästi mt-hoidoissa. Ja niitä pitäisi ehdottomasti lisätä. Se ei vain riitä, että avopuolellakin keskitytään pääasiassa voinnin ja lääkitysten käytön seuraamiseen ja tarkkailemiseen. Tärkeintä olisi ottaa se näkökulmasta, mistä asioista on yksilön kannalta konkreettista hyötyä ja mitkä ovat ne asiat, tekijät ja keinot, joilla kyettäisiin auttamaan yksilöä parhaiten.

      • Anonyymi00017
        Anonyymi00003 kirjoitti:

        Pieni korjaus edelliseen tekstiin: siis, jos hoitopuolella jätetään täysin huomiotta, tai ei välitetä, tai ei ole tarpeeksi kiinnostusta yksilön historiassa tapahtuneisiin asioihin, nykyiseen elämäntilanteeseen, tai olosuhteisiin, niin tällöin se hoito on puutteelllista, tai vaikutukset jäävät vähäisiksi. Lääkkeillä ei välttämättä hoideta niitä taustalla olevia ja vaikuttavia juurisyitä.
        Ne ( eli lääkkeet) eivät ratkaise yksilön kaikkia ongelmia.

        Keskustelujen osuutta on vähennetty merkittävästi mt-hoidoissa. Ja niitä pitäisi ehdottomasti lisätä. Se ei vain riitä, että avopuolellakin keskitytään pääasiassa voinnin ja lääkitysten käytön seuraamiseen ja tarkkailemiseen. Tärkeintä olisi ottaa se näkökulmasta, mistä asioista on yksilön kannalta konkreettista hyötyä ja mitkä ovat ne asiat, tekijät ja keinot, joilla kyettäisiin auttamaan yksilöä parhaiten.

        Psykoosidiagnoosin saanut ei ees helpolla saa terapiaa... Ei vaikka mukana muita sairauksia jotka paranis sen terapian avulla paremmaksi.

        Ei ne ees halua kuntouttaa ketään, ylläpitoa vaan

      • Anonyymi00061
        Anonyymi00017 kirjoitti:

        Psykoosidiagnoosin saanut ei ees helpolla saa terapiaa... Ei vaikka mukana muita sairauksia jotka paranis sen terapian avulla paremmaksi.

        Ei ne ees halua kuntouttaa ketään, ylläpitoa vaan

        Psykoisisairaan harhaan mukaan lähteminen ei ole vielä ketään kuntouttanut.

      • Anonyymi00111
        Anonyymi00017 kirjoitti:

        Psykoosidiagnoosin saanut ei ees helpolla saa terapiaa... Ei vaikka mukana muita sairauksia jotka paranis sen terapian avulla paremmaksi.

        Ei ne ees halua kuntouttaa ketään, ylläpitoa vaan

        Riippuu täysin. Kun itselleni oli lätkäisty psykoottisen masennuksen diagnoosi joka kyllä vahvasti korreloi juuri lääkehaittojen kokemisen kanssa, niin tapasin yhden psykiatrin joka oli kyllä lähettämässä sekavaakin ihmistä terapiaan ja sanoi kuinka nykypäivänä terapiaa suositellaan laajemmin.

        Eli jos terapiaa haluaa, se voi olla psykiatrista kiinni, on mikä tahansa diagnoosi. Asioita tukee jos saat PTSD-diagnoosin jotenkin itsellesi myös. Toki ymmärrän että jos hoito on traumatisoinut, ei halua samalle polulle lähteä. Se on täysin ymmärrettävää.

      • Anonyymi00155
        Anonyymi00017 kirjoitti:

        Psykoosidiagnoosin saanut ei ees helpolla saa terapiaa... Ei vaikka mukana muita sairauksia jotka paranis sen terapian avulla paremmaksi.

        Ei ne ees halua kuntouttaa ketään, ylläpitoa vaan

        Höpsis töpsis. Riittää kun kävelee terapiaan ja latoo euroja tiskiin.

      • Anonyymi00158
        Anonyymi00155 kirjoitti:

        Höpsis töpsis. Riittää kun kävelee terapiaan ja latoo euroja tiskiin.

        Ihan hyvä pointti. Tälläkin foorumilla on ihmisiä jotka on "valittamisen" sijaan itse järjestäneet oman terapiansa.

      • Anonyymi00166
        Anonyymi00158 kirjoitti:

        Ihan hyvä pointti. Tälläkin foorumilla on ihmisiä jotka on "valittamisen" sijaan itse järjestäneet oman terapiansa.

        Ei itselle ole mitään hyötyä, jos vajoaa vain jatkuvaan valittamiseen. Se ei auta itseä yhtään eteenpäin.

    • Anonyymi00004

      Naurattais, jos ei itkettäis, sen verran vakavasta asiasta on kysymys.

      Sanottakoon jo väärinymmärrysten välttämiseksi, että hoito pitää parantaa niin inhimillisestä, kuin myös hoidollisesta näkökulmasta.

      Mutta tässä pari omaa huomiotani.
      Yleisesti ajattelen, että tutkimusten pitäisi tuoda mukanaan aina jotain uutta näkökulmaa.

      Se että ihminen joka tekee potilasvahinko ilmoituksen on pettynyt hoitoonsa, ei todellakaan ole "uusi näkökulma", vaan se on sen potilasvahingon ilmoituksen edellytys.

      Siksi tutkimuksen kiinnostavinta antia onkin se että kuka tekee potilasvahinko ilmoituksen. Yleinen käsitys on, että useat ihmiset ovat niin huonossa jamassa, etteivät jaksa lähteä taistelemaan omien oikeuksiensa puolesta, mutta tehdyistä ilmoituksista taas puolestaan 95% hylätään, eli siitä näkökulmasta ne on tehty turhaan.

      Eli väärät ihmiset valittaa perusteetta, vaikka oletetaan että pinnan alla saattaa olla ihmisiä joiden tulisi seisoa oikeuksiensa puolesta.

      Samanlainen ristiriita seisoo myös abstraktissa.
      "Päätöksenteossa oli esteitä oman hoidon suunnitteluun osallistumisessa. Toisaalta potilailla oli myös toiveita, että hoitohenkilökunta ottaisi vastuuta päätöksenteosta, kun potilas on itse sairautensa vuoksi kykenemätön päättämään asioista."

      Tutkimuksen tarkoitus on parantaa potilaiden osallistumista omaan hoitoonsa, ja hyvä niin, mutta hoidon kehittäminen ei tule olemaan helppoa jos vastassa on yllämainittuja ristiriitaisuuksia.

      • Anonyymi00018

        Mä en ikinä ite valittanut koska kun olin osastolla niin ne hoitajat olis vaan huonontanu hoitoaan. Jätin siis tekemättä ilmotuksia selkeistä hoitovirheistä koska sillä ei olis ollu väliä ja se olis osunu omaan nilkkaan.

      • Anonyymi00062

        Tämä suhdeluku taitaa näkyä hyvin myös täällä foorumilka, missä 95% on juuri sitä väärin perustein tehtyä valitusta ja vain 5% ihan aiheellista kritiikkiä.

    • Anonyymi00005

      Hyvä, että tutkimuksia tehdään. Saisi tehdä tutkimuksia myös vähän enemmän myös hoidon sisällöstä ja laadusta. Tutkimuksia voisi tehdä molemminpuolin. Niin alalla olevien, kuin potilaiden näkökulmasta katsottuna. Tulokset saattaisivat yllättää. Mutta se saattaisi kehittää ja uudistaa alaakin ja henkisistä oireista kärsivien elämänlaatua aika merkittävällä tavalla.

      • Anonyymi00156

        Näitä tutkimuksia tehdään ja about siksi hoito on sellaista kun on. Se vaan ei miellytä kaikkia.

    • Anonyymi00006

      Useamman kymmenen vuoden ajan on ollut jokseenkin iso ongelma, että ihmistä hoidetaan sairaana ihmisenä, vaikka pitäisi hoitaa ihmisenä.
      Sairaus ei vie ihmisyyttä eikä ihmisarvoa keneltäkään pois.
      Takavuosina tuli joskus mieleen osastohoidoissa, kun suljetun ovi meni kiinni, potilaalta lähes vietiin ihmisarvo pois.
      Kerroin yhdelle johtajapsykiatrille asiasta, ja hän mainitsi asian tärkeäksi seikaksi. Ja ainakin hän sanoi, että tuohon on kiinnitettävä huomiota.
      Useimmiten kun potilas kertoo jostain, häntä ei tahdota uskoa. Asiat laitetaan herkästi sairauden piikkiin. Potilas on järjestelmässä aika alisteisessa asemassa.
      Omalla kohdallanikin olen kokenut jos vaikka mitä, henkilökunnan valehtelua myöten. Ne tapaukset on saatu silloin aikoinaan selvitettyä, onneksi.

      Nämä psykiatriseen hoitoon liittyvät asiatkin tulevat aika ajoin pinnalle, julkisuuteen, mutta sitten taas pian vetäistään "maton alle" piiloon. Keskustelun pitäisi olla laajempaa, ja tulisi kuulla myös potilaiden ääntä enemmän. Toistan vielä, että sairaus ei vie ihmisyyttä keneltäkään.

      • Anonyymi00007

        Onkohan lainsäädäntö (mielenterveyslaki) ohjaamassa psykiatrisia hoitokäytäntöjä epäinhimillisiin hoitotoimenpiteisiin? Lakihan antaa toiminnalle tienviitat ja toiminnan sisällön kehykset.
        Käytänössä on olemassa hyvin pieni määrä potilaita, joihin lakia voidaan soveltaa. Nyt psyykkisesti terveistä tehdään mielisairaita ja lakia aletaan soveltaa myös heidän hoidossaan.
        Psykiatrian tietämys kulkee liian kapeilla raiteilla, vaihtoehtoja koko ihmisen hoitamiseen ei ole.

        Lääkäreitä ei kouluteta terapia tyyppiseen hoitoon, näin olen päätellyt kun lukee vuodesta toiseen ihmisten kokemuksia hoidoistaan. Lääkäreistä tehdään vain lääkeautomaatteja lääketehtaille ja ihmisiä pyöritetään psykiatrisessa hoitojärjestelmässä vuosikausia saamatta aikaan paranemista. Ei kai veronmaksajat halua tällaiseen rahojaan antaa.

        Ei myöskään hoitohenkilökuntaa kouluteta terapiaan päätellen heidän potilaita alistavan ja määräysvaltaansa käyttämänsä kohtelun takia. Sairaaloissa heidän pääasiallinen tehtävänsä on ylläpitää laitoksen organisaatiota ja hoitokäytäntöjä ja huolehtia potilaiden päivittäisistä arkirutiineista. mm. ruuasta, puhtaudesta, palavereista, lääkkeistä, ohjata potilaita elämään sairaan roolissaan ja osaston järjestelmässä.

        Psykiatri Ben Furman on rohkeasti uskaltanut kritisoida psykiatrisia nykykäytäntöjä.
        Hänen mukaansa ihmisiä sulautetan osaksi psykiatrista järjestelmää. Järjestelmä kaappaa potilaan sisäänsä ja siellä häntä aletaan ohjata potilaan uralle. Järjestelmä on aivopesujärjestelmä jonka oppeihin kuuluu mm. uskomus sinun täytyy syödä lääkkeitä lopun ikääsi.
        Potilaille osoitetan että jokin ulkopuolinen tekee kaiken, järjestelmä itse tarjoutuu tähän ja osoittaa potilaalle oman paikkansa kouluttamalla ihmisiä uskomaan sairauteensa ja opettaa elämään sairaan roolissa.

      • Anonyymi00008
        Anonyymi00007 kirjoitti:

        Onkohan lainsäädäntö (mielenterveyslaki) ohjaamassa psykiatrisia hoitokäytäntöjä epäinhimillisiin hoitotoimenpiteisiin? Lakihan antaa toiminnalle tienviitat ja toiminnan sisällön kehykset.
        Käytänössä on olemassa hyvin pieni määrä potilaita, joihin lakia voidaan soveltaa. Nyt psyykkisesti terveistä tehdään mielisairaita ja lakia aletaan soveltaa myös heidän hoidossaan.
        Psykiatrian tietämys kulkee liian kapeilla raiteilla, vaihtoehtoja koko ihmisen hoitamiseen ei ole.

        Lääkäreitä ei kouluteta terapia tyyppiseen hoitoon, näin olen päätellyt kun lukee vuodesta toiseen ihmisten kokemuksia hoidoistaan. Lääkäreistä tehdään vain lääkeautomaatteja lääketehtaille ja ihmisiä pyöritetään psykiatrisessa hoitojärjestelmässä vuosikausia saamatta aikaan paranemista. Ei kai veronmaksajat halua tällaiseen rahojaan antaa.

        Ei myöskään hoitohenkilökuntaa kouluteta terapiaan päätellen heidän potilaita alistavan ja määräysvaltaansa käyttämänsä kohtelun takia. Sairaaloissa heidän pääasiallinen tehtävänsä on ylläpitää laitoksen organisaatiota ja hoitokäytäntöjä ja huolehtia potilaiden päivittäisistä arkirutiineista. mm. ruuasta, puhtaudesta, palavereista, lääkkeistä, ohjata potilaita elämään sairaan roolissaan ja osaston järjestelmässä.

        Psykiatri Ben Furman on rohkeasti uskaltanut kritisoida psykiatrisia nykykäytäntöjä.
        Hänen mukaansa ihmisiä sulautetan osaksi psykiatrista järjestelmää. Järjestelmä kaappaa potilaan sisäänsä ja siellä häntä aletaan ohjata potilaan uralle. Järjestelmä on aivopesujärjestelmä jonka oppeihin kuuluu mm. uskomus sinun täytyy syödä lääkkeitä lopun ikääsi.
        Potilaille osoitetan että jokin ulkopuolinen tekee kaiken, järjestelmä itse tarjoutuu tähän ja osoittaa potilaalle oman paikkansa kouluttamalla ihmisiä uskomaan sairauteensa ja opettaa elämään sairaan roolissa.

        Muuten ihan hyvää luettavaa viestisi mutta kohta johon täytyy puuttua on; kun kirjootit järjestelmä aivopesu jonka oppeihin kuuluu mm uskomus sun täytyy syyä lääkkeitä lopun ikääsi.

        Vastaukseni on se että jotkut joutuu syömään lääkkeitä jos tilanne on sen verran haastava. Ja oot varmasti tietoinen että lääkkeistä ei pääse eroonkaan niin helpolla koska lääkkeen lopettamiseen liittyy todennäköisesti myös riskejä ja itse elävä esimerkki siitä kun yritin lopettaa niin eipä se onnistunutkaan vaan toi lisäongelmia.

        Furman vaikka onkin pätevä niin häneltä unohtuu tuo asia .

      • Anonyymi00009
        Anonyymi00008 kirjoitti:

        Muuten ihan hyvää luettavaa viestisi mutta kohta johon täytyy puuttua on; kun kirjootit järjestelmä aivopesu jonka oppeihin kuuluu mm uskomus sun täytyy syyä lääkkeitä lopun ikääsi.

        Vastaukseni on se että jotkut joutuu syömään lääkkeitä jos tilanne on sen verran haastava. Ja oot varmasti tietoinen että lääkkeistä ei pääse eroonkaan niin helpolla koska lääkkeen lopettamiseen liittyy todennäköisesti myös riskejä ja itse elävä esimerkki siitä kun yritin lopettaa niin eipä se onnistunutkaan vaan toi lisäongelmia.

        Furman vaikka onkin pätevä niin häneltä unohtuu tuo asia .

        Lääkkeitä syödään koko loppuelämän ajan hyvin monissa vaivoissa, ei vain mielenterveyden haasteissa. Vaativaa lääkehoitoa tarvitaan vaikkapa diabeteksen hoidossa.

        Vähän suhteellisuudentajua nyt !

      • Anonyymi00010
        Anonyymi00009 kirjoitti:

        Lääkkeitä syödään koko loppuelämän ajan hyvin monissa vaivoissa, ei vain mielenterveyden haasteissa. Vaativaa lääkehoitoa tarvitaan vaikkapa diabeteksen hoidossa.

        Vähän suhteellisuudentajua nyt !

        tiesin kyllä älä käsitä itse väärin viestiäni.

        Tarkoitin henkisesti sairastavia kommentillani että on tiettyjä henkisesti sairaita joiden pitää käyttää lääkkeitä. Ainakin vakavaa skitsofrenian muotoa sairastavat tietääkseni joutuu syömään lääkkeitä ja se on varmaa että suljetulla osastolla olevat joutuu tietääkseni syömään lääkkeitä jos on vintti totaalisen sekaisin että kyl ne silloin tarvii lääkettä&pakkohoitoa.

      • Anonyymi00011
        Anonyymi00009 kirjoitti:

        Lääkkeitä syödään koko loppuelämän ajan hyvin monissa vaivoissa, ei vain mielenterveyden haasteissa. Vaativaa lääkehoitoa tarvitaan vaikkapa diabeteksen hoidossa.

        Vähän suhteellisuudentajua nyt !

        olisiko furman tarkoittanutkin vain mielenterveysongelmia potevia että heidän ei tarvitsis syyä loppuelämän lääkkeitä? Tarkoittiko hän sitten ihan kaikkia jotka syä lääkkeitä??? En usko että tarkoitti kaikkia.

      • Anonyymi00012
        Anonyymi00007 kirjoitti:

        Onkohan lainsäädäntö (mielenterveyslaki) ohjaamassa psykiatrisia hoitokäytäntöjä epäinhimillisiin hoitotoimenpiteisiin? Lakihan antaa toiminnalle tienviitat ja toiminnan sisällön kehykset.
        Käytänössä on olemassa hyvin pieni määrä potilaita, joihin lakia voidaan soveltaa. Nyt psyykkisesti terveistä tehdään mielisairaita ja lakia aletaan soveltaa myös heidän hoidossaan.
        Psykiatrian tietämys kulkee liian kapeilla raiteilla, vaihtoehtoja koko ihmisen hoitamiseen ei ole.

        Lääkäreitä ei kouluteta terapia tyyppiseen hoitoon, näin olen päätellyt kun lukee vuodesta toiseen ihmisten kokemuksia hoidoistaan. Lääkäreistä tehdään vain lääkeautomaatteja lääketehtaille ja ihmisiä pyöritetään psykiatrisessa hoitojärjestelmässä vuosikausia saamatta aikaan paranemista. Ei kai veronmaksajat halua tällaiseen rahojaan antaa.

        Ei myöskään hoitohenkilökuntaa kouluteta terapiaan päätellen heidän potilaita alistavan ja määräysvaltaansa käyttämänsä kohtelun takia. Sairaaloissa heidän pääasiallinen tehtävänsä on ylläpitää laitoksen organisaatiota ja hoitokäytäntöjä ja huolehtia potilaiden päivittäisistä arkirutiineista. mm. ruuasta, puhtaudesta, palavereista, lääkkeistä, ohjata potilaita elämään sairaan roolissaan ja osaston järjestelmässä.

        Psykiatri Ben Furman on rohkeasti uskaltanut kritisoida psykiatrisia nykykäytäntöjä.
        Hänen mukaansa ihmisiä sulautetan osaksi psykiatrista järjestelmää. Järjestelmä kaappaa potilaan sisäänsä ja siellä häntä aletaan ohjata potilaan uralle. Järjestelmä on aivopesujärjestelmä jonka oppeihin kuuluu mm. uskomus sinun täytyy syödä lääkkeitä lopun ikääsi.
        Potilaille osoitetan että jokin ulkopuolinen tekee kaiken, järjestelmä itse tarjoutuu tähän ja osoittaa potilaalle oman paikkansa kouluttamalla ihmisiä uskomaan sairauteensa ja opettaa elämään sairaan roolissa.

        Itsellänikään kaikki kokemukset eivät ole olleet hyviä, hoitohistoriaa jo alkaen 30 vuoden takaa. Siltikin väitän, että psykiatria ei tee sairaaksi, toki potilas voi tulla sairaammaksi, esim. liian suurten lääkemäärien takia, syrjäytymisen takia, ym.ym.
        Eihän terve ihminen mene lääkäriin sanomaan, että hän haluaa psykiatrin juttusille. Toisaalta ihminen voi olla sekaisin, psykoottinen, tms. mennessään lääkäriin, josta hänet tilanteensa/tilansa takia saatetaan lähettää psykiatrille/psykiatriselle osastolle.
        Mutta ei psykiatria tee terveestä ihmisestä sairasta, se on täysin höpöä. Terveet eivät joudu psykiatrin luokse, eivätkä he taitaisi edes päästä, jos tarkkaan ajattelee.

      • Anonyymi00013
        Anonyymi00011 kirjoitti:

        olisiko furman tarkoittanutkin vain mielenterveysongelmia potevia että heidän ei tarvitsis syyä loppuelämän lääkkeitä? Tarkoittiko hän sitten ihan kaikkia jotka syä lääkkeitä??? En usko että tarkoitti kaikkia.

        Mielenterveysongelmaisia tuo Furman on tarkoittanut. Eikös hänkin ole joku alan ihminen ?
        Ei ole tarkoittanut lääkityksiä fyysisiin sairauksiin.

      • Anonyymi00014
        Anonyymi00009 kirjoitti:

        Lääkkeitä syödään koko loppuelämän ajan hyvin monissa vaivoissa, ei vain mielenterveyden haasteissa. Vaativaa lääkehoitoa tarvitaan vaikkapa diabeteksen hoidossa.

        Vähän suhteellisuudentajua nyt !

        Psyykenlääkkeet on psykoaktiivisia aineita. Eivät vertaudu insuliiniin

      • Anonyymi00019
        Anonyymi00008 kirjoitti:

        Muuten ihan hyvää luettavaa viestisi mutta kohta johon täytyy puuttua on; kun kirjootit järjestelmä aivopesu jonka oppeihin kuuluu mm uskomus sun täytyy syyä lääkkeitä lopun ikääsi.

        Vastaukseni on se että jotkut joutuu syömään lääkkeitä jos tilanne on sen verran haastava. Ja oot varmasti tietoinen että lääkkeistä ei pääse eroonkaan niin helpolla koska lääkkeen lopettamiseen liittyy todennäköisesti myös riskejä ja itse elävä esimerkki siitä kun yritin lopettaa niin eipä se onnistunutkaan vaan toi lisäongelmia.

        Furman vaikka onkin pätevä niin häneltä unohtuu tuo asia .

        Toisaalta entä jos väärä diagnoosi? Lääkkeet annetaan- > kukaan ei enään tutki jos tilanne muuttuu vaan mennään status quolla.

      • Anonyymi00020
        Anonyymi00019 kirjoitti:

        Toisaalta entä jos väärä diagnoosi? Lääkkeet annetaan- > kukaan ei enään tutki jos tilanne muuttuu vaan mennään status quolla.

        Mutta määrätäänkö lääkkeet diagnoosin mukaan, vai oireiden mukaan ?
        Itse sanoisin, että taitaa enemmän mennä oireiden mukaan.

      • Anonyymi00022
        Anonyymi00020 kirjoitti:

        Mutta määrätäänkö lääkkeet diagnoosin mukaan, vai oireiden mukaan ?
        Itse sanoisin, että taitaa enemmän mennä oireiden mukaan.

        Joskus kumpaakin. Kun sulla nyt tää diagnoosi niin pitää syödä lääkkeitä jne.

        Mut pointti on se et kun lääkkeet annettu ja vaikka tilanne muuttuisi, ei kukaan tarkastele asiaa uudestaan. Kun ne oireet voi tulla monesta syystä. Ja tietty diagnoosi kuten skitsofrenia luo sellasen status quo tilan

      • Anonyymi00030
        Anonyymi00022 kirjoitti:

        Joskus kumpaakin. Kun sulla nyt tää diagnoosi niin pitää syödä lääkkeitä jne.

        Mut pointti on se et kun lääkkeet annettu ja vaikka tilanne muuttuisi, ei kukaan tarkastele asiaa uudestaan. Kun ne oireet voi tulla monesta syystä. Ja tietty diagnoosi kuten skitsofrenia luo sellasen status quo tilan

        Mut ymmärtänet että lääkkeen lopettaminen on iso riski että voi käydä huonosti koska lääkkeistä on vaikea päästä eroon koska sivuvaikutukset on valtaisat joillaki kun ne lopettaa sen käytön ja voi tulla jopa psykooseja että ootko varma asianlaidasta kun kommentoit?

      • Anonyymi00031
        Anonyymi00030 kirjoitti:

        Mut ymmärtänet että lääkkeen lopettaminen on iso riski että voi käydä huonosti koska lääkkeistä on vaikea päästä eroon koska sivuvaikutukset on valtaisat joillaki kun ne lopettaa sen käytön ja voi tulla jopa psykooseja että ootko varma asianlaidasta kun kommentoit?

        Siksi ihmettelen esim Ben furmanin kommentteja.

      • Anonyymi00032
        Anonyymi00022 kirjoitti:

        Joskus kumpaakin. Kun sulla nyt tää diagnoosi niin pitää syödä lääkkeitä jne.

        Mut pointti on se et kun lääkkeet annettu ja vaikka tilanne muuttuisi, ei kukaan tarkastele asiaa uudestaan. Kun ne oireet voi tulla monesta syystä. Ja tietty diagnoosi kuten skitsofrenia luo sellasen status quo tilan

        kun itte yritin lopettaa niije käytön, tulin entistä sairaammax.
        Minä en aio lopettaa ellei ole pakko lopettaa jos valtaan astuu sellaiset voimat jotka alkaa käskeä lopettamaan pakkokeinoin lääketeollisuuden enkä usko sellaisten pääsevän valtaan yksinpäättämään eikä ihan noin vain lääketeollisuus vois kumoutua vaikka jotkut toivoo niin. Se oli vaarallista että vois monella henkikulta lähteä.

      • Anonyymi00042
        Anonyymi00012 kirjoitti:

        Itsellänikään kaikki kokemukset eivät ole olleet hyviä, hoitohistoriaa jo alkaen 30 vuoden takaa. Siltikin väitän, että psykiatria ei tee sairaaksi, toki potilas voi tulla sairaammaksi, esim. liian suurten lääkemäärien takia, syrjäytymisen takia, ym.ym.
        Eihän terve ihminen mene lääkäriin sanomaan, että hän haluaa psykiatrin juttusille. Toisaalta ihminen voi olla sekaisin, psykoottinen, tms. mennessään lääkäriin, josta hänet tilanteensa/tilansa takia saatetaan lähettää psykiatrille/psykiatriselle osastolle.
        Mutta ei psykiatria tee terveestä ihmisestä sairasta, se on täysin höpöä. Terveet eivät joudu psykiatrin luokse, eivätkä he taitaisi edes päästä, jos tarkkaan ajattelee.

        Tuo psyykkisesti / mielenterveydeltään sairas ihminen käsite on vallannut ihmisten käsityksiä ja jopa uskovat siihen ihan väärällä tavalla. Se on kyllä aluksi lähtöisin psykiatriasta itsestään, he ovat opettaneet ihmiset tällaiseen väärään sairaus diagnoosiin.

        Otan yhden esimerkin selveltääkseni ajatuksiani.
        Kun ihminen joutuu elämässään ulkoisten olosuhteitten runtelemaksi, tai kokee jotain sellaista jota oma mieli ei pysty hallitsemaan tai ymmärtämään, vaikkapa seksuaalista hyväksikäyttöä, pitkään jatkunutta koulu- / työpaikkakiusaamista on siitä seurauksena lähes aina psyykkisiä vaurioita, myöhemmin jopa psykoosin kaltaista käyttäytymistä, joka ei ole kuitenkaan mitään mielen sairautta.

        Kun sitten lähtee hakemaan apua tuskaisaan oloonsa lääkäriin joka laittaa hänet psykiatrian vastaanotolle.
        Psykiatri nimeää tilan psyykkiseksi sairaudeksi, masennus, ahdistushäiriö tms. ja hoitona huumeisiin verrattavia psyykelääkkeitä. Usein todellinen fyysinen sairauskin diagnosoidaan psyykkiseksi kun sitä ei heti löydetä. Ja lääkkeet päälle.
        Eihän psykiatrilla ole muuta osaamista, vai onko?

        Mutta ei ihminen ole sairas, hänen mielensä on normaalia reagointia epänormaaleihin tapahtumiin jota on joutunut kokemaan.

        Lääkkeiden aiheuttamat haittavaikutukset sairastuttavat suuren osan niiden syöjistä, mutta silloinkaan ihminen ei tule psyykisesti sairaaksi vaan kyseessä on lääkkeiden aiheuttama elimistön sekavuus / häiriötila. Psykiatria ei tätä ymmärrä eikä osaa hoitaa muuten kuin lisäämällä lisää lääkettä.

        Tällaisia ihmisiä on psykitrinen hoitojärjestelmä täynnä. Terveistä tehdään sairaita antamalla vääriä diagnooseja ja lääkitsemällä samoilla huumelääkkeillä kuin todelliset, oikeasti psyykkisesti sairaatkin. Ymmärtääkö kukaan tätä vääristymää?

      • Anonyymi00047
        Anonyymi00042 kirjoitti:

        Tuo psyykkisesti / mielenterveydeltään sairas ihminen käsite on vallannut ihmisten käsityksiä ja jopa uskovat siihen ihan väärällä tavalla. Se on kyllä aluksi lähtöisin psykiatriasta itsestään, he ovat opettaneet ihmiset tällaiseen väärään sairaus diagnoosiin.

        Otan yhden esimerkin selveltääkseni ajatuksiani.
        Kun ihminen joutuu elämässään ulkoisten olosuhteitten runtelemaksi, tai kokee jotain sellaista jota oma mieli ei pysty hallitsemaan tai ymmärtämään, vaikkapa seksuaalista hyväksikäyttöä, pitkään jatkunutta koulu- / työpaikkakiusaamista on siitä seurauksena lähes aina psyykkisiä vaurioita, myöhemmin jopa psykoosin kaltaista käyttäytymistä, joka ei ole kuitenkaan mitään mielen sairautta.

        Kun sitten lähtee hakemaan apua tuskaisaan oloonsa lääkäriin joka laittaa hänet psykiatrian vastaanotolle.
        Psykiatri nimeää tilan psyykkiseksi sairaudeksi, masennus, ahdistushäiriö tms. ja hoitona huumeisiin verrattavia psyykelääkkeitä. Usein todellinen fyysinen sairauskin diagnosoidaan psyykkiseksi kun sitä ei heti löydetä. Ja lääkkeet päälle.
        Eihän psykiatrilla ole muuta osaamista, vai onko?

        Mutta ei ihminen ole sairas, hänen mielensä on normaalia reagointia epänormaaleihin tapahtumiin jota on joutunut kokemaan.

        Lääkkeiden aiheuttamat haittavaikutukset sairastuttavat suuren osan niiden syöjistä, mutta silloinkaan ihminen ei tule psyykisesti sairaaksi vaan kyseessä on lääkkeiden aiheuttama elimistön sekavuus / häiriötila. Psykiatria ei tätä ymmärrä eikä osaa hoitaa muuten kuin lisäämällä lisää lääkettä.

        Tällaisia ihmisiä on psykitrinen hoitojärjestelmä täynnä. Terveistä tehdään sairaita antamalla vääriä diagnooseja ja lääkitsemällä samoilla huumelääkkeillä kuin todelliset, oikeasti psyykkisesti sairaatkin. Ymmärtääkö kukaan tätä vääristymää?

        Ymmärrän kyllä, mitä lääkkeet saavat aikaan, mutta sitä en ymmärrä, että psykiatria tekisi terveistä sairaita.
        Terveitä ihmisiä kun kukaan ei passita sinne psykiatrin luokse. Ja jos passittaakin, niin viimeistään se psykiatri näkee, onko ihmisellä tarvetta hänen hoidolleen vai ei.

      • Anonyymi00049
        Anonyymi00030 kirjoitti:

        Mut ymmärtänet että lääkkeen lopettaminen on iso riski että voi käydä huonosti koska lääkkeistä on vaikea päästä eroon koska sivuvaikutukset on valtaisat joillaki kun ne lopettaa sen käytön ja voi tulla jopa psykooseja että ootko varma asianlaidasta kun kommentoit?

        Olen. Koska olen itse niitä jotka saanu väärän diagnoosin. Lopettamisessa tosiaan julkinen ei tue/osaa.

        Tiedän toki riskit ja ymmärrän sen et jotkut tarttee lääkkeitä. Se on ihan ok. Mut julkinen ei tutki diagnooseja uudestaan vaikka tilanne muuttuis. Status quo pysyy. Nimenomaan kannatan sitä et yhdessä hoitotahon kanssa lääkkeitä muokataan jos tarvetta on. Mutkun ne pitää vaan lääkityksen ja sit se jää siihen

      • Anonyymi00050
        Anonyymi00032 kirjoitti:

        kun itte yritin lopettaa niije käytön, tulin entistä sairaammax.
        Minä en aio lopettaa ellei ole pakko lopettaa jos valtaan astuu sellaiset voimat jotka alkaa käskeä lopettamaan pakkokeinoin lääketeollisuuden enkä usko sellaisten pääsevän valtaan yksinpäättämään eikä ihan noin vain lääketeollisuus vois kumoutua vaikka jotkut toivoo niin. Se oli vaarallista että vois monella henkikulta lähteä.

        Joo siis ehdottomasti ne jotka tarttee syö. Tarkoitinkin ettei tilanneta tutkita julkisella uudestaan vaikka muuttuisi. Sen sijaan, esim. mun kavereilla moni on syöny vuosia liikaa lääkkeitä kun kukaan ei oo muuttanu. Kunnes sit joku lääkäri jossain vaiheessa on silleen et sulla on ihan liikaa-> laskee alas pikku hiljaa.

      • Anonyymi00052
        Anonyymi00047 kirjoitti:

        Ymmärrän kyllä, mitä lääkkeet saavat aikaan, mutta sitä en ymmärrä, että psykiatria tekisi terveistä sairaita.
        Terveitä ihmisiä kun kukaan ei passita sinne psykiatrin luokse. Ja jos passittaakin, niin viimeistään se psykiatri näkee, onko ihmisellä tarvetta hänen hoidolleen vai ei.

        Ei psykiatri teekään kenestäkään oikeasti sairaita. Mutta hän määrittelee terveet sairaiksi.

        Ei kukaan sairastu sillä että hänestä kirjoitetaan potilastietoihin jokin diagnoosi. Tällaisista ihmisistä käytetään nimitystä paperipotilas, eli ihmiselle annetaan väärä sairausidentiteetti ja hänet siirretään paperilla tilastoihin sairaana.

        Jos lääkäri katsoo että ei ole sairas, miksi hän sitten määrää lääkkeitä. Mitä lääkkeiden pitäisi parantaa jos ei kerran ole sairas.

      • Anonyymi00053
        Anonyymi00031 kirjoitti:

        Siksi ihmettelen esim Ben furmanin kommentteja.

        Ben Furman esittää hyvää kritiikkiä medikalisaatiota kohtaan ilmiönä. Hän ei itse tuota tutkimusta eikä väitä, että kykenisi hoitamaan vakavia luulosairauksia ilman lääkkeitä. Mutta hoidon vastaiset ihmiset eivät tätä ymmärrä, vaan luulevat että he ovat kokeneet ihme parantymisen Ben Furmanin ansiosta.

      • Anonyymi00054
        Anonyymi00042 kirjoitti:

        Tuo psyykkisesti / mielenterveydeltään sairas ihminen käsite on vallannut ihmisten käsityksiä ja jopa uskovat siihen ihan väärällä tavalla. Se on kyllä aluksi lähtöisin psykiatriasta itsestään, he ovat opettaneet ihmiset tällaiseen väärään sairaus diagnoosiin.

        Otan yhden esimerkin selveltääkseni ajatuksiani.
        Kun ihminen joutuu elämässään ulkoisten olosuhteitten runtelemaksi, tai kokee jotain sellaista jota oma mieli ei pysty hallitsemaan tai ymmärtämään, vaikkapa seksuaalista hyväksikäyttöä, pitkään jatkunutta koulu- / työpaikkakiusaamista on siitä seurauksena lähes aina psyykkisiä vaurioita, myöhemmin jopa psykoosin kaltaista käyttäytymistä, joka ei ole kuitenkaan mitään mielen sairautta.

        Kun sitten lähtee hakemaan apua tuskaisaan oloonsa lääkäriin joka laittaa hänet psykiatrian vastaanotolle.
        Psykiatri nimeää tilan psyykkiseksi sairaudeksi, masennus, ahdistushäiriö tms. ja hoitona huumeisiin verrattavia psyykelääkkeitä. Usein todellinen fyysinen sairauskin diagnosoidaan psyykkiseksi kun sitä ei heti löydetä. Ja lääkkeet päälle.
        Eihän psykiatrilla ole muuta osaamista, vai onko?

        Mutta ei ihminen ole sairas, hänen mielensä on normaalia reagointia epänormaaleihin tapahtumiin jota on joutunut kokemaan.

        Lääkkeiden aiheuttamat haittavaikutukset sairastuttavat suuren osan niiden syöjistä, mutta silloinkaan ihminen ei tule psyykisesti sairaaksi vaan kyseessä on lääkkeiden aiheuttama elimistön sekavuus / häiriötila. Psykiatria ei tätä ymmärrä eikä osaa hoitaa muuten kuin lisäämällä lisää lääkettä.

        Tällaisia ihmisiä on psykitrinen hoitojärjestelmä täynnä. Terveistä tehdään sairaita antamalla vääriä diagnooseja ja lääkitsemällä samoilla huumelääkkeillä kuin todelliset, oikeasti psyykkisesti sairaatkin. Ymmärtääkö kukaan tätä vääristymää?

        Uskallan olla eri mieltä. Mt ongelmia on ollut kautta aikain ja vasta psykiatrian myötä niitä on kyetty sanoittamaan.

        Sinä et edes kykenisi kirjoittamaan trauman syy ja seuraus suhteista, ennen kuin käsite traumasta keksitään.

        Mielestäni on vähän turhaa haukkua psykiatriaa, jos itse joudut käyttämään sen käsitteitä ja terminologiaa hyökätäksesi sitä vastaan.

      • Anonyymi00057
        Anonyymi00054 kirjoitti:

        Uskallan olla eri mieltä. Mt ongelmia on ollut kautta aikain ja vasta psykiatrian myötä niitä on kyetty sanoittamaan.

        Sinä et edes kykenisi kirjoittamaan trauman syy ja seuraus suhteista, ennen kuin käsite traumasta keksitään.

        Mielestäni on vähän turhaa haukkua psykiatriaa, jos itse joudut käyttämään sen käsitteitä ja terminologiaa hyökätäksesi sitä vastaan.

        "Mt ongelmia on ollut kautta aikain ja vasta psykiatrian myötä niitä on kyetty sanoittamaan"
        Tämä pitää paikkansa että ihmisillä on ollut ongelmia aina. Psykiatriaa on syytä kritisoida siinä että vaikka se on sanoittanut ongelmia, se ei ole aina onnistunut siinä. Paljon on toki tullut hyvää tietoa mutta sen myötä aivan liikaa väärää. Psykiatrialla on jo lähtökohta väärä ihmisten aivojen toiminta, jota ei olla koskaan voitu tieteessä todentaa olevan olemassa ja medikalisaatio joka on kulkenut uskollisesti perässä.

        Psykiatria on lähtenyt sanoittamaan ihmisten elämässä tapahtuvia normaaleita ongelmia väärin ja tehnyt niistä mielen sairauksia. Tästähän näissä keskustelupalstoilla pääasiassa kerrotaan ja niiden vääristä hoidoista jotka vaurioittavat ihmisiä jopa fyysisestikin.

        Nykyinen psyykkisten ongelmien sairauksien kaaos tunkeutuu joka kolkkaan ja koloon ja lääkkeet kulkee uskollisesti perässä.
        Tästä ei pidä syyttää yksittäisiä psykiatreja, koska he tekevät vain sitä työtään jota heidät on koulutettu tekemään.

      • Anonyymi00058
        Anonyymi00009 kirjoitti:

        Lääkkeitä syödään koko loppuelämän ajan hyvin monissa vaivoissa, ei vain mielenterveyden haasteissa. Vaativaa lääkehoitoa tarvitaan vaikkapa diabeteksen hoidossa.

        Vähän suhteellisuudentajua nyt !

        2 tyypin diabeteksen saa hoidettua ilman lääkkeitäkin.

      • Anonyymi00059
        Anonyymi00053 kirjoitti:

        Ben Furman esittää hyvää kritiikkiä medikalisaatiota kohtaan ilmiönä. Hän ei itse tuota tutkimusta eikä väitä, että kykenisi hoitamaan vakavia luulosairauksia ilman lääkkeitä. Mutta hoidon vastaiset ihmiset eivät tätä ymmärrä, vaan luulevat että he ovat kokeneet ihme parantymisen Ben Furmanin ansiosta.

        Mahtavata kuulla ettei furman haluis poistaa kaikilta lääkitystä! Tuo oli mahtava uutinen.

      • Anonyymi00060
        Anonyymi00058 kirjoitti:

        2 tyypin diabeteksen saa hoidettua ilman lääkkeitäkin.

        Toiset saa ja toiset ei. Suurin osa joutuu tukeutumaan lääkkeisiin, niin kuin psykoosi sairauksissakin.

      • Anonyymi00064
        Anonyymi00060 kirjoitti:

        Toiset saa ja toiset ei. Suurin osa joutuu tukeutumaan lääkkeisiin, niin kuin psykoosi sairauksissakin.

        Tosin insuliini hoitaa vaan oiretta ja diabetes jyllää taustalla.Insuliinilla ei voi välttyä diabeteksen aiheuttamilta oheis sairauksista.Sama pätee myös psykoosi sairauksissa lääkkeet hoitaa oireita eikä välttämättä aina edes niitäkään.

      • Anonyymi00066
        Anonyymi00052 kirjoitti:

        Ei psykiatri teekään kenestäkään oikeasti sairaita. Mutta hän määrittelee terveet sairaiksi.

        Ei kukaan sairastu sillä että hänestä kirjoitetaan potilastietoihin jokin diagnoosi. Tällaisista ihmisistä käytetään nimitystä paperipotilas, eli ihmiselle annetaan väärä sairausidentiteetti ja hänet siirretään paperilla tilastoihin sairaana.

        Jos lääkäri katsoo että ei ole sairas, miksi hän sitten määrää lääkkeitä. Mitä lääkkeiden pitäisi parantaa jos ei kerran ole sairas.

        Jos potilas oireilee, niin lääkäri määrää lääkkeitä. Terve ihminen ei yleensä oireile. Eli silloin ei tarvita lääkkeitäkään, koska ei ole oireita, joita pitäisi hoitaa.

      • Anonyymi00067
        Anonyymi00057 kirjoitti:

        "Mt ongelmia on ollut kautta aikain ja vasta psykiatrian myötä niitä on kyetty sanoittamaan"
        Tämä pitää paikkansa että ihmisillä on ollut ongelmia aina. Psykiatriaa on syytä kritisoida siinä että vaikka se on sanoittanut ongelmia, se ei ole aina onnistunut siinä. Paljon on toki tullut hyvää tietoa mutta sen myötä aivan liikaa väärää. Psykiatrialla on jo lähtökohta väärä ihmisten aivojen toiminta, jota ei olla koskaan voitu tieteessä todentaa olevan olemassa ja medikalisaatio joka on kulkenut uskollisesti perässä.

        Psykiatria on lähtenyt sanoittamaan ihmisten elämässä tapahtuvia normaaleita ongelmia väärin ja tehnyt niistä mielen sairauksia. Tästähän näissä keskustelupalstoilla pääasiassa kerrotaan ja niiden vääristä hoidoista jotka vaurioittavat ihmisiä jopa fyysisestikin.

        Nykyinen psyykkisten ongelmien sairauksien kaaos tunkeutuu joka kolkkaan ja koloon ja lääkkeet kulkee uskollisesti perässä.
        Tästä ei pidä syyttää yksittäisiä psykiatreja, koska he tekevät vain sitä työtään jota heidät on koulutettu tekemään.

        Kaikesta huolimatta psykiatria on pystynyt auttamaan isoa osaa ihmisistä. Millä se sitten selittyy ?
        He, jotka ovat hoidoistaan hyötyneet, eivät varmaankaan ole täällä palstoilla kamalasti kritisoimassa ja kertomassa, kuinka kaikki on muka niin väärin, ja mennyt pieleen. Vaan he jatkavat elämäänsä jokseenkin tyytyväisenä, koska voivat kenties paremmin kuin ennen hoitoaan.
        Normaaleja ongelmia on ihan jokaisella elämässään, mutta kaikki eivät ala oireilemaan psyykkisesti ongelmiensa takia. Jotkut pääsevät ongelmistaan yli ilman mitään kummempaa apua, tai psykiatriaa.

      • Anonyymi00068
        Anonyymi00059 kirjoitti:

        Mahtavata kuulla ettei furman haluis poistaa kaikilta lääkitystä! Tuo oli mahtava uutinen.

        Hoitaakohan se B.F. sitten heidät, jotka eivät pärjää ilman lääkkeitään ?

      • Anonyymi00069
        Anonyymi00064 kirjoitti:

        Tosin insuliini hoitaa vaan oiretta ja diabetes jyllää taustalla.Insuliinilla ei voi välttyä diabeteksen aiheuttamilta oheis sairauksista.Sama pätee myös psykoosi sairauksissa lääkkeet hoitaa oireita eikä välttämättä aina edes niitäkään.

        Toki osittain näinkin, mutta insuliinilla yritetään saada verensokeri pysymään tasaisena, hyvissä lukemissa, jotta liian korkea sokeri ei aiheuttaisi niitä oheissairauksia. Niitä yritetään insuliinin avulla välttää, jos ei ilman insuliinia onnistu. Hyvät elintavat on tosin tärkeitä, samalla tavalla hyvät elintavat on tärkeitä psyykkisissäkin sairauksissa ja ongelmissa.

      • Anonyymi00072
        Anonyymi00069 kirjoitti:

        Toki osittain näinkin, mutta insuliinilla yritetään saada verensokeri pysymään tasaisena, hyvissä lukemissa, jotta liian korkea sokeri ei aiheuttaisi niitä oheissairauksia. Niitä yritetään insuliinin avulla välttää, jos ei ilman insuliinia onnistu. Hyvät elintavat on tosin tärkeitä, samalla tavalla hyvät elintavat on tärkeitä psyykkisissäkin sairauksissa ja ongelmissa.

        Jos on jatkuva diabetes taustalla ja insuliinilla pidetään verensokeria tasaisena ja hyvänä.
        Perehdy mitä jatkuva insuliini saa aikaan elimistössä?se ei saa mitään hyvää aikaan.

      • Anonyymi00073
        Anonyymi00067 kirjoitti:

        Kaikesta huolimatta psykiatria on pystynyt auttamaan isoa osaa ihmisistä. Millä se sitten selittyy ?
        He, jotka ovat hoidoistaan hyötyneet, eivät varmaankaan ole täällä palstoilla kamalasti kritisoimassa ja kertomassa, kuinka kaikki on muka niin väärin, ja mennyt pieleen. Vaan he jatkavat elämäänsä jokseenkin tyytyväisenä, koska voivat kenties paremmin kuin ennen hoitoaan.
        Normaaleja ongelmia on ihan jokaisella elämässään, mutta kaikki eivät ala oireilemaan psyykkisesti ongelmiensa takia. Jotkut pääsevät ongelmistaan yli ilman mitään kummempaa apua, tai psykiatriaa.

        Suurin apu se taloudellinen apu sairauspäivärahat ja kuntoutustuet ja työkyvyttömyys eläkkeet.
        Näihin on kyllä varmaan ollut valta osa tyytyväisiä kyllä.Hoito on paskaa suurimmalta osin kyllä.

      • Anonyymi00074
        Anonyymi00072 kirjoitti:

        Jos on jatkuva diabetes taustalla ja insuliinilla pidetään verensokeria tasaisena ja hyvänä.
        Perehdy mitä jatkuva insuliini saa aikaan elimistössä?se ei saa mitään hyvää aikaan.

        No ei ne korkeat sokeritkaan, jos on jatkuvasti koholla, niin saa mitään hyvää aikaan.

      • Anonyymi00075
        Anonyymi00073 kirjoitti:

        Suurin apu se taloudellinen apu sairauspäivärahat ja kuntoutustuet ja työkyvyttömyys eläkkeet.
        Näihin on kyllä varmaan ollut valta osa tyytyväisiä kyllä.Hoito on paskaa suurimmalta osin kyllä.

        Jos on terve, niin miksi pitäisi päästä sairauspäivärahalle, työkyvyttömyyseläkkeelle, tms. ?
        Aika ristiriitaisia ajatelmia täällä ajoittain.

      • Anonyymi00076
        Anonyymi00075 kirjoitti:

        Jos on terve, niin miksi pitäisi päästä sairauspäivärahalle, työkyvyttömyyseläkkeelle, tms. ?
        Aika ristiriitaisia ajatelmia täällä ajoittain.

        Kuka on niin väittänyt että joku terveen papereilla niitä hakisi?

      • Anonyymi00077
        Anonyymi00074 kirjoitti:

        No ei ne korkeat sokeritkaan, jos on jatkuvasti koholla, niin saa mitään hyvää aikaan.

        Se on henkilön ite päätettävissä millä tappaa ihtesä liiallisella sokerilla vai insuliinilla.

      • Anonyymi00080
        Anonyymi00064 kirjoitti:

        Tosin insuliini hoitaa vaan oiretta ja diabetes jyllää taustalla.Insuliinilla ei voi välttyä diabeteksen aiheuttamilta oheis sairauksista.Sama pätee myös psykoosi sairauksissa lääkkeet hoitaa oireita eikä välttämättä aina edes niitäkään.

        Kakkostyypin diabeteksen ensisjainen lääke on metformiini. Sen toimintaan voi kukin tutustua ihan itse.

        Insuliini taas puolestaan korvaa kehosta puuttuvan insuliinin. Niin ihanaa kun se olisikin vattuilun näkökulmasta, niin ei ole olemassa arkijärki pilleriä joka korvaisi foorumivänkääjän puuttuvia avuja siinä vaiheessa kun he valitsevat, että tulevatko valittamaan foorumille vai tekevätkö jotain niille omille ongelmilleen.

        Siksi on ihan turha luulla että joillekkin yksinkertaisille ihmisille tarkoitetun metafooran takia luulosairautta voisi kävellä pois samalla tavalla kuin kakkostyypin diabetestä.

        Suurin ongelma on se että on olemassa ihmisiä jotka eivät voi tunnustaa olevansa väärässä tai tyhmiä, vaan he tekevät vaikka turhan potilasvahinko ilmoituksen että se oma "sairas" ego säilyy.

      • Anonyymi00081
        Anonyymi00068 kirjoitti:

        Hoitaakohan se B.F. sitten heidät, jotka eivät pärjää ilman lääkkeitään ?

        Ei hoida. Itse asiassa ei ole julkisten lähteiden mukaan hoitanut enää pitkään aikaan yksityispotilaita.

        Eli siinäkin mielessä pitää ymmärtää, että hänen näkökulma medikalisaatioon on hyvin erilainen kuin yksittäisen ihmisen tarve lääkitykseen.

      • Anonyymi00082
        Anonyymi00073 kirjoitti:

        Suurin apu se taloudellinen apu sairauspäivärahat ja kuntoutustuet ja työkyvyttömyys eläkkeet.
        Näihin on kyllä varmaan ollut valta osa tyytyväisiä kyllä.Hoito on paskaa suurimmalta osin kyllä.

        Tarkoitatko, että työnteko ei kelpaa, eikä hoito minkä tarkoitus on palata sinne työelämään, ei kelpaa. Mutta raha kelpaa sillä aikaa kun ei ole töissä.

      • Anonyymi00084
        Anonyymi00082 kirjoitti:

        Tarkoitatko, että työnteko ei kelpaa, eikä hoito minkä tarkoitus on palata sinne työelämään, ei kelpaa. Mutta raha kelpaa sillä aikaa kun ei ole töissä.

        Joillekin ei toki kelpaa työn teko terveenäkään.
        Tarkoitin lähinnä sitä kun ei ole työkunnossa niin silloin taloudellinen tuki on hyvä olla olemassa.
        Ajan kanssa moni toipuu eikä välttämättä juuri edes hoitoa tarvikaan.

      • Anonyymi00085
        Anonyymi00080 kirjoitti:

        Kakkostyypin diabeteksen ensisjainen lääke on metformiini. Sen toimintaan voi kukin tutustua ihan itse.

        Insuliini taas puolestaan korvaa kehosta puuttuvan insuliinin. Niin ihanaa kun se olisikin vattuilun näkökulmasta, niin ei ole olemassa arkijärki pilleriä joka korvaisi foorumivänkääjän puuttuvia avuja siinä vaiheessa kun he valitsevat, että tulevatko valittamaan foorumille vai tekevätkö jotain niille omille ongelmilleen.

        Siksi on ihan turha luulla että joillekkin yksinkertaisille ihmisille tarkoitetun metafooran takia luulosairautta voisi kävellä pois samalla tavalla kuin kakkostyypin diabetestä.

        Suurin ongelma on se että on olemassa ihmisiä jotka eivät voi tunnustaa olevansa väärässä tai tyhmiä, vaan he tekevät vaikka turhan potilasvahinko ilmoituksen että se oma "sairas" ego säilyy.

        Metformiini sekin vaan hoitaa oiretta.
        Ei paranna diabetesta.

      • Anonyymi00087
        Anonyymi00060 kirjoitti:

        Toiset saa ja toiset ei. Suurin osa joutuu tukeutumaan lääkkeisiin, niin kuin psykoosi sairauksissakin.

        Youtubessakain on hyvät ja selkiät ohjeet miten moni 2tyypin diabeteksesta kärsivää on päässyt eroon muutamassa viikossa eroon lisä insuliinista ja metformiinista.

        Lääkeuskovaiset ei toki halua hyväksyä että reseptilääkkeitten ulkopuolelta löytää huomattavasti paremman hoidon mm 2tyypin diabetekseen.

      • Anonyymi00088
        Anonyymi00085 kirjoitti:

        Metformiini sekin vaan hoitaa oiretta.
        Ei paranna diabetesta.

        Metformiini ei paranna diabetestä, niinpä. Mutta jos elintavoilla, niiden muutoksella terveellisemmiksi ei sokeriarvoja saa alas, niin lääkkeen on oltava tukemassa insuliinitasapainoa.
        Joillekin voi riittää, kun muuttaa elintapojaan, eikä enää tarvitsekaan lääkkeitä.

      • Anonyymi00089
        Anonyymi00087 kirjoitti:

        Youtubessakain on hyvät ja selkiät ohjeet miten moni 2tyypin diabeteksesta kärsivää on päässyt eroon muutamassa viikossa eroon lisä insuliinista ja metformiinista.

        Lääkeuskovaiset ei toki halua hyväksyä että reseptilääkkeitten ulkopuolelta löytää huomattavasti paremman hoidon mm 2tyypin diabetekseen.

        Juuri eilen oli uutisissa, kuinka tuolla Youtubessa on tekoälyllä luotuja valelääkäriprofiileja, jotka voivat antaa väärääkin tietoa sairauksien hoidosta. Kannattaa olla tarkkana, mitä lukee ja mitä uskoo.

      • Anonyymi00091
        Anonyymi00089 kirjoitti:

        Juuri eilen oli uutisissa, kuinka tuolla Youtubessa on tekoälyllä luotuja valelääkäriprofiileja, jotka voivat antaa väärääkin tietoa sairauksien hoidosta. Kannattaa olla tarkkana, mitä lukee ja mitä uskoo.

        Ne on aika helppo erottaa mikä on tekoälyllä tehty ja mikä ei.

      • Anonyymi00092
        Anonyymi00088 kirjoitti:

        Metformiini ei paranna diabetestä, niinpä. Mutta jos elintavoilla, niiden muutoksella terveellisemmiksi ei sokeriarvoja saa alas, niin lääkkeen on oltava tukemassa insuliinitasapainoa.
        Joillekin voi riittää, kun muuttaa elintapojaan, eikä enää tarvitsekaan lääkkeitä.

        Psyykelääkkeetkin aiheuttaa diabetesta.
        Suosittelen ehottomasti hoitaan mieltä ihan muilla keinoin kuin lääkkeillä.

      • Anonyymi00094
        Anonyymi00091 kirjoitti:

        Ne on aika helppo erottaa mikä on tekoälyllä tehty ja mikä ei.

        Ei maallikolle

      • Anonyymi00095
        Anonyymi00082 kirjoitti:

        Tarkoitatko, että työnteko ei kelpaa, eikä hoito minkä tarkoitus on palata sinne työelämään, ei kelpaa. Mutta raha kelpaa sillä aikaa kun ei ole töissä.

        Nii kerro eka et mikä hoito? Pelkät lääkkeet ei välttämättä auta

      • Anonyymi00096
        Anonyymi00092 kirjoitti:

        Psyykelääkkeetkin aiheuttaa diabetesta.
        Suosittelen ehottomasti hoitaan mieltä ihan muilla keinoin kuin lääkkeillä.

        Psyykelääkkeet voivat aiheuttaa diabetestä. Eivät välttämättä aiheuta.

      • Anonyymi00102
        Anonyymi00081 kirjoitti:

        Ei hoida. Itse asiassa ei ole julkisten lähteiden mukaan hoitanut enää pitkään aikaan yksityispotilaita.

        Eli siinäkin mielessä pitää ymmärtää, että hänen näkökulma medikalisaatioon on hyvin erilainen kuin yksittäisen ihmisen tarve lääkitykseen.

        Ben Furman on psykiatrian saralla niiden ihmisten äänitorvi jotka ovat joutuneet kärsimään vääristä hoidoista, lääkkeistä ja yleensä tuo esille tämän nykypsykiatrian epäkohtia.

        Furman pitää yhdessä psykologi Aku Kopakkalan kanssa potscastia luomupsykiatriasta. He tuovat esille paljon uusia näkökulmia ja vaihtoehtoja nykyiseen suureksi paisuneeseen lääkehoitoon. Heille kiitos raikkaista mielipiteitä!

      • Anonyymi00104
        Anonyymi00087 kirjoitti:

        Youtubessakain on hyvät ja selkiät ohjeet miten moni 2tyypin diabeteksesta kärsivää on päässyt eroon muutamassa viikossa eroon lisä insuliinista ja metformiinista.

        Lääkeuskovaiset ei toki halua hyväksyä että reseptilääkkeitten ulkopuolelta löytää huomattavasti paremman hoidon mm 2tyypin diabetekseen.

        Ja annas kun arvaan jokaisessa videossa kehoitetaan menemään foorumeille "kritisoimaan" miten pasketta diabeteksen hoito on?

        Takaisin lääkehaitta uskovaisille.

      • Anonyymi00105
        Anonyymi00058 kirjoitti:

        2 tyypin diabeteksen saa hoidettua ilman lääkkeitäkin.

        Väärin. Tyyppi 2 diabeteksen voi saada remissioon ilman lääkkeitä.

        Kansankielellä tätä voisi pitää "hoidettuna" eli parantuneena, mutta oletan että tämä liittyy lääkehaitta uskovasiten pilkunviilaukseen, joten kannattaa olla tarkkana, eivätkä ne todellakaan ole sama asia.

      • Anonyymi00108
        Anonyymi00091 kirjoitti:

        Ne on aika helppo erottaa mikä on tekoälyllä tehty ja mikä ei.

        Ihminen joka etsii vain vahvistusta vahvistusharhalleen, on hämmentävän tyhmä olento.

      • Anonyymi00112
        Anonyymi00095 kirjoitti:

        Nii kerro eka et mikä hoito? Pelkät lääkkeet ei välttämättä auta

        Etkö aidosti tiedä mitä kaikkea hoitoon liittyy? Vai haluatko vain kinastella siitä että mitä siihen liittyy?

        Molempiin kysymyksiin saat parhaan vastauksen kun otat yhteyttä omahoitajaan tai lääkäriin, ja rupeat neuvottelemaan hänen kanssaan, mistä kaikesta hoidosta voisit hyötyä, ja mitä kykenet ottamaan vastaan.

      • Anonyymi00113
        Anonyymi00108 kirjoitti:

        Ihminen joka etsii vain vahvistusta vahvistusharhalleen, on hämmentävän tyhmä olento.

        Tyhmempi taitaa olla vielä se joka toisten vahvitusharhoja seuraa täälä päivästä toiseen.

      • Anonyymi00118
        Anonyymi00066 kirjoitti:

        Jos potilas oireilee, niin lääkäri määrää lääkkeitä. Terve ihminen ei yleensä oireile. Eli silloin ei tarvita lääkkeitäkään, koska ei ole oireita, joita pitäisi hoitaa.

        Jostain syystä tämä terve ihminen on kuitenkin lääkäriin mennyt. Terveelle ei kai tullut mieleen että lääkärissä ei olisi tarvinnut käydä alunperinkään.

      • Anonyymi00119
        Anonyymi00104 kirjoitti:

        Ja annas kun arvaan jokaisessa videossa kehoitetaan menemään foorumeille "kritisoimaan" miten pasketta diabeteksen hoito on?

        Takaisin lääkehaitta uskovaisille.

        Saat sä toki lääkkeitä napsia suuhun vaikka kaksin käsin.
        Kyllä mä menen sillä periaattella että sitte vasta lääkettä jos ei muu vaihtoehtoinen hoito auta.

      • Anonyymi00121
        Anonyymi00113 kirjoitti:

        Tyhmempi taitaa olla vielä se joka toisten vahvitusharhoja seuraa täälä päivästä toiseen.

        Joka tapauksessa, kaikkihan me täällä jotain seurataan, kun tänne kerran kommentoidaankin. Ei se vaadi tyhmyyttä eikä viisautta.

      • Anonyymi00123
        Anonyymi00121 kirjoitti:

        Joka tapauksessa, kaikkihan me täällä jotain seurataan, kun tänne kerran kommentoidaankin. Ei se vaadi tyhmyyttä eikä viisautta.

        Kyllä se ainaki silloin menee jo tyhmyyden puolelle jos täälä viettää lähes kaiket vapaa ajat seuraten hullujen jorinoita.

      • Anonyymi00124
        Anonyymi00123 kirjoitti:

        Kyllä se ainaki silloin menee jo tyhmyyden puolelle jos täälä viettää lähes kaiket vapaa ajat seuraten hullujen jorinoita.

        Mistä itse tiedät, kuka täällä milloinkin on jotakin seuraamassa ?
        Ettet vain itsekin seuraisi ?

      • Anonyymi00125
        Anonyymi00104 kirjoitti:

        Ja annas kun arvaan jokaisessa videossa kehoitetaan menemään foorumeille "kritisoimaan" miten pasketta diabeteksen hoito on?

        Takaisin lääkehaitta uskovaisille.

        Sori vaan.
        Kaikki ei mielipteillään voi olla kaikille mieliksi.
        Sinun pitäs varmaan perustaa oma foorumi missä käytte keskustelua vain sinun mieliksi.Mutta onko siinäkään mitään järkeä?

      • Anonyymi00127
        Anonyymi00125 kirjoitti:

        Sori vaan.
        Kaikki ei mielipteillään voi olla kaikille mieliksi.
        Sinun pitäs varmaan perustaa oma foorumi missä käytte keskustelua vain sinun mieliksi.Mutta onko siinäkään mitään järkeä?

        Ehkä suurin ero Diabetes ja Mt skenen välillä on juuri se että Diabetes skenessä osataan antaa sitä kritiikkiä jatkuvan valittamisen sijaan, vaikka sielläkin on omat ongelmansa, esimerkiksi rahoituksen, tai lääkäripulan suhteen.

      • Anonyymi00129
        Anonyymi00127 kirjoitti:

        Ehkä suurin ero Diabetes ja Mt skenen välillä on juuri se että Diabetes skenessä osataan antaa sitä kritiikkiä jatkuvan valittamisen sijaan, vaikka sielläkin on omat ongelmansa, esimerkiksi rahoituksen, tai lääkäripulan suhteen.

        Niin no mielenterveys ongelmista kärsivän kritiikki voi olla vähän erilaista.Tulkitset sen valittamiseksi vaikka sitä se ei aina välttämättä ole.
        Se kyllä varmaan on totta että tämä on varmaan väärä palsta hakea vahvistusta psykiatria uskovaisuuteen ja lääkeuskovaisuuteen.

      • Anonyymi00130
        Anonyymi00108 kirjoitti:

        Ihminen joka etsii vain vahvistusta vahvistusharhalleen, on hämmentävän tyhmä olento.

        Trollaaminen, tai toisten mielipiteiden teilaaminen ilman mitään vakuuttavien todisteiden esittämistä se vasta tyhmää on.

      • Anonyymi00131
        Anonyymi00130 kirjoitti:

        Trollaaminen, tai toisten mielipiteiden teilaaminen ilman mitään vakuuttavien todisteiden esittämistä se vasta tyhmää on.

        Mä hihitän täällä itsekseni, kieltämättä sulla on oma hilpeä logiikka, ettei vahvistusharhan vahvistaminen voi olla tyhmää, koska sitä ei voida todistaa.

        Mutta ei valitettavasti mene niin. Silloin kun ihminen lähtee hakemaan vahvistusta omalle vahvistusharhalleen, hänen älykkyys "pysähtyy" hän ei enää silloin kykene oppimaan uutta, esimerkiksi omista virheistään.

        Ylläri pylläri. Ilmiötä on myös tutkittu. Voit itsekkin tutustua CRT testeihin jotka sivuaavat aihetta.

        Siinä mielessä olet oikeassa, että se ei varsinaisesti liity Älykkyys osamäärään, vaan siihen että ihmiseltä puuttuu metakognitiota. Älykäs ihminen siis vain keksii enemmän syitä, miksi ei voi olevinaan olla väärässä.

      • Anonyymi00132
        Anonyymi00131 kirjoitti:

        Mä hihitän täällä itsekseni, kieltämättä sulla on oma hilpeä logiikka, ettei vahvistusharhan vahvistaminen voi olla tyhmää, koska sitä ei voida todistaa.

        Mutta ei valitettavasti mene niin. Silloin kun ihminen lähtee hakemaan vahvistusta omalle vahvistusharhalleen, hänen älykkyys "pysähtyy" hän ei enää silloin kykene oppimaan uutta, esimerkiksi omista virheistään.

        Ylläri pylläri. Ilmiötä on myös tutkittu. Voit itsekkin tutustua CRT testeihin jotka sivuaavat aihetta.

        Siinä mielessä olet oikeassa, että se ei varsinaisesti liity Älykkyys osamäärään, vaan siihen että ihmiseltä puuttuu metakognitiota. Älykäs ihminen siis vain keksii enemmän syitä, miksi ei voi olevinaan olla väärässä.

        Mä kans hihitän sitä kun haet tyhmyyksissä täältä vahvistusta omalle psykiatriauskovaisuudelle.Vaikka sitä sinun kannattas hakea muualta.

      • Anonyymi00133
        Anonyymi00131 kirjoitti:

        Mä hihitän täällä itsekseni, kieltämättä sulla on oma hilpeä logiikka, ettei vahvistusharhan vahvistaminen voi olla tyhmää, koska sitä ei voida todistaa.

        Mutta ei valitettavasti mene niin. Silloin kun ihminen lähtee hakemaan vahvistusta omalle vahvistusharhalleen, hänen älykkyys "pysähtyy" hän ei enää silloin kykene oppimaan uutta, esimerkiksi omista virheistään.

        Ylläri pylläri. Ilmiötä on myös tutkittu. Voit itsekkin tutustua CRT testeihin jotka sivuaavat aihetta.

        Siinä mielessä olet oikeassa, että se ei varsinaisesti liity Älykkyys osamäärään, vaan siihen että ihmiseltä puuttuu metakognitiota. Älykäs ihminen siis vain keksii enemmän syitä, miksi ei voi olevinaan olla väärässä.

        Yhtä tyhmää touhua hakea vahvistusta psykiatria uskovaisuteen.

      • Anonyymi00134
        Anonyymi00131 kirjoitti:

        Mä hihitän täällä itsekseni, kieltämättä sulla on oma hilpeä logiikka, ettei vahvistusharhan vahvistaminen voi olla tyhmää, koska sitä ei voida todistaa.

        Mutta ei valitettavasti mene niin. Silloin kun ihminen lähtee hakemaan vahvistusta omalle vahvistusharhalleen, hänen älykkyys "pysähtyy" hän ei enää silloin kykene oppimaan uutta, esimerkiksi omista virheistään.

        Ylläri pylläri. Ilmiötä on myös tutkittu. Voit itsekkin tutustua CRT testeihin jotka sivuaavat aihetta.

        Siinä mielessä olet oikeassa, että se ei varsinaisesti liity Älykkyys osamäärään, vaan siihen että ihmiseltä puuttuu metakognitiota. Älykäs ihminen siis vain keksii enemmän syitä, miksi ei voi olevinaan olla väärässä.

        Eihän nyt hölmö kukaan täysin koskaan opi omista virheistään.Niitä nyt tulee vaikka yrittää niistä oppia vaikka mikä olisi.

      • Anonyymi00135
        Anonyymi00133 kirjoitti:

        Yhtä tyhmää touhua hakea vahvistusta psykiatria uskovaisuteen.

        Haluaisitko vähän avata mitä tämä "psykiatria uskovaisuus" on?

        Onko se sitä, että uskotaan lääkkeiden parantavan kaiken, vai onko se sitä, että joutuu jatkuvasti korjaamaan sitä virhettä, että on olemassa muutakin hoitoa ja asioita mistä MT-kuntoutuja hyötyy? Vai onko se jotain muuta?

        Miksi täällä ylipäätään "kinastellaan" jostain kakkostyypin diabeteksen lääkkeettömistä hoitomuodoista, jos foorumin yleinen konsensus on se, että ei edes kyetä hyväksymään, että MT-puolella on lukuisia tapoja edistää kuntotujan elämää lääkkeettömillä hoidoilla ja keinoilla?

      • Anonyymi00136
        Anonyymi00119 kirjoitti:

        Saat sä toki lääkkeitä napsia suuhun vaikka kaksin käsin.
        Kyllä mä menen sillä periaattella että sitte vasta lääkettä jos ei muu vaihtoehtoinen hoito auta.

        En puhu kenestäkään henkilökohtaisesti.

        Erittäin hyvä pointti. ja näinhän se juuri onkin, että täysipäinen ihminen ottaa vastuun omasta sairaudestaan ja päättää itse millä keinoin lähtee sitä selättämään, riippuen monista tekijöistä, sairauden vakavuudesta, henkilökohtaisista preferensseistä jne jne.

        Miksi sitten tällaisista itsestään selvyyksistä kinastellaan tällä foorumilla?

        Minun valistunut arvaus on se, että foorumilla on ihmisiä jotka ei kykene ottamaan sitä vastuuta omasta sairaudestaan, ja kuvittelee että ideologinen MT-hoidosta kieltäytyminen olisi sama asia kuin kakkostyypin diabeteksen hoitaminen ilman lääkkeitä.

        Näinhän se ei tietenkään ole.

      • Anonyymi00138
        Anonyymi00131 kirjoitti:

        Mä hihitän täällä itsekseni, kieltämättä sulla on oma hilpeä logiikka, ettei vahvistusharhan vahvistaminen voi olla tyhmää, koska sitä ei voida todistaa.

        Mutta ei valitettavasti mene niin. Silloin kun ihminen lähtee hakemaan vahvistusta omalle vahvistusharhalleen, hänen älykkyys "pysähtyy" hän ei enää silloin kykene oppimaan uutta, esimerkiksi omista virheistään.

        Ylläri pylläri. Ilmiötä on myös tutkittu. Voit itsekkin tutustua CRT testeihin jotka sivuaavat aihetta.

        Siinä mielessä olet oikeassa, että se ei varsinaisesti liity Älykkyys osamäärään, vaan siihen että ihmiseltä puuttuu metakognitiota. Älykäs ihminen siis vain keksii enemmän syitä, miksi ei voi olevinaan olla väärässä.

        Eikös ne psyyken sairaudet vaikuta nimen omaan myös kaikkeen kognitioon ?
        Ei sairauskaan ihmistä sinänsä tyhmennä, ennemminkin sen sairauden oireet voivat aiheuttaa kaikenlaista.

      • Anonyymi00139
        Anonyymi00133 kirjoitti:

        Yhtä tyhmää touhua hakea vahvistusta psykiatria uskovaisuteen.

        Pieni ripaus myös sitä psykiatria uskovaisuutta tekee ihan hyvää, auttaa monissa asioissa.
        Siis huom! Pieni ripaus.

      • Anonyymi00140
        Anonyymi00134 kirjoitti:

        Eihän nyt hölmö kukaan täysin koskaan opi omista virheistään.Niitä nyt tulee vaikka yrittää niistä oppia vaikka mikä olisi.

        Jokainen tekee elämässään virheitä, eikä se ole vaarallista, ei siinä ole mitään pahaa.
        Virheistä voi tosiaankin oppia, ja kannattaakin. Ehkä ei tee ainakaan samanlaisia virheitä uudelleen.

      • Anonyymi00141
        Anonyymi00136 kirjoitti:

        En puhu kenestäkään henkilökohtaisesti.

        Erittäin hyvä pointti. ja näinhän se juuri onkin, että täysipäinen ihminen ottaa vastuun omasta sairaudestaan ja päättää itse millä keinoin lähtee sitä selättämään, riippuen monista tekijöistä, sairauden vakavuudesta, henkilökohtaisista preferensseistä jne jne.

        Miksi sitten tällaisista itsestään selvyyksistä kinastellaan tällä foorumilla?

        Minun valistunut arvaus on se, että foorumilla on ihmisiä jotka ei kykene ottamaan sitä vastuuta omasta sairaudestaan, ja kuvittelee että ideologinen MT-hoidosta kieltäytyminen olisi sama asia kuin kakkostyypin diabeteksen hoitaminen ilman lääkkeitä.

        Näinhän se ei tietenkään ole.

        Itse en ole ikinä ymmärtänyt, miksi niin usein aletaan vertaamaan psyykesairauksia ja -ongelmia johonkin diabetekseen. Eihän niillä ole oikeastaan sairauksina mitään yhteistä.

      • Anonyymi00145
        Anonyymi00127 kirjoitti:

        Ehkä suurin ero Diabetes ja Mt skenen välillä on juuri se että Diabetes skenessä osataan antaa sitä kritiikkiä jatkuvan valittamisen sijaan, vaikka sielläkin on omat ongelmansa, esimerkiksi rahoituksen, tai lääkäripulan suhteen.

        Ehkä se "sairas" valittaja ei tajua että siinä vieressä on ihminen joka antaa hyödyllistä kritiikkiä. Eikä osaa verrata sitä omaa ulosantiaan, vaan kuvittelee vain tuottavansa jotain hyödyllistä.

      • Anonyymi00146
        Anonyymi00131 kirjoitti:

        Mä hihitän täällä itsekseni, kieltämättä sulla on oma hilpeä logiikka, ettei vahvistusharhan vahvistaminen voi olla tyhmää, koska sitä ei voida todistaa.

        Mutta ei valitettavasti mene niin. Silloin kun ihminen lähtee hakemaan vahvistusta omalle vahvistusharhalleen, hänen älykkyys "pysähtyy" hän ei enää silloin kykene oppimaan uutta, esimerkiksi omista virheistään.

        Ylläri pylläri. Ilmiötä on myös tutkittu. Voit itsekkin tutustua CRT testeihin jotka sivuaavat aihetta.

        Siinä mielessä olet oikeassa, että se ei varsinaisesti liity Älykkyys osamäärään, vaan siihen että ihmiseltä puuttuu metakognitiota. Älykäs ihminen siis vain keksii enemmän syitä, miksi ei voi olevinaan olla väärässä.

        Sä toistat aina tuota samaa lausetta, kuin papukaija. Onko se hyväkin todiste älykkyydestä? Ilmeisesti pidät itseäsi kovinkin älykkäänä. Koska analysoit ja arvostelet muita.

        Mitään uutta et koskaan silti kirjoita, tai tuo esille.

        Kirjoituksesi on useimmiten vain pelkkää trollausta.

      • Anonyymi00147
        Anonyymi00136 kirjoitti:

        En puhu kenestäkään henkilökohtaisesti.

        Erittäin hyvä pointti. ja näinhän se juuri onkin, että täysipäinen ihminen ottaa vastuun omasta sairaudestaan ja päättää itse millä keinoin lähtee sitä selättämään, riippuen monista tekijöistä, sairauden vakavuudesta, henkilökohtaisista preferensseistä jne jne.

        Miksi sitten tällaisista itsestään selvyyksistä kinastellaan tällä foorumilla?

        Minun valistunut arvaus on se, että foorumilla on ihmisiä jotka ei kykene ottamaan sitä vastuuta omasta sairaudestaan, ja kuvittelee että ideologinen MT-hoidosta kieltäytyminen olisi sama asia kuin kakkostyypin diabeteksen hoitaminen ilman lääkkeitä.

        Näinhän se ei tietenkään ole.

        "...täysipäinen ihminen ottaa vastuun omasta sairaudestaan ja päättää itse millä keinoin lähtee sitä selättämään...."
        "....arvaus on se, että foormilla on ihmisiä jotka ei kykene ottamaan sitä vastuuta omasta sairaudestaan...."
        Takerrun näihin kahteen kommentin kohtaan ja haluan tuoda mielipiteenäni lääkkeiden vaikutuksen ns. psyykkiseen sairauteen. Sitä todellisuutta eivät ihmiset tajua mikä vaikutus lääkkeillä on ja psykiatrisessa hoitojärjestelmässä turhaan pyörimisessä.
        Sitten kun lopettaa lääkityksen ja vieroitusoireet kärsittyään silmät avautuvat, tajuaa niiden vaikutuksesta elämäänsä. Tämä on tuhansien ja tuhansien oma kokemus.

        - Lääkkeet aiheuttaa lisää sairauden oireita jotka sitten liitetään siihen alkuperäiseen oloon joka oli lähtiessä hakemaan apua. Lääkäri itse vahvistaa potilaalle että kaikki uudet sairauden ilmentymät johtuvat siitä että sinulla on tämä diagnoosi. Ero mikä on omaa sairautta ja mikä lääkkeiden aiheuttamaa uutta oiretta, se ei koskaan tule esille. Mitään todellista omaa mielen sairautta ei todellisuudessa ole juuri kellään ollutkaan. Paino sanalla mielen.

        - Lääkkeiden tekemät oireet eivät ole ihmisen omaa sairautta vaikka häntä yritetään näin aivopestä uskomaan tämä. Monellakaan maallikolla ei ole tietoa eikä keinoja toimia tällaisessa tilanteessa toisin kuin lääkäri sanoo, koska ei tiedä vaihtoehdoista.

        - Itse ei voi ottaa vastuuta omasta sairaudestaan, koska se ei ole ihmisen itsestä lähtevää oireilua vaan lääkkeiden aiheuttamaa. Oma alkujaan ei -sairausperäinen oireilu ei parane huumamalla hermosto aivojen toimintaa muuttavalla aineella. Silloin ihmisen keho vain lukitaan paikalleen unen omaiseen tilaan ja estetään menemästä eteenpäin. Kroonistuminen on yleinen olotila.

        - Ihmistä ei voi koskaan vaatia vastuuseen hoidostaan silloin kun hänen kehoonsa tuodaan ylimääräistä tuhoavaa ainetta. Lääkkeiden aiheuttama psyykkinen häiriötila ei parane tuomalla ulkoapäin erilaisia portaita joita pitkin käsketään kulkemaan jotta paranisi tai syyttämällä, oma vikasi kun et ole tarpeeksi hyvä parantamaan itseäsi.

        - Vastuu on aina lääkärillä . He tietävät tämän itsekin.

      • Anonyymi00148
        Anonyymi00147 kirjoitti:

        "...täysipäinen ihminen ottaa vastuun omasta sairaudestaan ja päättää itse millä keinoin lähtee sitä selättämään...."
        "....arvaus on se, että foormilla on ihmisiä jotka ei kykene ottamaan sitä vastuuta omasta sairaudestaan...."
        Takerrun näihin kahteen kommentin kohtaan ja haluan tuoda mielipiteenäni lääkkeiden vaikutuksen ns. psyykkiseen sairauteen. Sitä todellisuutta eivät ihmiset tajua mikä vaikutus lääkkeillä on ja psykiatrisessa hoitojärjestelmässä turhaan pyörimisessä.
        Sitten kun lopettaa lääkityksen ja vieroitusoireet kärsittyään silmät avautuvat, tajuaa niiden vaikutuksesta elämäänsä. Tämä on tuhansien ja tuhansien oma kokemus.

        - Lääkkeet aiheuttaa lisää sairauden oireita jotka sitten liitetään siihen alkuperäiseen oloon joka oli lähtiessä hakemaan apua. Lääkäri itse vahvistaa potilaalle että kaikki uudet sairauden ilmentymät johtuvat siitä että sinulla on tämä diagnoosi. Ero mikä on omaa sairautta ja mikä lääkkeiden aiheuttamaa uutta oiretta, se ei koskaan tule esille. Mitään todellista omaa mielen sairautta ei todellisuudessa ole juuri kellään ollutkaan. Paino sanalla mielen.

        - Lääkkeiden tekemät oireet eivät ole ihmisen omaa sairautta vaikka häntä yritetään näin aivopestä uskomaan tämä. Monellakaan maallikolla ei ole tietoa eikä keinoja toimia tällaisessa tilanteessa toisin kuin lääkäri sanoo, koska ei tiedä vaihtoehdoista.

        - Itse ei voi ottaa vastuuta omasta sairaudestaan, koska se ei ole ihmisen itsestä lähtevää oireilua vaan lääkkeiden aiheuttamaa. Oma alkujaan ei -sairausperäinen oireilu ei parane huumamalla hermosto aivojen toimintaa muuttavalla aineella. Silloin ihmisen keho vain lukitaan paikalleen unen omaiseen tilaan ja estetään menemästä eteenpäin. Kroonistuminen on yleinen olotila.

        - Ihmistä ei voi koskaan vaatia vastuuseen hoidostaan silloin kun hänen kehoonsa tuodaan ylimääräistä tuhoavaa ainetta. Lääkkeiden aiheuttama psyykkinen häiriötila ei parane tuomalla ulkoapäin erilaisia portaita joita pitkin käsketään kulkemaan jotta paranisi tai syyttämällä, oma vikasi kun et ole tarpeeksi hyvä parantamaan itseäsi.

        - Vastuu on aina lääkärillä . He tietävät tämän itsekin.

        Olisiko mitään tilastoa esittää niistä "tuhansista ja taas tuhansista", joille on käynyt mielestäsi hyvin, joilla on kokemusta, että lääkkeiden lopetus on ollut hyvä asia ?

      • Anonyymi00150
        Anonyymi00148 kirjoitti:

        Olisiko mitään tilastoa esittää niistä "tuhansista ja taas tuhansista", joille on käynyt mielestäsi hyvin, joilla on kokemusta, että lääkkeiden lopetus on ollut hyvä asia ?

        Epäiletkö että lääkkeiden lopettaminen ei olisi hyvä asia?
        Voisi ihan hyvin kysyä myös onko viinan juomisen lopettaminen hyvä asia? Tai huumeiden käytön lopettaminen? Eikö ihmisen elämänlaatu parane kun pääsee näistä riippuvuuksista irti. Tämähän on yleisesti kaikille tiedossa oleva itsestään selvä asia.

        Mutta todellisuudessa. tilastoja on aika hankala koota tästä aiheesta, koska lääkkeiden lopettajia on hajallaan ympäri Suomea, kukin omissa kodeissaan. Kuka heitä sieltä alkaisi kerätä galluppeihinsa?

        Tarveydenhoidon ammattilaisten ja lääkäreiden on tällaista hankala todeta, koska heidän kontaktinsa lakkaa ja potilaat häviää heidän vastaanotoiltaan kun tervehtyvät.

        Mutta muuten, mielenkiintoinen kysymys.

      • Anonyymi00151
        Anonyymi00146 kirjoitti:

        Sä toistat aina tuota samaa lausetta, kuin papukaija. Onko se hyväkin todiste älykkyydestä? Ilmeisesti pidät itseäsi kovinkin älykkäänä. Koska analysoit ja arvostelet muita.

        Mitään uutta et koskaan silti kirjoita, tai tuo esille.

        Kirjoituksesi on useimmiten vain pelkkää trollausta.

        Edelliseen lisäys: Minulle riitti todisteeksi lääkkeiden lopettamisesta tulleet hyödyt ja haittojen katoaminen. Siinä sinulle sitä vahvistusharhan vahvistamista, tai etsimistä! Koska sitä ( mitään vahvistusharhan vahvistamista) minun ei ole koskaan tarvinnut tehdä.

      • Anonyymi00152
        Anonyymi00150 kirjoitti:

        Epäiletkö että lääkkeiden lopettaminen ei olisi hyvä asia?
        Voisi ihan hyvin kysyä myös onko viinan juomisen lopettaminen hyvä asia? Tai huumeiden käytön lopettaminen? Eikö ihmisen elämänlaatu parane kun pääsee näistä riippuvuuksista irti. Tämähän on yleisesti kaikille tiedossa oleva itsestään selvä asia.

        Mutta todellisuudessa. tilastoja on aika hankala koota tästä aiheesta, koska lääkkeiden lopettajia on hajallaan ympäri Suomea, kukin omissa kodeissaan. Kuka heitä sieltä alkaisi kerätä galluppeihinsa?

        Tarveydenhoidon ammattilaisten ja lääkäreiden on tällaista hankala todeta, koska heidän kontaktinsa lakkaa ja potilaat häviää heidän vastaanotoiltaan kun tervehtyvät.

        Mutta muuten, mielenkiintoinen kysymys.

        Yritätkö taas tahallasi sekoittaa riippuvuus sairaudet luulosairauksiin?

        Suomessa tiedetään jokainen psykoosisairas joka lopettaa lääkkeet ja flippauksen jälkeen tuodaan takaisin sairaalaan.

        Eikä se ole edes harvinaista, vaan valtaosa skitsofreenikoista lopettaa lääkityksen jossain vaiheessa hoitopolkua.

        Oletko muuten koskaan tullut ajatelleesi, että esimerkiksi alkoholilla on myös myönteisiä vaikutuksia, vaikka niistä ei yleensä puhuta tietoisesti.

      • Anonyymi00153
        Anonyymi00152 kirjoitti:

        Yritätkö taas tahallasi sekoittaa riippuvuus sairaudet luulosairauksiin?

        Suomessa tiedetään jokainen psykoosisairas joka lopettaa lääkkeet ja flippauksen jälkeen tuodaan takaisin sairaalaan.

        Eikä se ole edes harvinaista, vaan valtaosa skitsofreenikoista lopettaa lääkityksen jossain vaiheessa hoitopolkua.

        Oletko muuten koskaan tullut ajatelleesi, että esimerkiksi alkoholilla on myös myönteisiä vaikutuksia, vaikka niistä ei yleensä puhuta tietoisesti.

        Skitsofrenia ei ole ainoa psykoosisairaus, on muitakin, jotka luokitellaan psykoosisairaudeksi.
        "Jokainen psykoosisairas joka lopettaa lääkkeet, ja flippaa..." "Suomessa tiedetään.."
        Tiedetäänkö, vai onko niin, että sinä et tiedä ?
        Kaikille ei noin käy. Itsellänikin diagnosoitiin psykoosisairaus jo vajaat 30 vuotta sitten, ja vuosiahan siinä meni lääkepöllyssä ja muutenkin sekaisena. Viimein kun pääsin lääkityksistä eroon, en ole flipannut, ei ole tullut psykooseja, en ole ollut sairaalassa.
        Mitä myönteisiä vaikutuksia alkoholilla on ? Oma psykoosisairauteni puhkesi alun alkaen runsaan alkoholin käytön, alkoholismin laukaisemana.

      • Anonyymi00157
        Anonyymi00146 kirjoitti:

        Sä toistat aina tuota samaa lausetta, kuin papukaija. Onko se hyväkin todiste älykkyydestä? Ilmeisesti pidät itseäsi kovinkin älykkäänä. Koska analysoit ja arvostelet muita.

        Mitään uutta et koskaan silti kirjoita, tai tuo esille.

        Kirjoituksesi on useimmiten vain pelkkää trollausta.

        Mistä uudesta mielenterveyteen liittyvästä asiasta haluaisit keskustella? Yllätä minut ja tee uusi ketju uudesta aiheesta mistä täällä ei ole keskusteltu pariin vuoteen niin tulen mukaan mielelläni.

      • Anonyymi00159

        Uskallan olla taas eri mieltä.

        Silloin kun ihmistä pitää hoitaa, niin silloin hoidolle pitää olla syy.

        Se on taas tätä sairaan ihmisen narratiivia missä halutaan sitä erityiskohtelua ilman pätevää syytä ja toivotaan että se erityiskohtelu olisi sitä että se sairaus saisi lisää "elintilaa".

      • Anonyymi00160
        Anonyymi00007 kirjoitti:

        Onkohan lainsäädäntö (mielenterveyslaki) ohjaamassa psykiatrisia hoitokäytäntöjä epäinhimillisiin hoitotoimenpiteisiin? Lakihan antaa toiminnalle tienviitat ja toiminnan sisällön kehykset.
        Käytänössä on olemassa hyvin pieni määrä potilaita, joihin lakia voidaan soveltaa. Nyt psyykkisesti terveistä tehdään mielisairaita ja lakia aletaan soveltaa myös heidän hoidossaan.
        Psykiatrian tietämys kulkee liian kapeilla raiteilla, vaihtoehtoja koko ihmisen hoitamiseen ei ole.

        Lääkäreitä ei kouluteta terapia tyyppiseen hoitoon, näin olen päätellyt kun lukee vuodesta toiseen ihmisten kokemuksia hoidoistaan. Lääkäreistä tehdään vain lääkeautomaatteja lääketehtaille ja ihmisiä pyöritetään psykiatrisessa hoitojärjestelmässä vuosikausia saamatta aikaan paranemista. Ei kai veronmaksajat halua tällaiseen rahojaan antaa.

        Ei myöskään hoitohenkilökuntaa kouluteta terapiaan päätellen heidän potilaita alistavan ja määräysvaltaansa käyttämänsä kohtelun takia. Sairaaloissa heidän pääasiallinen tehtävänsä on ylläpitää laitoksen organisaatiota ja hoitokäytäntöjä ja huolehtia potilaiden päivittäisistä arkirutiineista. mm. ruuasta, puhtaudesta, palavereista, lääkkeistä, ohjata potilaita elämään sairaan roolissaan ja osaston järjestelmässä.

        Psykiatri Ben Furman on rohkeasti uskaltanut kritisoida psykiatrisia nykykäytäntöjä.
        Hänen mukaansa ihmisiä sulautetan osaksi psykiatrista järjestelmää. Järjestelmä kaappaa potilaan sisäänsä ja siellä häntä aletaan ohjata potilaan uralle. Järjestelmä on aivopesujärjestelmä jonka oppeihin kuuluu mm. uskomus sinun täytyy syödä lääkkeitä lopun ikääsi.
        Potilaille osoitetan että jokin ulkopuolinen tekee kaiken, järjestelmä itse tarjoutuu tähän ja osoittaa potilaalle oman paikkansa kouluttamalla ihmisiä uskomaan sairauteensa ja opettaa elämään sairaan roolissa.

        Kyllä, jos on asennevamma, niin voi ajatella että laki nimenomaan pakottaa potilaan huonoon kohteluun.

        Itse ajattelen niin että lait on enemmän kompromissejä erilaisten eettisten ja muiden realiteettien välillä. Ja kyllä petyn usein siitä että taloudellisten resurssien vuoksi ei aina saavuteta niitä arvoja joita itse kannatan.

        Siitä näkökulmasta mistä minä sotealaa katson lait muodostavat ikään kuin hiekkalaatikon laidat, mutta sen hiekkalaatikon sisällä meillä on niitä erilaisia "työkaluja" millä työskennellään kohti toivottuja tuloksia.

        Siitä voidaan sitten tietysti kinastella ajasta iäisyyteen mikä on toivottu tulos sairaan ihmisen näkökulmasta.

        Sote ala on suomen suurin työllistäjä. Sinne siis mahtuu koko suomalaisen työntekijän kirjo.

        Jokaisella näistä on omat henkilökohtaiset ambitiot ja mielenkiinnon kohteet. Ja kaikki he opiskelevat asioita työnsä lomassa, parantaakseen ammattitaitoa tsi edetäkseen elämässä tai urallaan.

        Minulla on itselläni ollut hoitajia jotka ovat. Tutkineet kulttuurihyvinvointia, opiskelleet greencaree, tehostaneet rakenteellista kirjaamista, opiskelleet työkyvyn arviointia, esihenkilö toimintaa, opiskellut lyhyt terapeutiksi. Jne.

        Se että itsellä on asennevamma eikä pääse elämässään tai asenteessaan eteenpäin ei estä hoitoalalla työskentelevää etenemästä.

      • Anonyymi00163
        Anonyymi00157 kirjoitti:

        Mistä uudesta mielenterveyteen liittyvästä asiasta haluaisit keskustella? Yllätä minut ja tee uusi ketju uudesta aiheesta mistä täällä ei ole keskusteltu pariin vuoteen niin tulen mukaan mielelläni.

        Taisit ymmärtää väärin. Lääkehaitta uskovaiset ei halua keskustella mistään muusta kuin lääkkeiden haitoista. Ei siis missään tapauksessa itse sairauksista tai mistään muusta hoidosta tai kuntoutuksesta.

        Mutta he luottavat, että heidän mielen akrobatia pystyy torjumaan kaikki argumentit. Uudet ja vanhat. Niin pitkään kunhan kukaan ei heitä pakota lääkkeettömiin hoitoihin.

      • Anonyymi00165
        Anonyymi00157 kirjoitti:

        Mistä uudesta mielenterveyteen liittyvästä asiasta haluaisit keskustella? Yllätä minut ja tee uusi ketju uudesta aiheesta mistä täällä ei ole keskusteltu pariin vuoteen niin tulen mukaan mielelläni.

        Uuteen keskusteluun haluat mukaan.Mutta tässäkin keskustelussa olet mukana kokoaja.

      • Anonyymi00255
        Anonyymi00052 kirjoitti:

        Ei psykiatri teekään kenestäkään oikeasti sairaita. Mutta hän määrittelee terveet sairaiksi.

        Ei kukaan sairastu sillä että hänestä kirjoitetaan potilastietoihin jokin diagnoosi. Tällaisista ihmisistä käytetään nimitystä paperipotilas, eli ihmiselle annetaan väärä sairausidentiteetti ja hänet siirretään paperilla tilastoihin sairaana.

        Jos lääkäri katsoo että ei ole sairas, miksi hän sitten määrää lääkkeitä. Mitä lääkkeiden pitäisi parantaa jos ei kerran ole sairas.

        No miten, ja miksi terve ihminen menisi sinne psykiatrin luokse ?
        Terveelle ihmiselle ei anneta diagnoosia.

    • Anonyymi00015

      Itse koin merkittäviä masennuslääkevieroitusoireita enkä saanut juurikaan ohjeita tai riittävää tukea purkuun. Oireita tulkittiin nuppiongelmina vaikka ne oli aiempaa pahempia ja erilaisia. Yleislääkäri ei ollut kuullut sähköiskuista päässä - se kuvaa hyvin tiedon astetta tuolla sektorilla. Tuolloin alkoi myös PSSD-oireisto.

      Uneni häiriintyi vieroituksen seurauksena joka oli liian nopea hermostolle vuosien lääkekäytön jälkeen ja sitä lääkittiin. Kun hermostoni yhtäkkiä ei vieroituksen jälkeen sietänytkään samalla lailla lääkeaineita, oireet kuten sisäinen levottomuus(akatisia), unen häiriöt, ja äkillisesti alkanut muu paha olo tulkittiin vain mielenterveyden kautta ja tungettiin lisää lääkkeitä.. Lopulta kiduin muutaman kuukauden lääkehaitoissa, lääkärin lisätessä pilleriä toisen päälle ja romahdin pahasti. Kaikki oireiluni tulkittiin mt vaivana. Lääkkeet lisäsi sekavuutta ja pahaa oloa ja kognition haittoja mutta eipä se juuri kellään kiinnostunut. Nostin itseni pohjalta hankkimalla tietoa lääkehaitoista, vieroitusoireista, akatisiasta ja lääkepuruista.

      Totesin että mitä vähemmän neurotoksisia aineita sen paremmin aivot toimii ja sitä luontaisempi ja parempi olo on. Pitkään kesti homeostaasin sotkemisen jälkeen hermoston saavuttaa homeostaasi missä on ok olo aineilla sotkemisen jälkeen. Purku oli kidutusta pahimmillaan. Opin sen miksi välittäjäaineita ei kannata sotkea ja miten psykoaktiiviset kidnappaavat hermoston ja pakottavat toimimaan niiden alaisuudessa ja purku on pahimmillan aivan hirveää.

      • Anonyymi00016

        Enpä kyllä usko että mt järjestelmässä saa juuri apua. Ei he ymmärrä yhtään mitä minulle tapahtui. Ei he ymmärrä mitä tarkoittaa hermoston herkistyminen lääkevieroituksessa, ei he ymmärrä mitä tarkoittaa kindling kun lyöt päälle uusia aineita joihin tulee entistä huonompia reaktioita ja purku on vieläkin hankalampaa tokakerralla. Ei he ymmärrä miten sain menolipun sellaiseen paikkaan mitä ei ihmisen nahoissaan pitäisi kokea koska meidän hermostoa ei ole rakennettu sotkettavaksi vuosia noin.

        Ei he ymmärrä miten ihmiset noissa tiloissa menettää vuosia elämästä nyhräten pillerimurua koska lopulta hermosto on niin sekaisin
        Vertaisilla on paljon enemmän tietoa miten selvitä. Psykiatrian vastaanotto on tuossa tilassa pahimmillaan hyvin vaarallinen paikka.

        Valittaminen on turhaa. Koko biologinen paradigma on paska ja perustuu vaan oireiden hoitoon pillereillä. Mitäpä siinä valittelemaan?

        Parasta mitä psykiatria teki oli vain antaa vieroittautua rauhassa ja määrätä aineita siksi ajaksi. Rahansaanti tuoksi ajaksi on tärkeää mutta se useimmiten tapahtuu mt diagnoosilla. Kitumiset tapahtui kotona yksin koska eipä aineseuraamuksia hetkessä parannetakaan.

      • Anonyymi00021
        Anonyymi00016 kirjoitti:

        Enpä kyllä usko että mt järjestelmässä saa juuri apua. Ei he ymmärrä yhtään mitä minulle tapahtui. Ei he ymmärrä mitä tarkoittaa hermoston herkistyminen lääkevieroituksessa, ei he ymmärrä mitä tarkoittaa kindling kun lyöt päälle uusia aineita joihin tulee entistä huonompia reaktioita ja purku on vieläkin hankalampaa tokakerralla. Ei he ymmärrä miten sain menolipun sellaiseen paikkaan mitä ei ihmisen nahoissaan pitäisi kokea koska meidän hermostoa ei ole rakennettu sotkettavaksi vuosia noin.

        Ei he ymmärrä miten ihmiset noissa tiloissa menettää vuosia elämästä nyhräten pillerimurua koska lopulta hermosto on niin sekaisin
        Vertaisilla on paljon enemmän tietoa miten selvitä. Psykiatrian vastaanotto on tuossa tilassa pahimmillaan hyvin vaarallinen paikka.

        Valittaminen on turhaa. Koko biologinen paradigma on paska ja perustuu vaan oireiden hoitoon pillereillä. Mitäpä siinä valittelemaan?

        Parasta mitä psykiatria teki oli vain antaa vieroittautua rauhassa ja määrätä aineita siksi ajaksi. Rahansaanti tuoksi ajaksi on tärkeää mutta se useimmiten tapahtuu mt diagnoosilla. Kitumiset tapahtui kotona yksin koska eipä aineseuraamuksia hetkessä parannetakaan.

        "Mitäpä sitä valittelemaan?" Siis mitä, täällä teet sitä jatkuvasti. Ei siis millään pahalla, sen kun valitat, sinulla on siihen täysi oikeus. Mutta miksi vähättelet, mitäpä sitä valittelemaan, kun kuitenkin....
        Millainen tilanteesi on nykyään ? Onko sinulla elämässäsi jotain miellyttävää tekemistä ?
        Onko mielialasi hyvä ? ( Kommenteistasi päätellen ei aina taida niin olla ?)
        Miksi et päästä irti menneistä, ja keskity tähän päivään ? Jos hoitoasiat on jo jäänyt taakse, niin miksi niitä pyöritellä mielessään, ei siitä varmaan ainakaan hyvää oloa tule ?

      • Anonyymi00026
        Anonyymi00021 kirjoitti:

        "Mitäpä sitä valittelemaan?" Siis mitä, täällä teet sitä jatkuvasti. Ei siis millään pahalla, sen kun valitat, sinulla on siihen täysi oikeus. Mutta miksi vähättelet, mitäpä sitä valittelemaan, kun kuitenkin....
        Millainen tilanteesi on nykyään ? Onko sinulla elämässäsi jotain miellyttävää tekemistä ?
        Onko mielialasi hyvä ? ( Kommenteistasi päätellen ei aina taida niin olla ?)
        Miksi et päästä irti menneistä, ja keskity tähän päivään ? Jos hoitoasiat on jo jäänyt taakse, niin miksi niitä pyöritellä mielessään, ei siitä varmaan ainakaan hyvää oloa tule ?

        Niinhän sinä onneton tunkion k*kko oletat, että niitä epäkohtia ei ole muutkin jo huomanneet ja panneet merkille!

        Epäkohtien sanominen ei ole sama asia, kuin valittaminen.

        Ja mitä sinä sitten valitat! Mene itse luontoon!

      • Anonyymi00027
        Anonyymi00026 kirjoitti:

        Niinhän sinä onneton tunkion k*kko oletat, että niitä epäkohtia ei ole muutkin jo huomanneet ja panneet merkille!

        Epäkohtien sanominen ei ole sama asia, kuin valittaminen.

        Ja mitä sinä sitten valitat! Mene itse luontoon!

        "Millainen tilanteesi on nykyään ? Onko sinulla elämässäsi jotain miellyttävää tekemistä ?
        Onko mielialasi hyvä ? ( Kommenteistasi päätellen ei aina taida niin olla ?)
        Miksi et päästä irti menneistä, ja keskity tähän päivään ? Jos hoitoasiat on jo jäänyt taakse, niin miksi niitä pyöritellä mielessään, ei siitä varmaan ainakaan hyvää oloa tule ?
        "

        Ja nämä asiat kuuluu sinulle miten?

      • Anonyymi00028
        Anonyymi00027 kirjoitti:

        "Millainen tilanteesi on nykyään ? Onko sinulla elämässäsi jotain miellyttävää tekemistä ?
        Onko mielialasi hyvä ? ( Kommenteistasi päätellen ei aina taida niin olla ?)
        Miksi et päästä irti menneistä, ja keskity tähän päivään ? Jos hoitoasiat on jo jäänyt taakse, niin miksi niitä pyöritellä mielessään, ei siitä varmaan ainakaan hyvää oloa tule ?
        "

        Ja nämä asiat kuuluu sinulle miten?

        Itselläni meni vuosia ja vuosia elämästäni tähän paskaan ja sen selvittämiseen. Psykiatria vaikuttu identiteetinmuodostamiseen nuoresta pitäen myös haitallisilla tavoilla ja olin tietämättäni osa ei kontrolloitua lääkekoerta millä oli vaikutuksia kasvuun ja kehitykseen. Ilmn kunnon informoitua suostumusta tietenkin. Sain lisäksi PSSD:n. Tämä on osa elämääni haluan tai en.

        Huomiota voi suunnata elämässä vaikka mihin - ja sitä voi suunnata useisiin asioihin.

      • Anonyymi00040
        Anonyymi00027 kirjoitti:

        "Millainen tilanteesi on nykyään ? Onko sinulla elämässäsi jotain miellyttävää tekemistä ?
        Onko mielialasi hyvä ? ( Kommenteistasi päätellen ei aina taida niin olla ?)
        Miksi et päästä irti menneistä, ja keskity tähän päivään ? Jos hoitoasiat on jo jäänyt taakse, niin miksi niitä pyöritellä mielessään, ei siitä varmaan ainakaan hyvää oloa tule ?
        "

        Ja nämä asiat kuuluu sinulle miten?

        Eivät kuulukaan, älä hermoile.
        Tuo kielenkäyttösi ja käytöksesi kertoo aika paljon. Saat ihan rauhassa pyöritellä niitä epäkohtia vaikka loppuelämäsi ajan, eihän se kenellekään muulle kuulu.
        Jokaisesta kommentistasi saa jollain tavalla käsityksen, että puhut jo menneistä asioista, kokemuksista, ym. Eli niitä ajatellen olisi voinut ajatella, että tilanteesi olisi jo nykyään parempi. Sen takia vain kyselin nykyistä tilannetta. Toki, oma asiasihan se on, sen kun kirjoittelet mitä haluat.

      • Anonyymi00041
        Anonyymi00028 kirjoitti:

        Itselläni meni vuosia ja vuosia elämästäni tähän paskaan ja sen selvittämiseen. Psykiatria vaikuttu identiteetinmuodostamiseen nuoresta pitäen myös haitallisilla tavoilla ja olin tietämättäni osa ei kontrolloitua lääkekoerta millä oli vaikutuksia kasvuun ja kehitykseen. Ilmn kunnon informoitua suostumusta tietenkin. Sain lisäksi PSSD:n. Tämä on osa elämääni haluan tai en.

        Huomiota voi suunnata elämässä vaikka mihin - ja sitä voi suunnata useisiin asioihin.

        Tämä on täysin totta, että huomiota voi elämässään suunnata aivan mihin haluaa.
        Minullekin jäi osaksi elämää monihermosairaus (ainakin osittain lääkitystenkin seurausta), ja se on nyt sitten olemassa, halusin tai en. Mutta suuntaan todellakin huomioni muihin asioihin elämässäni, se antaa psyykkisestikin paremman olon, kun en pyörittele mielessä tuota hermosto asiaa. Haittaahan tuo vaiva monissa yhteyksissä, fyysiseen terveyteenkin liittyen, mutta on elämässä enemmän myös hyviä asioita.

      • Anonyymi00055
        Anonyymi00027 kirjoitti:

        "Millainen tilanteesi on nykyään ? Onko sinulla elämässäsi jotain miellyttävää tekemistä ?
        Onko mielialasi hyvä ? ( Kommenteistasi päätellen ei aina taida niin olla ?)
        Miksi et päästä irti menneistä, ja keskity tähän päivään ? Jos hoitoasiat on jo jäänyt taakse, niin miksi niitä pyöritellä mielessään, ei siitä varmaan ainakaan hyvää oloa tule ?
        "

        Ja nämä asiat kuuluu sinulle miten?

        Olen eri anonyymi, mutta mainitsen että foorumilla ihminen kertoo itsestään tietysti vain sen mitä haluaa, ja se mitä ihminen kertoo on se mitä toiset hänestä havainnoi.

        Osaa foorumilla esitetyistä kysymyksistä kannattaakin ottaa retorisina kysymyksinä.

        Mutta kykenetkö itse käsittelemään niitä syitä, miksi esität niin ristiriitaisia väitteitä?

        Ei tarvitse vastata, mutta voit miettiä, että liittyykö ne jotenkin esitettyihin kysymyksiin, koska vastauksestasi saa sen käsityksen, että ne voivat olla sellaisia asioita, joita voi olla vaikea käsitellä.

      • Anonyymi00070
        Anonyymi00055 kirjoitti:

        Olen eri anonyymi, mutta mainitsen että foorumilla ihminen kertoo itsestään tietysti vain sen mitä haluaa, ja se mitä ihminen kertoo on se mitä toiset hänestä havainnoi.

        Osaa foorumilla esitetyistä kysymyksistä kannattaakin ottaa retorisina kysymyksinä.

        Mutta kykenetkö itse käsittelemään niitä syitä, miksi esität niin ristiriitaisia väitteitä?

        Ei tarvitse vastata, mutta voit miettiä, että liittyykö ne jotenkin esitettyihin kysymyksiin, koska vastauksestasi saa sen käsityksen, että ne voivat olla sellaisia asioita, joita voi olla vaikea käsitellä.

        Ja ne ovat myös kysymyksiä, joita voisi olla hyvä käsitellä, jos ei ole aiemmin pystynyt.
        En siis ole tuo edellinen (00055) kommentoija.

      • Anonyymi00107
        Anonyymi00055 kirjoitti:

        Olen eri anonyymi, mutta mainitsen että foorumilla ihminen kertoo itsestään tietysti vain sen mitä haluaa, ja se mitä ihminen kertoo on se mitä toiset hänestä havainnoi.

        Osaa foorumilla esitetyistä kysymyksistä kannattaakin ottaa retorisina kysymyksinä.

        Mutta kykenetkö itse käsittelemään niitä syitä, miksi esität niin ristiriitaisia väitteitä?

        Ei tarvitse vastata, mutta voit miettiä, että liittyykö ne jotenkin esitettyihin kysymyksiin, koska vastauksestasi saa sen käsityksen, että ne voivat olla sellaisia asioita, joita voi olla vaikea käsitellä.

        Nojatuolisykologi vauhdissa.

      • Anonyymi00109
        Anonyymi00041 kirjoitti:

        Tämä on täysin totta, että huomiota voi elämässään suunnata aivan mihin haluaa.
        Minullekin jäi osaksi elämää monihermosairaus (ainakin osittain lääkitystenkin seurausta), ja se on nyt sitten olemassa, halusin tai en. Mutta suuntaan todellakin huomioni muihin asioihin elämässäni, se antaa psyykkisestikin paremman olon, kun en pyörittele mielessä tuota hermosto asiaa. Haittaahan tuo vaiva monissa yhteyksissä, fyysiseen terveyteenkin liittyen, mutta on elämässä enemmän myös hyviä asioita.

        Itselläni on PSSD, hermosto- ja muistioireita edelleen.

        Tällä on vaikutusta isoon osaan elämässä. Parisuhteen muodostamisesta nyt alkaen.

        Paljon olen saanut aikaan viime vuosina omassa elämässä, koska olen sitkeä ja olen diilannut traumojeni kanssa.

        Kuten aiemmin olen sanonut kritisoin psykiatriaa, en kritisoi esim terapiatyöskentelyä mutta biologisen psykiatrian paradigmaa kritisoin. Virheellistä informaatiota lääkkeistä ja kaikkea paskaa. Kun puhutaan psykiatriasta, on hyvä erottaa juuri biologisen psykiatrian suuntaus joka on lääke- ja diagnoosikeskeinen eikä kunnioita ihmisen oikeutta informoituun suostumukseen . Jälkikäteen voidaan viisaastella kun ollaan jo tuhottu monien ihmisten terveyttä puhumalla jostain sosiaalisesta puolesta. Plaaplaaplaa. Sanahelinää.

      • Anonyymi00110
        Anonyymi00109 kirjoitti:

        Itselläni on PSSD, hermosto- ja muistioireita edelleen.

        Tällä on vaikutusta isoon osaan elämässä. Parisuhteen muodostamisesta nyt alkaen.

        Paljon olen saanut aikaan viime vuosina omassa elämässä, koska olen sitkeä ja olen diilannut traumojeni kanssa.

        Kuten aiemmin olen sanonut kritisoin psykiatriaa, en kritisoi esim terapiatyöskentelyä mutta biologisen psykiatrian paradigmaa kritisoin. Virheellistä informaatiota lääkkeistä ja kaikkea paskaa. Kun puhutaan psykiatriasta, on hyvä erottaa juuri biologisen psykiatrian suuntaus joka on lääke- ja diagnoosikeskeinen eikä kunnioita ihmisen oikeutta informoituun suostumukseen . Jälkikäteen voidaan viisaastella kun ollaan jo tuhottu monien ihmisten terveyttä puhumalla jostain sosiaalisesta puolesta. Plaaplaaplaa. Sanahelinää.

        On jotenkin hyvin outoa keskustella ihmisten kanssa jotka ns. suuntaavat huomiota muihin asioihin mutta myös keskustelevat tällä foorumilla.

        Psykiatria pelasti elämäni!!! Noniin, onko nyt suunnattu huomioita oikeisiin asioihin elämässä? Ilmeisesti vain nämä asiat täsmäävät - psykiatrian kehuminen ja muihin asioihin huomion suuntaaminen elämässä.

        Vaikka kuinka suuntaisin asioita elämässä muihin asioihin se ei poista asioita mitä psykiatria vahingoitti elämässäni mikä laukaisi mm. PSSD:n. Ja niihin törmää koska ihmisyys on rakennettu tietyllä tavalla - aina ennemmin tai myöhemmin ajatuksissaan ja identiteetissään.

      • Anonyymi00115
        Anonyymi00110 kirjoitti:

        On jotenkin hyvin outoa keskustella ihmisten kanssa jotka ns. suuntaavat huomiota muihin asioihin mutta myös keskustelevat tällä foorumilla.

        Psykiatria pelasti elämäni!!! Noniin, onko nyt suunnattu huomioita oikeisiin asioihin elämässä? Ilmeisesti vain nämä asiat täsmäävät - psykiatrian kehuminen ja muihin asioihin huomion suuntaaminen elämässä.

        Vaikka kuinka suuntaisin asioita elämässä muihin asioihin se ei poista asioita mitä psykiatria vahingoitti elämässäni mikä laukaisi mm. PSSD:n. Ja niihin törmää koska ihmisyys on rakennettu tietyllä tavalla - aina ennemmin tai myöhemmin ajatuksissaan ja identiteetissään.

        Onko pakko sanoa, että psykiatria tuhosi elämän, tai että se pelasti elämän ?
        Siitä voi ajatella molemmin päin. Itse loppujen lopuksi hyödyin kunnollisesta keskustelu- ym. avusta, hyvästä ja oikeanlaisesta hoidosta. Siis loppujen lopuksi, matkan varrelle kyllä mahtui jos vaikka mitä, ei aina niin kehuttavaakaan.
        Lääkkeistä en edes pysty sanomaan, oliko hyötyjä, joitain haittoja oli, ja jäi myös loppuelämän ajaksi haittaa.
        Ei psykiatriaa tarvitse kehua, jos siltä tuntuu, ettei kehuttavaa ole. Itseään voi vähän kehua, jos/kun on selättänyt ongelmansa, tai ainakin isoimmat niistä.
        Mitä kukakin oikeana asiana elämässään pitää, sen päättää jokainen ihan itse. Myös sen, mihin haluaa huomionsa suunnata.
        Kaipa sen huomion suuntaa sellaiseen, mikä itsestä hyvältä tuntuu, eikä aiheuta mitään ahdistuksia tai masennuksia.

      • Anonyymi00122
        Anonyymi00107 kirjoitti:

        Nojatuolisykologi vauhdissa.

        Nojatuolipsykologia onkin aika mielenkiintoinen "laji". Siitä voi olla itselle hyötyjäkin, tulee mietittyä asioita ehkä useammaltakin suunnalta, käyden läpi myös omia kokemuksia ja ajatuksia, tuntemuksia, ym.
        Toki toisten neuvominen, kieltäminen tai kehottaminen, eikä etenkään diagnosointi, ole kuitenkaan nojatuolipsykologin tehtävä.

      • Anonyymi00142
        Anonyymi00115 kirjoitti:

        Onko pakko sanoa, että psykiatria tuhosi elämän, tai että se pelasti elämän ?
        Siitä voi ajatella molemmin päin. Itse loppujen lopuksi hyödyin kunnollisesta keskustelu- ym. avusta, hyvästä ja oikeanlaisesta hoidosta. Siis loppujen lopuksi, matkan varrelle kyllä mahtui jos vaikka mitä, ei aina niin kehuttavaakaan.
        Lääkkeistä en edes pysty sanomaan, oliko hyötyjä, joitain haittoja oli, ja jäi myös loppuelämän ajaksi haittaa.
        Ei psykiatriaa tarvitse kehua, jos siltä tuntuu, ettei kehuttavaa ole. Itseään voi vähän kehua, jos/kun on selättänyt ongelmansa, tai ainakin isoimmat niistä.
        Mitä kukakin oikeana asiana elämässään pitää, sen päättää jokainen ihan itse. Myös sen, mihin haluaa huomionsa suunnata.
        Kaipa sen huomion suuntaa sellaiseen, mikä itsestä hyvältä tuntuu, eikä aiheuta mitään ahdistuksia tai masennuksia.

        Pakollinen osa elämää. Vihaan psykiatriaa mut toisaalta jos en olis ollu siellä, en olis tavannu nykysta kumppania jne. Kai sitä voi ajatella kohtalona, osana elämäntarinaa

      • Anonyymi00143
        Anonyymi00142 kirjoitti:

        Pakollinen osa elämää. Vihaan psykiatriaa mut toisaalta jos en olis ollu siellä, en olis tavannu nykysta kumppania jne. Kai sitä voi ajatella kohtalona, osana elämäntarinaa

        Itsekin ajattelen niin, että ne vuodet, jotka minulla meni psykiatrian rattaissa, olivat sen aikaista elämääni. Eivät ne vuodet hukkaan menneet, ne vain menivät sillä tavalla. Olisi ne toki voineet mennä jollain muullakin tavalla, jos ei olisi tullut psyyken kanssa haasteita.
        Hienoa, että löysit kumppaninkin matkan varrelta, eihän se sitten ihan turha "reissu" ollut.
        Elämä voi yllättää, joskus ikävien asioiden kautta voi löytää jotain hyvääkin.

      • Anonyymi00144
        Anonyymi00143 kirjoitti:

        Itsekin ajattelen niin, että ne vuodet, jotka minulla meni psykiatrian rattaissa, olivat sen aikaista elämääni. Eivät ne vuodet hukkaan menneet, ne vain menivät sillä tavalla. Olisi ne toki voineet mennä jollain muullakin tavalla, jos ei olisi tullut psyyken kanssa haasteita.
        Hienoa, että löysit kumppaninkin matkan varrelta, eihän se sitten ihan turha "reissu" ollut.
        Elämä voi yllättää, joskus ikävien asioiden kautta voi löytää jotain hyvääkin.

        Näinhän se on. Ja no jos ei muuta niin saan tästä aiheesta jonkunlaisen opparinkin tehtyä sit ku sen aika tulee

      • Anonyymi00149
        Anonyymi00144 kirjoitti:

        Näinhän se on. Ja no jos ei muuta niin saan tästä aiheesta jonkunlaisen opparinkin tehtyä sit ku sen aika tulee

        Niinpä. Tuossa jo kumppanin löytämisen lisäksi toinenkin hyvä puoli, oppari.

      • Anonyymi00162
        Anonyymi00143 kirjoitti:

        Itsekin ajattelen niin, että ne vuodet, jotka minulla meni psykiatrian rattaissa, olivat sen aikaista elämääni. Eivät ne vuodet hukkaan menneet, ne vain menivät sillä tavalla. Olisi ne toki voineet mennä jollain muullakin tavalla, jos ei olisi tullut psyyken kanssa haasteita.
        Hienoa, että löysit kumppaninkin matkan varrelta, eihän se sitten ihan turha "reissu" ollut.
        Elämä voi yllättää, joskus ikävien asioiden kautta voi löytää jotain hyvääkin.

        Niin miten nyt suhtautua siihen että sotketaan hermosto, ei anneta informoitua suostumusta, vahingoitetaan aivoja biologisesti, vuosia menee elämästä seuraamuksiin ja vieroituksiin, ei pysty enää parisuhteisiin koska on PSSD...

        Thanks? Oli hyvää terapiaa joskus kun oli jo tungettu aineisiin ja vahinko tapahtunut

      • Anonyymi00167
        Anonyymi00162 kirjoitti:

        Niin miten nyt suhtautua siihen että sotketaan hermosto, ei anneta informoitua suostumusta, vahingoitetaan aivoja biologisesti, vuosia menee elämästä seuraamuksiin ja vieroituksiin, ei pysty enää parisuhteisiin koska on PSSD...

        Thanks? Oli hyvää terapiaa joskus kun oli jo tungettu aineisiin ja vahinko tapahtunut

        Juurikin niin.
        Sinulla on oma tapasi suhtautua, minulla omani.
        En itse olisi päässyt lainkaan elämässäni eteenpäin, jos en olisi opetellut suhtautumaan nykyiseen elämäntilanteeseeni tällaisena kuin se on nyt.
        Menneisyys on siihen haittoja tehnyt, fyysisiä etupäässä, mutta niiden kanssa on pakko elää. Niin itse ajattelen, se on minun tapani suhtautua.
        Hermostoni on vaurioitunut, ei enää palaudu, sen kanssa pystyn elämään, kun en sille muuta voi.
        Parisuhteita en ole edes luonut, koska siinäkin on ongelmaa esim. seksin suhteen. Nykyään en enää parisuhdetta haluakaan. Opin aiemmin, että jos en parisuhteeseen pysty, niin minun on elettävä ilman sellaista. Menee tämä elämä näinkin.
        Se on suhtautumisen lisäksi asioiden hyväksymistä. Olen hyväksynyt sen, että näillä mennään, kun en muuhun/enempään pysty, that's it.
        Nämä ovat minun keinoja suhtautua, että pysyn "kasassa" henkisesti, ja olen näin pärjännytkin.
        Jokaisella on toki omat keinonsa suhtautua, asennoitua, tms., ei kukaan muu voi sanoa toisen puolesta mitään. Eikä ole mitään syytä harmistua siitä, jos joku/jotkut ovat oppineet pärjäämään, myös puutteineen.

    • Anonyymi00023

      Eräskin potilas sai jotain uutta psyyke lääkettä. Totesi vain olipa hengenlähtö lähellä.

      • Anonyymi00048

        Minä sain muutamia kymmeniä vuosia sitten kahta uutta lääkettä (silloin olivat uusia) samanaikaiseen käyttöön, ja kuinka ollakaan eivät sopineetkaan yhteen. Kerkesin käyttämään niitä vajaat puoli vuotta, kunnes oireilu alkoi. Hengenvaarallinen tila niistä seurasi, oli lähtö lähellä. Mutta siitäkin selvittiin.

    • Anonyymi00024

      Yksi merkittävä ongelma ilmenee julkisessakin keskustelussa. Asioita, tai epäkohtia ei koskaan myönnetä ääneen. Etenkään julkisesti. Kun niitä vaikeita asioita, kuten hoidossa, tai potilaiden kohtelussa olevia epäkohtia ei joko nähdä, tai haluta nähdä, niin silloin niitä on vaikea myös myöntää.

      Mt-puoli, tai terveydenhuolto pohjaa aika pitkälti hierarkiseen ja autoritääriseen järjestelmään, ns. arvoasteikkoon. Tämä on kiistaton fakta. Se heijastelee myös potilaiden kohteluun ja heitä kohtaan osoitettuun asenteeseen. Potilaiden mielipiteitä, tai toiveita ei ole yleensä kautta historian juurikaan kuunneltu. Tämäkin on kiistaton fakta. Esim. pakkohoitotilanteessa kyllä kysytään, että haluaako potilas jäädä omasta tahdosta, tai suosituksesta pakkohoitoon, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Sama koskee myös potilaiden oikeuksia. Potilaalla on oikeus tehdä valitus, tai kantelu hoitopäätöksistä, tai hoitovirheistä.

      Systeemissä on ollut tapana ajatella, että esim. psykoosisairas ei sairautensa takia ole kykenevä huolehtimaan itsestään, tai ei kykene tekemään itseään koskevia järkeviä päätöksiä.

      Sekin on fakta, että mt-puoli, tai psykiatrinen lääketiede pohjaa kaikki hoitolinjauksensa ja hoidon pohjansa lähinnä potilaiden diagnosointiin ja todettuja sairauksia hoidetaan lähinnä pääasiassa lääkkeillä. Mielenkiintoista on se, että osa medioista kehottaa mt-oireista ja itsetuhoisuudesta kärsiviä ottamaan yhteyttä terveydenhuoltoon ja hakeutumaan hoitoon. Sinänsä muuten ihan oikein. Mutta monikaan ei oikeasti tiedä sitä, miten vähän sitä intensiivistä ja syväluotaavaa ja keskusteluterapeuttista hoitoa oikeasti tarjotaan etenkään julkisella puolella. Se on itseasiassa aika vähäistä ja olematonta. Tästä asiasta, eli hoidon sisällöstä ja laadusta ei puhuta, eikä keskustella ollenkaan. Sitä mitä ei myönnetä, niin sitä on vaikea sanoa ääneen. Joissakin medioissa on jopa annettu tietyssä määrin virheellinen kuva siitä, että psykiatrinen hoito olisi jotenkin kaikenkattavaa, tai laadukasta. Esim. keskustelujen laatu on avopuolellakin lähinnä jutustelua, tai kyselyä tyyliin" Mitä teet päivisin ja otatko säännöllisesti lääkkeesi?". Kuulostaako kovinkin terapeuttiselta, tai sellaiselta, jossa olisi niistä "hoidoista" jotakin konkreettista ja positiivista hyötyä. Todellisuus, tai tosiasiat ovat jotakin aivan muuta. Ainakin omakohtaisten kokemusten mukaan, enkä suinkaan usko olevani ainoa, pääasiassa siellä julkisella puolella keskityttiin diagnosointiin ja lääkemääräyksiin.

      • Anonyymi00025

        Edelliseen vielä muutama lisäys. Itselleni ainakin oli aikoinaan suuri yllätys se, että kuinka vähän mt-puolella osoitetaan mitään kiinnostusta, tai välittämistä yksilön aiempaan historiaan, tai nykyisiin olosuhteisiin, elämäntilanteeseen ja psykososiaalisiin tekijöihin.

        Sitä en tiedä, että olinko ainoa, jolle näin on käynyt. Yleensä siellä oltiin kiinnostuneita lähinnä vain siitä, että syötkö ja käytätkö sinulle määrättyjä lääkkeitä.

        Amerikkalaisissa elokuvissa tuli sellainen kuva, tai ainakin annettiin sellainen kuva, että psykiatri kyselee potilaalta vähän enemmän. Mm. miltä mikin asia asiakkaasta tuntuu, tai tuntui. Noita asioita en ole koskaan kuullut yhdenkään tässä maassa olevan psykiatrin tai hoitajan kyselevän. Tämä nyt vaan oli vaan yksi esimerkki.

        Kliininen kohtelu, millä tarkoitan virallista ja tunnekylmää suhtautumista ja asennoitumista potilaaseen on aika hyvin opetettu ja mennyt oppijärjestelmissä, eli alalle suuntautuvien opetuksessa perille. Liian tunnekylmää ja ihmisiä kategorisoivaa ja luokittelevaa toimintaa. Anteeksi, jos tämä nyt jotakuta ärsyttää. Uskon, että tämäkin on pitää paikkansa. Palveluihin hakeutuvia ei nähdä tasavertaisesti kohdattavana ja kohdeltava ihmisenä. - Vaan jotakin sairautta, tai häiriötilaa edustavana potilaana. Kiistämätön epäkohta.

      • Anonyymi00029

        Uskoisin että käytännössä hoitoa usein suunnataan käytännössä sen mukaan mikä potentiaali ihmisellä on työllistyä. Se lisää mahdollisuuksia avunsaantiin jos vakavasti oirehtivalla potilaalla on työpaikka jäädessään sairaslomalle. Sitä ei vain sanota ääneen

      • Anonyymi00033
        Anonyymi00029 kirjoitti:

        Uskoisin että käytännössä hoitoa usein suunnataan käytännössä sen mukaan mikä potentiaali ihmisellä on työllistyä. Se lisää mahdollisuuksia avunsaantiin jos vakavasti oirehtivalla potilaalla on työpaikka jäädessään sairaslomalle. Sitä ei vain sanota ääneen

        Oma kokemukseni ei ole ihan sama mt-puolelta, etteikö keskusteluapua tarjottaisi. Pystyn kyllä samaistumaan moniin asioihin, mitä sanot.

        Toisaalta esim nuorempana koin että apu oli heikkolaatuista silloin kun olisi tarvinnut keskusteluapua. On hyvin paljon kiinni siitä, kenet saat hoitajaksesi - saatko jonkun joka kysyy peruskysymykset, joka vilkuilee kelloa usein toivoen että pääsee kotiin vai jonkun jolta löytyy enemmän ymmärrystä ja on kiinnostunut enemmän työstään.

        Olen tavannut hyviä hoitajia ja terapeutin ja psykiatreja jotka on oikeasti pyrkineet tavoittamaan ihmisen ongelmat lausunnoissa moniulotteisemmin. Vaikka kritisoin psykiatriaa en silti kritisoi monia työntekijöitä psykiatrian puolella.

        Minun mielestäni suurin ongelma on se että keskiössä on diagnoosit ja lääkitykset, vaikka toisaalta sanotaankin ettei niillä ole muka väliä hoidossa usein, mutta silti biologinen psykiatria jyrää ja on ylin auktoriteetti. Informoitu suostumus ontuu.
        Terapiansaannissa on usein viive ja joillain on helpompi saasa sitä kuin toisilla.

        Nykypäivänä mt palveluissa suositellaan paljon enemmän toimintaa mitä aikanaan ja on erilaista esim ryhmämuotoista toimintaa. Lisäksi kun olin huonossa kunnossa saadessani lääkehaittaa ja oirehtiessani siitä minulle kyllä ehdotettiin terapioita. Tuon psykiatrin mielestä vakavasti oirehtivatkin ihmiset voi mennä terapiaan.

        Koen että määräämällä minulle pillereitä huonolla informaatiolla ongelmiani monimutkaistettiin. Istuin aikanaan terapiassa puhumassa tunteista jota en lääkkeissä pystynyt kokemaan normaalisti. Minulle kerrottiin lääkeyhtiöiden edistämää tietoa masennuksesta serotoniinivajeina. Voiko oikeastaan enemmän ollakaan mind fuckia? Kertoa masennuksesta korostetun biologisena ongelmana, määrätä lääkkeitä kertomatta tunnetason leikkautumisesta, tärkeitä olennaisia asioita siitä miten kehnosti pitkällä ajalla aineita tutkitaan, kuinka tulen kipuilemaan elämässäni tunteita ja seksuaalisuutta lamaavia aineita käyttäessäni? Kun nyt tungetaan lyhyen aikaa kliinisissä kokeissa tutkittua kamaa uutena ihmelääkkeenä testaten niitä potilailla käytännössä. Kertoa jotain epämääräistä kuinka lääkket voi lopettaa milloin vain vaikka lopulta siitä tuli pitkä prosessi kun vieroitusyritys sotki hermoston ja kihnutin niitä muru kerrallaan alas hermosto sekaisin. Tuntuu että on helppo ymmärtää ihmistä joka aikanaan sanoi "älä ny saakeli sinne psykiatrille mee, siellä tulee vaan hullummaksi". Hiljalleen psykiatrian parissa erkaantui niistä käytännön jutuista mitkä oli vaikuttamassa siihen miksi alunperin meni psykiatrille ja eksyi sivuteille identifioituen diagnooseihin jotka kertoo yhtä paljon oireiden aiheuttajasta kuin päänsärky oireena kuvastaa yhtään mitään laajemmin.

        Jos jotain, näen psykiatrisen järjestelmän kroonistavana. Menet sinne, ja rikkinäinen puhelin eri hoitotyöntekijöiden kanssa alkaa elää tiedoissasi omaa elämää. Naurattaa vieläkin kun jonkun heitot diagnooseista tyyliin puhutaan vuosikymmenistä vieläkin pyörii epäilyksenä kun joku minut kerran tavannut heittelee analyysejään.

      • Anonyymi00034
        Anonyymi00033 kirjoitti:

        Oma kokemukseni ei ole ihan sama mt-puolelta, etteikö keskusteluapua tarjottaisi. Pystyn kyllä samaistumaan moniin asioihin, mitä sanot.

        Toisaalta esim nuorempana koin että apu oli heikkolaatuista silloin kun olisi tarvinnut keskusteluapua. On hyvin paljon kiinni siitä, kenet saat hoitajaksesi - saatko jonkun joka kysyy peruskysymykset, joka vilkuilee kelloa usein toivoen että pääsee kotiin vai jonkun jolta löytyy enemmän ymmärrystä ja on kiinnostunut enemmän työstään.

        Olen tavannut hyviä hoitajia ja terapeutin ja psykiatreja jotka on oikeasti pyrkineet tavoittamaan ihmisen ongelmat lausunnoissa moniulotteisemmin. Vaikka kritisoin psykiatriaa en silti kritisoi monia työntekijöitä psykiatrian puolella.

        Minun mielestäni suurin ongelma on se että keskiössä on diagnoosit ja lääkitykset, vaikka toisaalta sanotaankin ettei niillä ole muka väliä hoidossa usein, mutta silti biologinen psykiatria jyrää ja on ylin auktoriteetti. Informoitu suostumus ontuu.
        Terapiansaannissa on usein viive ja joillain on helpompi saasa sitä kuin toisilla.

        Nykypäivänä mt palveluissa suositellaan paljon enemmän toimintaa mitä aikanaan ja on erilaista esim ryhmämuotoista toimintaa. Lisäksi kun olin huonossa kunnossa saadessani lääkehaittaa ja oirehtiessani siitä minulle kyllä ehdotettiin terapioita. Tuon psykiatrin mielestä vakavasti oirehtivatkin ihmiset voi mennä terapiaan.

        Koen että määräämällä minulle pillereitä huonolla informaatiolla ongelmiani monimutkaistettiin. Istuin aikanaan terapiassa puhumassa tunteista jota en lääkkeissä pystynyt kokemaan normaalisti. Minulle kerrottiin lääkeyhtiöiden edistämää tietoa masennuksesta serotoniinivajeina. Voiko oikeastaan enemmän ollakaan mind fuckia? Kertoa masennuksesta korostetun biologisena ongelmana, määrätä lääkkeitä kertomatta tunnetason leikkautumisesta, tärkeitä olennaisia asioita siitä miten kehnosti pitkällä ajalla aineita tutkitaan, kuinka tulen kipuilemaan elämässäni tunteita ja seksuaalisuutta lamaavia aineita käyttäessäni? Kun nyt tungetaan lyhyen aikaa kliinisissä kokeissa tutkittua kamaa uutena ihmelääkkeenä testaten niitä potilailla käytännössä. Kertoa jotain epämääräistä kuinka lääkket voi lopettaa milloin vain vaikka lopulta siitä tuli pitkä prosessi kun vieroitusyritys sotki hermoston ja kihnutin niitä muru kerrallaan alas hermosto sekaisin. Tuntuu että on helppo ymmärtää ihmistä joka aikanaan sanoi "älä ny saakeli sinne psykiatrille mee, siellä tulee vaan hullummaksi". Hiljalleen psykiatrian parissa erkaantui niistä käytännön jutuista mitkä oli vaikuttamassa siihen miksi alunperin meni psykiatrille ja eksyi sivuteille identifioituen diagnooseihin jotka kertoo yhtä paljon oireiden aiheuttajasta kuin päänsärky oireena kuvastaa yhtään mitään laajemmin.

        Jos jotain, näen psykiatrisen järjestelmän kroonistavana. Menet sinne, ja rikkinäinen puhelin eri hoitotyöntekijöiden kanssa alkaa elää tiedoissasi omaa elämää. Naurattaa vieläkin kun jonkun heitot diagnooseista tyyliin puhutaan vuosikymmenistä vieläkin pyörii epäilyksenä kun joku minut kerran tavannut heittelee analyysejään.

        Kun olin huonovointisempi lääkehaittoja potevana minua kohdeltiin diagnoosina. Kun oirehdin joku oli kokoajan heittämässä diagnoosia ja hoitoja oireisiin. Kaikessahan siis piti olla taustalla joku diagnoosi jotta minua edes osataan kohdata. Minua puhuteltiin osastolla kuin en olisi olemassa läheisille kuin objektina jolle tehdään asioita. Tietenkin lääkehaittojen merkitys oli täysin vähätelty.

        Aloin jossain vaiheessa ilmaista rajani hyvin selkeästi mt puolella asioidessani ja ilmaista mitä tahdon mitä en tahdo. Tiesin itse että minä olen se joka tietää mikä minulle on myös hyväksi loppuviimeksi ja olen itseni kohdalla aika hyvä asiantuntija.

        Monenlaisia traumoja kannan mt järjestelmästä. Olen traumainformoidun mallin puolestapuhuja ja hyvillä linjoilla ollaan silloin kun ihmiseltä kysytään mitä sinulle on tapahtunut sen sijaan että yritetään loputtomasti määrittää mikä ihmisessä on "vikana"

      • Anonyymi00035
        Anonyymi00034 kirjoitti:

        Kun olin huonovointisempi lääkehaittoja potevana minua kohdeltiin diagnoosina. Kun oirehdin joku oli kokoajan heittämässä diagnoosia ja hoitoja oireisiin. Kaikessahan siis piti olla taustalla joku diagnoosi jotta minua edes osataan kohdata. Minua puhuteltiin osastolla kuin en olisi olemassa läheisille kuin objektina jolle tehdään asioita. Tietenkin lääkehaittojen merkitys oli täysin vähätelty.

        Aloin jossain vaiheessa ilmaista rajani hyvin selkeästi mt puolella asioidessani ja ilmaista mitä tahdon mitä en tahdo. Tiesin itse että minä olen se joka tietää mikä minulle on myös hyväksi loppuviimeksi ja olen itseni kohdalla aika hyvä asiantuntija.

        Monenlaisia traumoja kannan mt järjestelmästä. Olen traumainformoidun mallin puolestapuhuja ja hyvillä linjoilla ollaan silloin kun ihmiseltä kysytään mitä sinulle on tapahtunut sen sijaan että yritetään loputtomasti määrittää mikä ihmisessä on "vikana"

        Jos on halua terapiatyöskentelyyn, ei kannata jäädä jumiin aikaan jolloin ei ole terapiaa saanut. Sitä voi hakea uudelleen. Käytännöt muuttuvat. Toki se vaatii hoitosuhdetta sitten taas ja jollain on niin huonoja kokemuksia etteivät halua samaan paskaan enää lähteä. Yksityinenkin on vaihtoehto. Ja ymmärrän kyllä hyvin sen että systeemi voi saada olon tuntumaan sellaiseksi ettei ole kuin yksi tapa. Eri tavoin ajattelevia mt puolen ihmisiä on joista joku voi kannatta terapiaa siinä missä toinen ei.

      • Anonyymi00043
        Anonyymi00025 kirjoitti:

        Edelliseen vielä muutama lisäys. Itselleni ainakin oli aikoinaan suuri yllätys se, että kuinka vähän mt-puolella osoitetaan mitään kiinnostusta, tai välittämistä yksilön aiempaan historiaan, tai nykyisiin olosuhteisiin, elämäntilanteeseen ja psykososiaalisiin tekijöihin.

        Sitä en tiedä, että olinko ainoa, jolle näin on käynyt. Yleensä siellä oltiin kiinnostuneita lähinnä vain siitä, että syötkö ja käytätkö sinulle määrättyjä lääkkeitä.

        Amerikkalaisissa elokuvissa tuli sellainen kuva, tai ainakin annettiin sellainen kuva, että psykiatri kyselee potilaalta vähän enemmän. Mm. miltä mikin asia asiakkaasta tuntuu, tai tuntui. Noita asioita en ole koskaan kuullut yhdenkään tässä maassa olevan psykiatrin tai hoitajan kyselevän. Tämä nyt vaan oli vaan yksi esimerkki.

        Kliininen kohtelu, millä tarkoitan virallista ja tunnekylmää suhtautumista ja asennoitumista potilaaseen on aika hyvin opetettu ja mennyt oppijärjestelmissä, eli alalle suuntautuvien opetuksessa perille. Liian tunnekylmää ja ihmisiä kategorisoivaa ja luokittelevaa toimintaa. Anteeksi, jos tämä nyt jotakuta ärsyttää. Uskon, että tämäkin on pitää paikkansa. Palveluihin hakeutuvia ei nähdä tasavertaisesti kohdattavana ja kohdeltava ihmisenä. - Vaan jotakin sairautta, tai häiriötilaa edustavana potilaana. Kiistämätön epäkohta.

        Jos avohoidossa käy keskustelemassa hoitajan kanssa, niin ei siellä ole pakko odottaa, mitä hän kyselee, tai kyseleekö hän jotain. Siellä voi aivan itse ruveta puhumaan mieltä painavista asioista. Kyllä he kuuntelevat ja puhuvat. Sehän se kai olisi tarkoituskin, että siellä saa ja voi puhua.
        Ja tuohon, kun sanoit, että psykoosisairas ei olisi kykenevä huolehtimaan itsestään, niin usein kyllä on kykenevä, eikä sairaalahoitoon edes oteta, jos kykenee huolehtimaan itsestään.
        Itse koin ammattilaiset tunnekylmäksi ja luokitteleviksi joskus silloin, kun olin oikeasti huonossa kunnossa. Itsetuntoni oli olematon, syyllistin kaikesta itseäni, olin luuseri, olin heikko, olin täysi pa***a, jne. Pidin omana vikanani, että olin sairastunut. Silloin tuntui, että muut kohtelivat minua ala-arvoisesti, mutta se ei ollut todellisuus. Muutamia sellaisia poikkeuksia kyllä tuli vuosien varrella tavattua, mutta ei heitä paljon ollut.

      • Anonyymi00044
        Anonyymi00034 kirjoitti:

        Kun olin huonovointisempi lääkehaittoja potevana minua kohdeltiin diagnoosina. Kun oirehdin joku oli kokoajan heittämässä diagnoosia ja hoitoja oireisiin. Kaikessahan siis piti olla taustalla joku diagnoosi jotta minua edes osataan kohdata. Minua puhuteltiin osastolla kuin en olisi olemassa läheisille kuin objektina jolle tehdään asioita. Tietenkin lääkehaittojen merkitys oli täysin vähätelty.

        Aloin jossain vaiheessa ilmaista rajani hyvin selkeästi mt puolella asioidessani ja ilmaista mitä tahdon mitä en tahdo. Tiesin itse että minä olen se joka tietää mikä minulle on myös hyväksi loppuviimeksi ja olen itseni kohdalla aika hyvä asiantuntija.

        Monenlaisia traumoja kannan mt järjestelmästä. Olen traumainformoidun mallin puolestapuhuja ja hyvillä linjoilla ollaan silloin kun ihmiseltä kysytään mitä sinulle on tapahtunut sen sijaan että yritetään loputtomasti määrittää mikä ihmisessä on "vikana"

        Mt-puolella kävikin niin, kun itse aloin kyseenalaistamaan, aloin kertoa omat mielipiteeni, tiesin mitä halusin ja mitä en halunnut, olin tullut parempaan kuntoon niinkin paljon, että uskalsin luopua viimeisistäkin lääkkeistä, hoitosuhde avohoidossakin lopetettiin, hoitotahon suunnalta.
        Kehotettiin käymään terveyskeskuksessa vuosittain juttelemassa, mutta en ole kokenut sitä tarpeelliseksi nykyisessä hyvässä elämäntilanteessa. Jos tulisi tarvetta, se on asia erikseen, toki hakisin apua jostain.

      • Anonyymi00051
        Anonyymi00033 kirjoitti:

        Oma kokemukseni ei ole ihan sama mt-puolelta, etteikö keskusteluapua tarjottaisi. Pystyn kyllä samaistumaan moniin asioihin, mitä sanot.

        Toisaalta esim nuorempana koin että apu oli heikkolaatuista silloin kun olisi tarvinnut keskusteluapua. On hyvin paljon kiinni siitä, kenet saat hoitajaksesi - saatko jonkun joka kysyy peruskysymykset, joka vilkuilee kelloa usein toivoen että pääsee kotiin vai jonkun jolta löytyy enemmän ymmärrystä ja on kiinnostunut enemmän työstään.

        Olen tavannut hyviä hoitajia ja terapeutin ja psykiatreja jotka on oikeasti pyrkineet tavoittamaan ihmisen ongelmat lausunnoissa moniulotteisemmin. Vaikka kritisoin psykiatriaa en silti kritisoi monia työntekijöitä psykiatrian puolella.

        Minun mielestäni suurin ongelma on se että keskiössä on diagnoosit ja lääkitykset, vaikka toisaalta sanotaankin ettei niillä ole muka väliä hoidossa usein, mutta silti biologinen psykiatria jyrää ja on ylin auktoriteetti. Informoitu suostumus ontuu.
        Terapiansaannissa on usein viive ja joillain on helpompi saasa sitä kuin toisilla.

        Nykypäivänä mt palveluissa suositellaan paljon enemmän toimintaa mitä aikanaan ja on erilaista esim ryhmämuotoista toimintaa. Lisäksi kun olin huonossa kunnossa saadessani lääkehaittaa ja oirehtiessani siitä minulle kyllä ehdotettiin terapioita. Tuon psykiatrin mielestä vakavasti oirehtivatkin ihmiset voi mennä terapiaan.

        Koen että määräämällä minulle pillereitä huonolla informaatiolla ongelmiani monimutkaistettiin. Istuin aikanaan terapiassa puhumassa tunteista jota en lääkkeissä pystynyt kokemaan normaalisti. Minulle kerrottiin lääkeyhtiöiden edistämää tietoa masennuksesta serotoniinivajeina. Voiko oikeastaan enemmän ollakaan mind fuckia? Kertoa masennuksesta korostetun biologisena ongelmana, määrätä lääkkeitä kertomatta tunnetason leikkautumisesta, tärkeitä olennaisia asioita siitä miten kehnosti pitkällä ajalla aineita tutkitaan, kuinka tulen kipuilemaan elämässäni tunteita ja seksuaalisuutta lamaavia aineita käyttäessäni? Kun nyt tungetaan lyhyen aikaa kliinisissä kokeissa tutkittua kamaa uutena ihmelääkkeenä testaten niitä potilailla käytännössä. Kertoa jotain epämääräistä kuinka lääkket voi lopettaa milloin vain vaikka lopulta siitä tuli pitkä prosessi kun vieroitusyritys sotki hermoston ja kihnutin niitä muru kerrallaan alas hermosto sekaisin. Tuntuu että on helppo ymmärtää ihmistä joka aikanaan sanoi "älä ny saakeli sinne psykiatrille mee, siellä tulee vaan hullummaksi". Hiljalleen psykiatrian parissa erkaantui niistä käytännön jutuista mitkä oli vaikuttamassa siihen miksi alunperin meni psykiatrille ja eksyi sivuteille identifioituen diagnooseihin jotka kertoo yhtä paljon oireiden aiheuttajasta kuin päänsärky oireena kuvastaa yhtään mitään laajemmin.

        Jos jotain, näen psykiatrisen järjestelmän kroonistavana. Menet sinne, ja rikkinäinen puhelin eri hoitotyöntekijöiden kanssa alkaa elää tiedoissasi omaa elämää. Naurattaa vieläkin kun jonkun heitot diagnooseista tyyliin puhutaan vuosikymmenistä vieläkin pyörii epäilyksenä kun joku minut kerran tavannut heittelee analyysejään.

        Toimintaa on mut pitää ite osata kysyä. Niitä ei tarjota oma-aloitteisesti ja kaikki ei A)Osaa B) tiedä tätä C) kaikille ei ryhmäjutut sovi

      • Anonyymi00063
        Anonyymi00051 kirjoitti:

        Toimintaa on mut pitää ite osata kysyä. Niitä ei tarjota oma-aloitteisesti ja kaikki ei A)Osaa B) tiedä tätä C) kaikille ei ryhmäjutut sovi

        Ei ole sama ketä mt henkilöä näkee. Tuntuu että saat sen kuulostamaan siltä kuin se olisi vain itsestä kiinni. Ei ole, kaikki hoitosuhteet ei toimi.

      • Anonyymi00065
        Anonyymi00063 kirjoitti:

        Ei ole sama ketä mt henkilöä näkee. Tuntuu että saat sen kuulostamaan siltä kuin se olisi vain itsestä kiinni. Ei ole, kaikki hoitosuhteet ei toimi.

        Sivuutat täysin hoitosuhteiden sosiaalisen puolen. Eikö tuolla logiikalla olisi sama käydä juttelemassa puunrungolle metsässä?

      • Anonyymi00071
        Anonyymi00063 kirjoitti:

        Ei ole sama ketä mt henkilöä näkee. Tuntuu että saat sen kuulostamaan siltä kuin se olisi vain itsestä kiinni. Ei ole, kaikki hoitosuhteet ei toimi.

        Sitä mä just meinasin. Liikaa riippuu hoitosuhteesta, oma kokemus on ettei mitään tarjota ellet ite osaa kysyä tai tiedä kysyä.

      • Anonyymi00079
        Anonyymi00065 kirjoitti:

        Sivuutat täysin hoitosuhteiden sosiaalisen puolen. Eikö tuolla logiikalla olisi sama käydä juttelemassa puunrungolle metsässä?

        Ei sitä tiedä, vaikka siitä puille, linnuille, hyönteisille ja kasveille juttelemisesta on jopa enemmän hyötyä. Tai vaikka luonnon ja auringonnousun, tai laskun ihailemisesta.

        Nykyisillä hoidon sisällöillä ja laadulla, mitä se on ollut jo useamman vuosikymmenen ajan, kun se on ollut joillekin vain annetut leimaavat diagnoosit ja lääkemääräykset, ja avopuolellakin seurataan lähinnä vain sitä vointia ja lääkkeiden käyttöä, niin kyllä oikeasti kuulostaa kovin heppoisilta terapioilta. Konkreettinen vaikutus tai hyöty jää noista mt-puolen tarjoamista palveluista aika heikoksi ja vähäiseksi. Hoidollinen vaikutus jää aika olemattomaksi.

        Sitä en tiedä, että johtuuko se siitä, että siellä priorisoidaan, valikoidaan, kenelle annetaan mitäkin hoitoa, ja miten paljon siellä on eriarvoista kohtelua. Mutta voin vakuuttaa ainakin omalta kohdaltani, että se, mitä siellä näin ja koin, niin ei vakuuttanut, eikä kukaan ole niin hölmö, että ryhtyy käyttämään sellaisia palveluja, joista ei ole itselle mitään hyötyä. Se on, tai olisi turhaa ajan ja energian tuhlausta. Siihen päätökseen, minkä silloin aikoinaan tein, niin vaikutti nimenomaan edellä mainitut asiat, eikä jokin mt-diagnoosi. Vaikka asiantuntijat joskus esittävät sellaisen ainakin vihjauksen, että potilaan kantama sairaus vaikuttaa siihen, että miksi ei käytä mt-palveluja, tai lääkkeitä, Jotkut tekevät lääkkeiden lopettamispäätöksenkin siitä syystä, että ne aiheuttavat liikaa haittoja ja uusia lisäsairauksia.

      • Anonyymi00083
        Anonyymi00063 kirjoitti:

        Ei ole sama ketä mt henkilöä näkee. Tuntuu että saat sen kuulostamaan siltä kuin se olisi vain itsestä kiinni. Ei ole, kaikki hoitosuhteet ei toimi.

        Vaikka ns. Henkilökemialla onkin oma osuus hoidon onnistumiseen, niin totuus on se että jos kahdella aikuisella ihmisellä on sama päämäärä parantua, niin he keksivät yhteisiä keinoja miten edetä siihen päämäärään.

        Mutta jos toinen ei halua parantua, niin...

      • Anonyymi00086
        Anonyymi00083 kirjoitti:

        Vaikka ns. Henkilökemialla onkin oma osuus hoidon onnistumiseen, niin totuus on se että jos kahdella aikuisella ihmisellä on sama päämäärä parantua, niin he keksivät yhteisiä keinoja miten edetä siihen päämäärään.

        Mutta jos toinen ei halua parantua, niin...

        Niin, kukaanhan ei pysty toista muuttamaan, eikä psyykeä parantamaan. Apua ja tukea muut voivat antaa, mutta kyllä se ihmisestä itsestään lähtee, kuinka psyykeään saa paremmaksi.
        On itse haluttava voida paremmin, ja yrittää keksiä keinoja, jotka itselle parhaiten sopisivat.
        Neuvotkin ovat sitä varten, että erilaisia keinoja voi aina kokeilla, eikä ensimmäiseksi tyrmätä. Eihän kaikki käy kaikille, mutta on se itselle sopivakin löydettävissä.

      • Anonyymi00093
        Anonyymi00083 kirjoitti:

        Vaikka ns. Henkilökemialla onkin oma osuus hoidon onnistumiseen, niin totuus on se että jos kahdella aikuisella ihmisellä on sama päämäärä parantua, niin he keksivät yhteisiä keinoja miten edetä siihen päämäärään.

        Mutta jos toinen ei halua parantua, niin...

        Ei mene aina ihan niin. 2x kuussa hoitajan tapaaminen joka ehkä 1h per kerta-> Ei tarjota mitään muuta kuin lääkkeitä jne

      • Anonyymi00097
        Anonyymi00093 kirjoitti:

        Ei mene aina ihan niin. 2x kuussa hoitajan tapaaminen joka ehkä 1h per kerta-> Ei tarjota mitään muuta kuin lääkkeitä jne

        Oletko yrittänyt etsiä vaikkapa vertaistukea ? On olemassa yhdistyksiä, järjestöjä, ym.
        Psykiatrian poliklinikatkin järjestävät ryhmätoimintaa, tosin ehkä talviaikaan enemmän kuin kesällä.
        Pientä oma-aloitteisuutta, niin voisi löytää jotain itselle mielekästä tekemistä ja tukeakin.

      • Anonyymi00098
        Anonyymi00097 kirjoitti:

        Oletko yrittänyt etsiä vaikkapa vertaistukea ? On olemassa yhdistyksiä, järjestöjä, ym.
        Psykiatrian poliklinikatkin järjestävät ryhmätoimintaa, tosin ehkä talviaikaan enemmän kuin kesällä.
        Pientä oma-aloitteisuutta, niin voisi löytää jotain itselle mielekästä tekemistä ja tukeakin.

        Täällä keskustellaan paljon ns. terapia tyyppisestä keskustelu hoidosta. Ei psykiatrialla ole tieto-taitoa tällaiseen, sen lähes jokainen kommentoija toteaa, mikä on totta.

        Miksi ei käytetä psykologien palveluja? He lähtevät jo ihmisen kohtaamisesta erilaiselta tasolta, eikä heillä ole tuota lääkkeiden kaikkivoipaisuutta päällimmäisenä mielessä. He eivät ole lääkehoidon ja diagnoosien kanssa missään tekemisessä joten pystyvät kuulemaan ja kuuntelemaan ihmisten omaa ääntä ja mielipiteitä.

        Psykiatrian asiakkaat voisivat kertoa jaloillaan saamasta mitättömästä hoidosta siirtymällä psykologian puolelle. Jospa se olisi yksi tapa havahduttaa psykiatrian järjestelmää miettimään omia hoitokäytäntöjä.

      • Anonyymi00099
        Anonyymi00083 kirjoitti:

        Vaikka ns. Henkilökemialla onkin oma osuus hoidon onnistumiseen, niin totuus on se että jos kahdella aikuisella ihmisellä on sama päämäärä parantua, niin he keksivät yhteisiä keinoja miten edetä siihen päämäärään.

        Mutta jos toinen ei halua parantua, niin...

        No itsellä on kokemusta terapiasuhteista ja voin kyllä sanoa että henkilökemioilla ja ennenkaikkea terapeutin ymmärryksen tasolla on erittäin suuri merkitys. Myös terapiamuodolla on. Kokemukseni perusteella hirveästi painotetaan keskusteluterapioita vaikka on muutakin - esim. kehollisia terapioita. Esim traumoihin kehollinen terapia voi olla toimivampi aloitus.

      • Anonyymi00100
        Anonyymi00098 kirjoitti:

        Täällä keskustellaan paljon ns. terapia tyyppisestä keskustelu hoidosta. Ei psykiatrialla ole tieto-taitoa tällaiseen, sen lähes jokainen kommentoija toteaa, mikä on totta.

        Miksi ei käytetä psykologien palveluja? He lähtevät jo ihmisen kohtaamisesta erilaiselta tasolta, eikä heillä ole tuota lääkkeiden kaikkivoipaisuutta päällimmäisenä mielessä. He eivät ole lääkehoidon ja diagnoosien kanssa missään tekemisessä joten pystyvät kuulemaan ja kuuntelemaan ihmisten omaa ääntä ja mielipiteitä.

        Psykiatrian asiakkaat voisivat kertoa jaloillaan saamasta mitättömästä hoidosta siirtymällä psykologian puolelle. Jospa se olisi yksi tapa havahduttaa psykiatrian järjestelmää miettimään omia hoitokäytäntöjä.

        Ei se ole kiinni siitä onko joku psykologi. Olen käynyt terapeuttisia keskusteluja ihan maallikonkin kanssa ja saanut niistä joskus enemmän kuin ammattilaisen kanssa. Olen tavannut niin monta hoitajaa että voisin myös sanoa että aika kirjavaa joukkoa on. Parhaimpina olen pitänyt psykoterapeutiksi opiskelevia/tai jo toimivia hoitajia. Siinä vaaditaan myös omaa terapiatyöskentelyä jos on psykoterapeutti.

        Psykiatrien kohdallakin jos menee yksityiselle kannattaa valita joku jolla on myös terapiapätevyys.

      • Anonyymi00101
        Anonyymi00063 kirjoitti:

        Ei ole sama ketä mt henkilöä näkee. Tuntuu että saat sen kuulostamaan siltä kuin se olisi vain itsestä kiinni. Ei ole, kaikki hoitosuhteet ei toimi.

        Joo silloin kun aloitin mt puolella ei tosiaankaan ollut ymmärrystä kysyä jotain ryhmämuotoisia toimintoja. Olin 17. Otin mitä tarjottiin.

        En koskaan lähtisi ryhmämuotoiseen terapiaan koska en ole moisesta hyötyä kokenut. Kokeiltu on.

        Kaikilla hoitajilla ei riitä ammattipätevyys/ymmärrys oikeasti tehtäväänsä auttamaan ihmistä. Monesti auttaa kun on oma terapia käytynä.

      • Anonyymi00106
        Anonyymi00083 kirjoitti:

        Vaikka ns. Henkilökemialla onkin oma osuus hoidon onnistumiseen, niin totuus on se että jos kahdella aikuisella ihmisellä on sama päämäärä parantua, niin he keksivät yhteisiä keinoja miten edetä siihen päämäärään.

        Mutta jos toinen ei halua parantua, niin...

        Voi jestas sentään. Parantua, mistä?

        "Parantuminen" alkaa kun kyseenalaistaa tuon ja alkaa vaan diilaamaan elämän kanssa eikä odottele jotain parantumista. Yksi asia kerrallaan ratkoo asioita. Minä en kutsu sitä enää paranemiseksi. Se on vain elämän kanssa ja itsensä kanssa pärjäämistä. Ei tule olemaan päivää jolloin olet parantunut koska voit kokea vaikka mitä traumaattista seuraavana päivänä.

      • Anonyymi00114
        Anonyymi00106 kirjoitti:

        Voi jestas sentään. Parantua, mistä?

        "Parantuminen" alkaa kun kyseenalaistaa tuon ja alkaa vaan diilaamaan elämän kanssa eikä odottele jotain parantumista. Yksi asia kerrallaan ratkoo asioita. Minä en kutsu sitä enää paranemiseksi. Se on vain elämän kanssa ja itsensä kanssa pärjäämistä. Ei tule olemaan päivää jolloin olet parantunut koska voit kokea vaikka mitä traumaattista seuraavana päivänä.

        Voiko lääkkeistä riippuvaiseksi tehty, aivot ja muu elimistö niillä sekoitettu parantua jos löytää ammattilaisen jonka kanssa synkkaa hyvin? Ei voi.
        Yhtä hyvin voisi kysyä voiko neljänkymmenen asteen kuumeessa oleva lähteä ulos lenkille jotta paranisi. Ei voi.

        Psykiatrian hoidossa liian monen ihmisen elimistö laitetaan ulkopuolisen tahon toimesta sellaiseen kuntoon, myös fyysisesti, että paraneminen ei ole mahdollista niin kauan kun lääkkeet vaikuttavat elimistössä ja ohjailevat sitä.

      • Anonyymi00116
        Anonyymi00098 kirjoitti:

        Täällä keskustellaan paljon ns. terapia tyyppisestä keskustelu hoidosta. Ei psykiatrialla ole tieto-taitoa tällaiseen, sen lähes jokainen kommentoija toteaa, mikä on totta.

        Miksi ei käytetä psykologien palveluja? He lähtevät jo ihmisen kohtaamisesta erilaiselta tasolta, eikä heillä ole tuota lääkkeiden kaikkivoipaisuutta päällimmäisenä mielessä. He eivät ole lääkehoidon ja diagnoosien kanssa missään tekemisessä joten pystyvät kuulemaan ja kuuntelemaan ihmisten omaa ääntä ja mielipiteitä.

        Psykiatrian asiakkaat voisivat kertoa jaloillaan saamasta mitättömästä hoidosta siirtymällä psykologian puolelle. Jospa se olisi yksi tapa havahduttaa psykiatrian järjestelmää miettimään omia hoitokäytäntöjä.

        No jos ei onnistu saamaan hoitoa, esim. terapiaa, niin siinä vaiheessa voisi itse pohtia niitä mahdollisia vaihtoehtoja, vertaistuki ym. Kai sekin olisi kuitenkin parempi, jos ei muuta ole saatavilla ?
        Psykologille voi mennä kuka haluaa, ne ovat vain usein yksityisiä, ja maksavat jonkin verran.
        Tai ehkäpä joku julkisen puolen yleislääkäri pystyisi laittamaan lähetteen psykologille, samalla tavalla kuin pystyy laittamaan psykiatrillekin, en tiedä.
        Mutta ihan yleisesti, jos jokin asia ei onnistu, niin ihminen yleensä yrittää miettiä jotain mahdollista vaihtoehtoa. Tämä pätee muutenkin elämässä, ei ainoastaan psyyken asioissa.

      • Anonyymi00117
        Anonyymi00114 kirjoitti:

        Voiko lääkkeistä riippuvaiseksi tehty, aivot ja muu elimistö niillä sekoitettu parantua jos löytää ammattilaisen jonka kanssa synkkaa hyvin? Ei voi.
        Yhtä hyvin voisi kysyä voiko neljänkymmenen asteen kuumeessa oleva lähteä ulos lenkille jotta paranisi. Ei voi.

        Psykiatrian hoidossa liian monen ihmisen elimistö laitetaan ulkopuolisen tahon toimesta sellaiseen kuntoon, myös fyysisesti, että paraneminen ei ole mahdollista niin kauan kun lääkkeet vaikuttavat elimistössä ja ohjailevat sitä.

        Ei kaikesta pystykään parantumaan, mutta sairautensa tai oireidensa kanssa pystyy oppimaan elämään, kun ei ole vaihtoehtoja. Kun joutuu elämään esim. lääkkeistä jääneiden fyysisten haittojen kanssa, niin silloin joutuu, se on pakko, jos ei niistä eroon pääse.
        Itsestä se on kiinni, mitä sellaisesta tilanteesta ajattelee, miten siihen itse asennoituu ja itse suhtautuu .
        Jos psyyke ei kestä eikä jaksa elää oireiden kanssa, niin sitten on hyvä hakea apua. Pelkästään voivottelemalla mikään tilanne ei parane.

      • Anonyymi00183
        Anonyymi00114 kirjoitti:

        Voiko lääkkeistä riippuvaiseksi tehty, aivot ja muu elimistö niillä sekoitettu parantua jos löytää ammattilaisen jonka kanssa synkkaa hyvin? Ei voi.
        Yhtä hyvin voisi kysyä voiko neljänkymmenen asteen kuumeessa oleva lähteä ulos lenkille jotta paranisi. Ei voi.

        Psykiatrian hoidossa liian monen ihmisen elimistö laitetaan ulkopuolisen tahon toimesta sellaiseen kuntoon, myös fyysisesti, että paraneminen ei ole mahdollista niin kauan kun lääkkeet vaikuttavat elimistössä ja ohjailevat sitä.

        Siis juurikin tämä. Kun kävi tuon putken läpi oli aivan hukassa itsestään. Lopussa enää aineet puhui ja on hiton hämillään koko elämästään. Sillä kirjoitan kun olen edelleen hyvin hämillään mitä tapahtui. Sen tiedän että lopussa kärsin aineista aivan hirveällä tavalla, siis sellaisella tavalla mitä en tiennyt että on edes mahdollista- koska ihmismieleni ei ollut koskaan moista hermosto- ja kemiallista aivosotkua kokenut.Enkä usko että evoluutio on ihmiskehoa edes moiseen valmentanut - se on täysin ihmisen ymmärryskyvyn ulkopuolella esim kokea pakkoliikkumista aineissa ja sitä tuskan määrää. Ja sitä loputonta krapulankaltaista vieroitusoireistoa. Ymmärrykseni esim ihmisen hermoston toiminnasta lisääntyi merkittävästi koska se jos joku opetti sen mitä polyvagaalinen teoria tarkoittaa - käytännössä hermostoni oli ihan shokissa ja sitä piti joka päivä rauhoittaa. Kun saan nykyään olla rauhassa kehossani niin olen siitä joka päivä kiitollinen.

        Miten siinä voi parantua kun olet riippuvainen aineesta, psykiatrian näkökulma ihmisten "parantamiseen" on sedaatio ja oireiden lamaus ei aito ymmärrys, saat kuulla aivan puutaheinää lääkkeiden toimintamekanismista. Se vie ihmistä täysin hakoteille. Koko lääkeharmit nostaa kaiken paljon monimutkaisemmaksi. Ei ehkä kaikilla, mutta osalla johtaa siihen.

        Siis se oli aivan järkyttävää. Itse piti parantaa itsensä lääketieteen aikaansaannoksista koska olin osa ei kontrolloitua lääketutkimusta. Siis että miten saada hermosto tasoittumaan kaiken tuon jälkeen niin että pystyy elämään tässä maailmassa.

        Psykiatriassa halutaan keskittyä vain oireisiin ja niiden lääkitsemiseen . Näistä puhuminen on tabu ja siitä ei vain haluta puhua eikä kuulla koska se monimutkaistaa asioita eikä sitä haluta ajatella.

      • Anonyymi00184
        Anonyymi00116 kirjoitti:

        No jos ei onnistu saamaan hoitoa, esim. terapiaa, niin siinä vaiheessa voisi itse pohtia niitä mahdollisia vaihtoehtoja, vertaistuki ym. Kai sekin olisi kuitenkin parempi, jos ei muuta ole saatavilla ?
        Psykologille voi mennä kuka haluaa, ne ovat vain usein yksityisiä, ja maksavat jonkin verran.
        Tai ehkäpä joku julkisen puolen yleislääkäri pystyisi laittamaan lähetteen psykologille, samalla tavalla kuin pystyy laittamaan psykiatrillekin, en tiedä.
        Mutta ihan yleisesti, jos jokin asia ei onnistu, niin ihminen yleensä yrittää miettiä jotain mahdollista vaihtoehtoa. Tämä pätee muutenkin elämässä, ei ainoastaan psyyken asioissa.

        Tuossa terapia-asiassakin lääkeharmin kanssa ollaan jotenkin tosi oudossa tilanteessa koska olet tavallaan kokenut jotain sellaista johon välttämättä kenenkään vertaistuen ymmärrys riitä eikä myöskään terapeutin. Netistä löysin etsimällä terapeutteja ulkomailta jotka tuki myös lääkeharmiasioissa mutta nämä veloittavat paljon. Ihminen tarvii paljon tukea tuollaisessa koska tuo on raskas kantaa yksin ja gaslightaus ei paljoa auta.

        Vertaistukea löysi netistä onneksi ja yllättävän paljon samankaltaisten tarinoiden kertojia oli. Ihan identtisine oireineen. Tosin siinäkin monesti meni siihen suuntaan että lopussa itsestä tuli tukihenkilö toiselle joka varmisteli että voinhan parantua näistä oireista. Pahimmillaan vielä läheisetkin laitteli viestiä somessa jos mainitsi että itsellä on parantumista lääkeharmeista. Ollaan kollektiivisesti osa ei kontrolloitua lääkekoetta niin se tekee siihen oman aspektinsa.

      • Anonyymi00185
        Anonyymi00116 kirjoitti:

        No jos ei onnistu saamaan hoitoa, esim. terapiaa, niin siinä vaiheessa voisi itse pohtia niitä mahdollisia vaihtoehtoja, vertaistuki ym. Kai sekin olisi kuitenkin parempi, jos ei muuta ole saatavilla ?
        Psykologille voi mennä kuka haluaa, ne ovat vain usein yksityisiä, ja maksavat jonkin verran.
        Tai ehkäpä joku julkisen puolen yleislääkäri pystyisi laittamaan lähetteen psykologille, samalla tavalla kuin pystyy laittamaan psykiatrillekin, en tiedä.
        Mutta ihan yleisesti, jos jokin asia ei onnistu, niin ihminen yleensä yrittää miettiä jotain mahdollista vaihtoehtoa. Tämä pätee muutenkin elämässä, ei ainoastaan psyyken asioissa.

        En tiedä miten mt-järjestelmä kaikenkaikkiaan toimii eri diagnoosien kohdalla mutta on olemassa eri koulukunnan psykiatreja joista osa on terapiamyönteisempiä. Ts. yksityinen psykiatri mahdollistaa terapian jota joku julkisen puolen psykiatri ei mahdollista

        Olen huomannut tuttujen kanssa sitä että jossain vaiheessa jos ihminen tiputetaan julkisen puolen mt-puolelta usein nostetaan kädet pystyyn jos ihmistä ei ole pystytty auttamaan. Silloin usein nihkeästi ihmistä otetaan takaisin mt-puolelle, mutta aina on mahdollisuus hakea uusi lähete. Psykiatrian lääkkeistä traumoja saaneet ja diagnoosikeskeisyyttä kritisoivat ei ole varmaan kovin innokkaita lähtemään samaan putkeen.

        . Itse olen nykyään hieman skeptinen terapiankin suhteen mutta sielläkin on monia suuntauksia ja esim polyvagaaliseen teoriaan yksi on kehollinen terapia joka mahdollistaa hermoston tasapainon löytymistä.

        Itse koen terapiaksi luonnon, ystävät ja tällaiset asiat. Seuraan myös esim somessa inspiroivia kanavia joka on myös terapiaa kun löytää jostain samaistumispintaa ihmisten tuntemuksissa elämästä eli siis virtuaalisesti se on kuin jotain ryhmätoimintaa. Ymmärrän toki ryhmien konseptin siis mutta se on niin kiinni ketä siihen ryhmään valikoituu ja millainen se on saako siitä hyötyä.

      • Anonyymi00187
        Anonyymi00184 kirjoitti:

        Tuossa terapia-asiassakin lääkeharmin kanssa ollaan jotenkin tosi oudossa tilanteessa koska olet tavallaan kokenut jotain sellaista johon välttämättä kenenkään vertaistuen ymmärrys riitä eikä myöskään terapeutin. Netistä löysin etsimällä terapeutteja ulkomailta jotka tuki myös lääkeharmiasioissa mutta nämä veloittavat paljon. Ihminen tarvii paljon tukea tuollaisessa koska tuo on raskas kantaa yksin ja gaslightaus ei paljoa auta.

        Vertaistukea löysi netistä onneksi ja yllättävän paljon samankaltaisten tarinoiden kertojia oli. Ihan identtisine oireineen. Tosin siinäkin monesti meni siihen suuntaan että lopussa itsestä tuli tukihenkilö toiselle joka varmisteli että voinhan parantua näistä oireista. Pahimmillaan vielä läheisetkin laitteli viestiä somessa jos mainitsi että itsellä on parantumista lääkeharmeista. Ollaan kollektiivisesti osa ei kontrolloitua lääkekoetta niin se tekee siihen oman aspektinsa.

        Jos lähdetään siitä olettamasta, että joku vähemmistö saa enemmän haittaa kuin hyötyä lääkkeistä, tai että jopa erittäin pienen vähemmistön kohdalla voitaisiin puhua jonkinasteisesta "potilasvahingosta" tämän asian tiimoilta.

        Niin kyllä sellaiseen terapian saaminen on erittäin vaikeaa.

        Suurimpina syinä voisi pitää sitä että tällä foorumillakin on parin viikon sisään esitelty tutkimus, jossa 95% valituksen tekijöistä valittaa vääristä asioista.

        Eli sen olettaman mukaan pitäisi ensin pystyä etsimään näistä valheellisista väittämistä, se viisi prosenttia aitoja tapauksia, ja niiden sisältä ne sellaiset yksilöt jotka kykenevät terapiatyöskentelyyn.

        Tietysti jos olisi haltiakummin taikasauva, niin se tehtäisiin, mutta todellisuus on se, että on todennäköisempää on, että 95% terapiasta menisi vain väärien ihmisten vahvistusharhan vahvistamiseen, eikä hoitoon ja tulokset olisivat about yhtä sekavia kuin netti foorumeiden. (ihan varmasti se viisi prosenttia tai vähän enemmänkin voi saada aitoa hyötyä, mutta loputhan on vain itsensä huijaamista.)

        Tämähän ei tarkoita sitä, etteikö oikeasti tällaista haittaa saanut voisi mennä terapiaan, mutta siinä pitää niitä valmiuksia löytyä itseltä sen verran että on valmis tekemään kompromisseja elämässään tai työskentelemään sen eteen. Se ei pelkällä valittamisella tule.

      • Anonyymi00188
        Anonyymi00185 kirjoitti:

        En tiedä miten mt-järjestelmä kaikenkaikkiaan toimii eri diagnoosien kohdalla mutta on olemassa eri koulukunnan psykiatreja joista osa on terapiamyönteisempiä. Ts. yksityinen psykiatri mahdollistaa terapian jota joku julkisen puolen psykiatri ei mahdollista

        Olen huomannut tuttujen kanssa sitä että jossain vaiheessa jos ihminen tiputetaan julkisen puolen mt-puolelta usein nostetaan kädet pystyyn jos ihmistä ei ole pystytty auttamaan. Silloin usein nihkeästi ihmistä otetaan takaisin mt-puolelle, mutta aina on mahdollisuus hakea uusi lähete. Psykiatrian lääkkeistä traumoja saaneet ja diagnoosikeskeisyyttä kritisoivat ei ole varmaan kovin innokkaita lähtemään samaan putkeen.

        . Itse olen nykyään hieman skeptinen terapiankin suhteen mutta sielläkin on monia suuntauksia ja esim polyvagaaliseen teoriaan yksi on kehollinen terapia joka mahdollistaa hermoston tasapainon löytymistä.

        Itse koen terapiaksi luonnon, ystävät ja tällaiset asiat. Seuraan myös esim somessa inspiroivia kanavia joka on myös terapiaa kun löytää jostain samaistumispintaa ihmisten tuntemuksissa elämästä eli siis virtuaalisesti se on kuin jotain ryhmätoimintaa. Ymmärrän toki ryhmien konseptin siis mutta se on niin kiinni ketä siihen ryhmään valikoituu ja millainen se on saako siitä hyötyä.

        Tietenkin työntekijöidenkin välillä on eroa, että kuka on terapiamyönteisempi, ja kuka ei. Mutta suurin ero on siinä, että mihin terapia soveltuu.

        On ihan turha antaa terapiaa psykoosisairaalle, joka on kieltäytynyt kaikista lääkkeettömistä tai ryhmämuotoisista hoidoista.

        Mutta siinä olen samaa mieltä kanssasi, että on tärkeämpää etsiä sellainen ihmiselle itselleen toimiva terapiamuoto, kuin sopiva jees mies terapeutiksi.

      • Anonyymi00195
        Anonyymi00188 kirjoitti:

        Tietenkin työntekijöidenkin välillä on eroa, että kuka on terapiamyönteisempi, ja kuka ei. Mutta suurin ero on siinä, että mihin terapia soveltuu.

        On ihan turha antaa terapiaa psykoosisairaalle, joka on kieltäytynyt kaikista lääkkeettömistä tai ryhmämuotoisista hoidoista.

        Mutta siinä olen samaa mieltä kanssasi, että on tärkeämpää etsiä sellainen ihmiselle itselleen toimiva terapiamuoto, kuin sopiva jees mies terapeutiksi.

        Kun menee nettiin lukemaan lehtijuttujen kommenttiosaston ja somen kohdalla ihmisten kokemuksia niin aika paljon kuvaavat samanlaisia haittoja. Itseasiassa uskon että kun noita on määrätty länsimaissa miljoonille edes jonkinverran vastaavia kokemuksia kokeneet on hyvin iso joukko. Ns marginaaliryhmästä kasvaa iso joukko ihmisiä. Sitten on paljon niitä jolle lääkkeet ei ole ehkä olleet merkittävä haitta mutta ei niisrä juuri hyötyäkään ole ollut. Itse tiedän jo lähipiiristäni useampia jolla on haittaa lääkkeistä. Siis pitkiä vieroitusoireita, muita haittoja, kyseenalaistavat koko lääkehoitojen tehon, ovat fyysisesti riippuvaisia ja olo menee hirveäksi kun tekee muutoksia lääkkeisiin ja se ei ole sairaus. Lopettajat kuvaa lääkkeitä kuin jonkinlaisena "huumeina" kun tajuavat ettei mitään kemiallista häiriöitä ole hoidettu. Tässä ollaan asian ytimessä. On toki puolestapuhujia mutta usein heillä lääkehoito on ollut oikeasti vastuullisempaa, se on lopetettu melko pian. Yllätyin kun menin kaupunkiin liittyvään someen niin sielläkin oli ihan pssd keskustelu. Uskon että ongelmat on paljon laajempia mitä niistä puhutaan.

        Sellaisren kokemuksille en laita juuri painoarvoa ketkä kokee kuherruskuukauttaan aineissa. Toki jos siitä on saanut elämän eteenpäin niin good for them.

        Mitä terapiaan tulee, niin uskon täysin mitä joku sanoo, että traumainformoitua hoitoa kuten traumaterapiaa on hankalampi saada jos on tiettyjä diagnooseja. Enkä puhu tässä psykoosisairaista.

        Toki sillä on väliä osoittaako halukkuutta mt puolella hoitoihin mitä tarjotaan. Kun olin nuorempi tarjolla oli käytännössä jotain kuntoutustyöpajoja - tuntuivat hupaisalta kun käytännössä tein töitä. Ja on jotain ryhmiä. Mutta siis käytännössä hyödyn esim hyvistä ihmissuhteista enemmän ja netissäkin on vertaistukea.

      • Anonyymi00196
        Anonyymi00195 kirjoitti:

        Kun menee nettiin lukemaan lehtijuttujen kommenttiosaston ja somen kohdalla ihmisten kokemuksia niin aika paljon kuvaavat samanlaisia haittoja. Itseasiassa uskon että kun noita on määrätty länsimaissa miljoonille edes jonkinverran vastaavia kokemuksia kokeneet on hyvin iso joukko. Ns marginaaliryhmästä kasvaa iso joukko ihmisiä. Sitten on paljon niitä jolle lääkkeet ei ole ehkä olleet merkittävä haitta mutta ei niisrä juuri hyötyäkään ole ollut. Itse tiedän jo lähipiiristäni useampia jolla on haittaa lääkkeistä. Siis pitkiä vieroitusoireita, muita haittoja, kyseenalaistavat koko lääkehoitojen tehon, ovat fyysisesti riippuvaisia ja olo menee hirveäksi kun tekee muutoksia lääkkeisiin ja se ei ole sairaus. Lopettajat kuvaa lääkkeitä kuin jonkinlaisena "huumeina" kun tajuavat ettei mitään kemiallista häiriöitä ole hoidettu. Tässä ollaan asian ytimessä. On toki puolestapuhujia mutta usein heillä lääkehoito on ollut oikeasti vastuullisempaa, se on lopetettu melko pian. Yllätyin kun menin kaupunkiin liittyvään someen niin sielläkin oli ihan pssd keskustelu. Uskon että ongelmat on paljon laajempia mitä niistä puhutaan.

        Sellaisren kokemuksille en laita juuri painoarvoa ketkä kokee kuherruskuukauttaan aineissa. Toki jos siitä on saanut elämän eteenpäin niin good for them.

        Mitä terapiaan tulee, niin uskon täysin mitä joku sanoo, että traumainformoitua hoitoa kuten traumaterapiaa on hankalampi saada jos on tiettyjä diagnooseja. Enkä puhu tässä psykoosisairaista.

        Toki sillä on väliä osoittaako halukkuutta mt puolella hoitoihin mitä tarjotaan. Kun olin nuorempi tarjolla oli käytännössä jotain kuntoutustyöpajoja - tuntuivat hupaisalta kun käytännössä tein töitä. Ja on jotain ryhmiä. Mutta siis käytännössä hyödyn esim hyvistä ihmissuhteista enemmän ja netissäkin on vertaistukea.

        Ja olen onnellinen että itse kieltäydyin joistain asioista mitkä tiesin että ei itselle sopineet. Sekin on ok. En kieltäytynyt kaikesta, kävin yhdessä ryhmässä jonka hyöty etenkin lääkehaittoja potevana oli marginaalinen. Istuin ihan pihalla siellä. Lässytin hoitajillekin puolipihalla. Kävin kyllä noissa, olin harmia saaneenakin vielä aktiivinen potilas

    • Anonyymi00036

      Joitain psyykepotilaita hoidetaan vähän liiankin hyvin. Tullaan hakemaan ambulansilla piikille Lapista asti.

      • Anonyymi00037

        kommentistasi kumpuaa ehkä inho psyykesairaita kohttaan.

      • Anonyymi00038
        Anonyymi00037 kirjoitti:

        kommentistasi kumpuaa ehkä inho psyykesairaita kohttaan.

        Lisään viestiini tämän;
        onneksi sinä et ole päättämässä asiasta.
        Hyvä että saadaan apua helposti eikä aina Suomessa apua saada joka kerta että on käynyt myös pahasti että jotkut jotka ei ole saaneet apua ovat päätyneet itsemurhaan.

        Mieti ens kerralla mitä kommentoit,kiitos.

      • Anonyymi00045

        Ei ketään haeta Lapista asti piikille, jos se piikitettävä ei sitten itse satu asumaan Lapissa. Ja siellä mahdollisesti nähtäisiin piikki tarpeelliseksi. Ei ammattilaiset ole ketään kyttäämässä esim. lomareissulla.
        Eri asia, jos ihminen alkaa lomansa aikana sekoilemaan, menee esim. psykoosiin, tms. silloin saattavat toimittaa hoitoon, ja tietysti mahdollisimman lähelle asuinpaikkakuntaa.

      • Anonyymi00056

        Jos ei lappiin mahdu sekoilemaan, ilman että ei muita haittaa, niin silloin on kyytinsä ja piikkinsä ansainnut.

      • Anonyymi00090
        Anonyymi00056 kirjoitti:

        Jos ei lappiin mahdu sekoilemaan, ilman että ei muita haittaa, niin silloin on kyytinsä ja piikkinsä ansainnut.

        Kyllähän siellä tunturia riittää.

    • Anonyymi00039

      Minulle ei jäänyt muita vaihtoehtoja, kuin käsitellä omassa elämässäni tapahtuneet lapsuudenaikaiset vaikeat olosuhteet, koulukiusaamiset ja myöhemmin tulleet traumat itse ja yksin. Julkisella puolella oltiin kiinnostuneita lähinnä vain siitä, että käytänkö lääkkeitä ja huononeeko psyykkinen vointini.

      Jonkin verran on tullut ymmärrystä siitä, miksi oireilin, nk. oireilin. Ja myös ymmärsin, kuinka paljon lääkkeillä ja niiden haittavaikutuksilla ( anhedonialla, masennuksella ja akatisialla) oli osuutta myöhemmin alkaneeseen alkoholismiin.

      Systeemin, hoitohenkilöstön ja terveydenhuollon silmissä olen kenties vain se hullu ja psykoosisairas. En välitä siitä pätkääkään. Tosin muutama asia kyrsii. Eriarvoinen ja potilaiden huono ja kliininen kohtelu. Sen ja lääkkeiden mukanaan tuomien haittavaikutusten takia en koskaan tule käyttämään kyseisiä palveluita, enkä mitään neuroleptejä, masennuslääkkeistä puhumattakaan. Jos joku ei sitä ymmärrä, tai hyväksy, se on hänen omaa ymmärryksen puutetta. Jos jonkun mielestä psykoosidiagnoosin saaneen pitäisi käyttää koko eliniän haittavaikutuksia ja lisää uusia sairauksia kenties mukanaan tuovia lääkkeitä, se on mielestäni sadismiin ja rasismiin verrattavaa toimintaa. Ymmärtämystä ja asettumista toisen asemaan toivoisi tässä yhteiskunnassa enemmän.

      Yhtä asiaa toivoisi kaikilta. Sitä, että palveluja käyttäviltä kysyttäisiin enemmän, mitä he itse toivoisivat hoitoihinsa ja henkisen hyvinvoinnin edistämisen kannalta.

      • Anonyymi00046

        Itsehän ihminen joutuu suurimman osan työstä tekemään. Kukaan muu, ei ammattilaiset, eivät ns. tukijoukotkaan, paranna ihmistä. He voivat olla tukemassa, ammattilaisilta pystyy saamaan työkaluja, keinoja omahoitoon. Itse on käytävä läpi asiat, jotka ovat vuosien varrella jääneet kummittelemaan. Apua ja tukea siihen pystyy saamaan.
        Omalla kohdallanikin oli myös huonoa kohtelua psykiatrian puolella, mutta enemmän oli hyvää, kun tarkemmin mietin kaikkea kokemaani. En olisi nykyään tässäkään kunnossa, jossa nyt olen, jos en olisi saanut apua ja tukea ammattilaisilta. En ole koskaan halunnut katkeroitua, enkä jäädä syyttelemään ja arvostelemaan, se aiheuttaisi edelleen pahaa oloa (sen verran tunnen itseäni, tiedän miten mieleni ja tunteeni toimivat) .
        Kaikissa asioissa on vähintään kaksi puolta, kuten myös näissä hoitoon liittyvissä asioissa. Miksi pitäisi katsoa vain yhdestä näkökulmasta, yhdeltä suunnalta ?
        Usein sanotaan, että päämäärä ei ole tärkein, vaan se kuljettu matka, mutta psykiatriaan liittyen, hoitokokemusta ja toipumista ajatellen, taitaa se päämäärä olla tärkein.

    • Anonyymi00154

      Nii mikä osallistuminen? Lääkäri määrä ja sä tottelet tai et

      • Anonyymi00161

        Ihan hyvä pointti.

        Ihminen ei voi parantua, elleitse osallistu hoitoonsa, eikä ota vastuuta omasta sairaudestaan.

      • Anonyymi00164
        Anonyymi00161 kirjoitti:

        Ihan hyvä pointti.

        Ihminen ei voi parantua, elleitse osallistu hoitoonsa, eikä ota vastuuta omasta sairaudestaan.

        Tässä ei myöskään kuunnella sitä mitä se potilas sanoo. Sulle määrätään vaan asioita ilman et sua kuunnellaa

      • Anonyymi00168
        Anonyymi00164 kirjoitti:

        Tässä ei myöskään kuunnella sitä mitä se potilas sanoo. Sulle määrätään vaan asioita ilman et sua kuunnellaa

        Kyllä potilasta kuunnellaan. Turhaa väittää, ettei kuunneltaisi.
        Muistan toki omalta kohdaltani, kun sairastamiseni alkoi. Olin huonossa kunnossa, heikolla itsetunnolla oleva vaurioitunut, herkkä ja heikko ihmisraunio.
        Minusta tuntui, ettei mitään ole tehtävissä, kukaan ei pysty auttamaan, ajattelin jopa, miksi minua autettaisiin, eihän minusta ole mihinkään, eikä minusta tule mitään.
        Siinä vaiheessa tuntui, ettei kukaan kuuntele, ammattilaiset ovat vain minua vastaan ja haluavat minulle kaikkea pahaa.
        Ne ajatukset ja luulot johtuivat sairaudestani. Vointini vähitellen muuttuessa paremmaksi, omat ajatukset ja oma suhtautuminen muuttui sen verran paljon, että se jopa ihmetytti itseäni ajoittain.
        Jälkeenpäin näkee asioita aivan eri kannalta kuin pahimmassa tai vaikeimmassa vaiheessa kaiken kurjan ja ikävän ollessa pahimmillaan.
        Oikeastaan, kun opin itse kuuntelemaan ja kuulemaan itseäni, ymmärsin, että kyllä minuakin kuunnellaan, sekä myös kuullaan.

      • Anonyymi00169
        Anonyymi00168 kirjoitti:

        Kyllä potilasta kuunnellaan. Turhaa väittää, ettei kuunneltaisi.
        Muistan toki omalta kohdaltani, kun sairastamiseni alkoi. Olin huonossa kunnossa, heikolla itsetunnolla oleva vaurioitunut, herkkä ja heikko ihmisraunio.
        Minusta tuntui, ettei mitään ole tehtävissä, kukaan ei pysty auttamaan, ajattelin jopa, miksi minua autettaisiin, eihän minusta ole mihinkään, eikä minusta tule mitään.
        Siinä vaiheessa tuntui, ettei kukaan kuuntele, ammattilaiset ovat vain minua vastaan ja haluavat minulle kaikkea pahaa.
        Ne ajatukset ja luulot johtuivat sairaudestani. Vointini vähitellen muuttuessa paremmaksi, omat ajatukset ja oma suhtautuminen muuttui sen verran paljon, että se jopa ihmetytti itseäni ajoittain.
        Jälkeenpäin näkee asioita aivan eri kannalta kuin pahimmassa tai vaikeimmassa vaiheessa kaiken kurjan ja ikävän ollessa pahimmillaan.
        Oikeastaan, kun opin itse kuuntelemaan ja kuulemaan itseäni, ymmärsin, että kyllä minuakin kuunnellaan, sekä myös kuullaan.

        Psykiatriassa ei ollut koskaan laajemmin mitään hyvää. Diagnosointia, identiteetin korostamista sairaana ja satuja kemiallisista häiriöistä, puutteellista informointia aineista, kehon ja aivojen sotkemista aivoilla nuoresta pitäen, harmin aiheuttamista mitä tulkittiin vaan diagnoosiin liittyvänä.

        Keskustelu ei sitä pelastanut.

        Ainoa mikä on auttanut on traumainformoitu työote mutta sen ymmärryksen alle pääsin vasta saatuani pahat traumat psykiatriasta ja harmia aineista.

        Ehkä tulevaisuudessa saa vielä tunnustusta koetusta harmista kun eläinkokeet kehittyy josta voidaan saada käsitys mitä harmia aineet aiheuttaa reseptoritasolla

        Olen ihmisraunio psykiatrian kemiallisen sotkun jälkeen - PSSD:t ja muut on muisto valheelliseen narratiiviin uskomisesta

      • Anonyymi00170
        Anonyymi00169 kirjoitti:

        Psykiatriassa ei ollut koskaan laajemmin mitään hyvää. Diagnosointia, identiteetin korostamista sairaana ja satuja kemiallisista häiriöistä, puutteellista informointia aineista, kehon ja aivojen sotkemista aivoilla nuoresta pitäen, harmin aiheuttamista mitä tulkittiin vaan diagnoosiin liittyvänä.

        Keskustelu ei sitä pelastanut.

        Ainoa mikä on auttanut on traumainformoitu työote mutta sen ymmärryksen alle pääsin vasta saatuani pahat traumat psykiatriasta ja harmia aineista.

        Ehkä tulevaisuudessa saa vielä tunnustusta koetusta harmista kun eläinkokeet kehittyy josta voidaan saada käsitys mitä harmia aineet aiheuttaa reseptoritasolla

        Olen ihmisraunio psykiatrian kemiallisen sotkun jälkeen - PSSD:t ja muut on muisto valheelliseen narratiiviin uskomisesta

        On ihan sama ajatteleeko joku että auttaa ihmiaiä, jos laukaisee huonosti tutkituilla hoidoilla pssd:n, akatisian tai muuta.

      • Anonyymi00171
        Anonyymi00161 kirjoitti:

        Ihan hyvä pointti.

        Ihminen ei voi parantua, elleitse osallistu hoitoonsa, eikä ota vastuuta omasta sairaudestaan.

        Ihminen EI voi ottaa vastuuta sairaudestaan jonka lääkkeet ovat aiheuttaneet hänen kehoonsa ja jota sairautta hänellä ei todellisuudessa ole.

        Ei ole olemassa sellaista mekanismia kenelläkään joka poistaisi sairaudeksi kutsutun lääkelaman joka on elimistöön kehittynyt . Miten ihmisen tulisi osallistua hoitoonsa tällaisessa tilanteessa?

        Vuosien myötä ihminen voi oppia kyllä elämään lääkkeiden tuoman olotilan kanssa ja keho sopeutuu siihen. Tätä ei kuitenkaan voi kutsua miksikään parantumiseksi.

        Paranemista ei voi tapahtua millään terapialla tai keskustelulla niin kauan kun lääkettä on vaikuttamassa kehossa.

      • Anonyymi00172
        Anonyymi00169 kirjoitti:

        Psykiatriassa ei ollut koskaan laajemmin mitään hyvää. Diagnosointia, identiteetin korostamista sairaana ja satuja kemiallisista häiriöistä, puutteellista informointia aineista, kehon ja aivojen sotkemista aivoilla nuoresta pitäen, harmin aiheuttamista mitä tulkittiin vaan diagnoosiin liittyvänä.

        Keskustelu ei sitä pelastanut.

        Ainoa mikä on auttanut on traumainformoitu työote mutta sen ymmärryksen alle pääsin vasta saatuani pahat traumat psykiatriasta ja harmia aineista.

        Ehkä tulevaisuudessa saa vielä tunnustusta koetusta harmista kun eläinkokeet kehittyy josta voidaan saada käsitys mitä harmia aineet aiheuttaa reseptoritasolla

        Olen ihmisraunio psykiatrian kemiallisen sotkun jälkeen - PSSD:t ja muut on muisto valheelliseen narratiiviin uskomisesta

        Niinpä. Näin psykiatria kylvää sairautta ihmiskunnan keskuuteen. Eikä kukaan voi sitä pysäyttää.

      • Anonyymi00173
        Anonyymi00172 kirjoitti:

        Niinpä. Näin psykiatria kylvää sairautta ihmiskunnan keskuuteen. Eikä kukaan voi sitä pysäyttää.

        Jep. Nuoruudessa elämäntilanteeseen liittyviä masennusoireita > masennuslääkkeet > ahdistuneisuuden ja levottomuuden ja tunnelaman lisääntymistä. Seksuaalisia häiriöitä. Lopulta lääkkeen vaikutus muuttuu > raskas päiväväsymyksen tunne ja apaattinen olo. > Lääkkeen lopetus > Ahdistuneisuuden kohoaminen > Palaaminen lääkkeelle kun ei ymmärrystä vieroitusoireista > Lääkkeenkäytön aikana erkaantuminen tunteista ja ekakertaa pahempia sivuoireita. Seksuaalisia häiriöitä > Vieroittautuminen lääkkeistä > Unettomuus > Lääkkeitä unettomuuteen > Pahoja haittavaikutuksia > Lisää lääkkeitä > Haittavaikutuksia > lisää lääkkeitä...STOP! . > Kitumista haittojen kanssa. Elämä pilalla vuosiksi.

      • Anonyymi00174
        Anonyymi00161 kirjoitti:

        Ihan hyvä pointti.

        Ihminen ei voi parantua, elleitse osallistu hoitoonsa, eikä ota vastuuta omasta sairaudestaan.

        Mitä helvataa tarkoittaa vastuunotto omasta sairaudesta? Tarkoittaako se että minulla on tällainen masennussairaus ja vedän aineita. Jotka btw leikkaa tunteita, vie seksuaalisuuden, erkaannuttaa tunteista jne. Miten sitten otetaan vastuuta kun on ihan ulalla mistä on kyse eikä saa informoitua suostumusta mistään? Kuka siitä ottaa vastuun että terveys paskotaan ja ei pääse lääkkeistä irti kun ei kukaan oikein kerro niistä mitään eikä ymmärrä mistä edes on kyse?

        Vastuunotto alkaisi asianmukaisesta informoidusta suostumuksesta, nuorille aineiden kylvämisen merkittävästä rajoittamisesta, psykoedukaatiosta jossa oikeasti keskitytään selviytymiskeinojen opetteluun eikä aineilla lamaamiseen ja höpönlöpöön aivokemiahäiriöistä ja neuroplastisuusvajeista. Että oikeasti päästäisiin asiaan eikä mentäisi hakoteille.

      • Anonyymi00175
        Anonyymi00174 kirjoitti:

        Mitä helvataa tarkoittaa vastuunotto omasta sairaudesta? Tarkoittaako se että minulla on tällainen masennussairaus ja vedän aineita. Jotka btw leikkaa tunteita, vie seksuaalisuuden, erkaannuttaa tunteista jne. Miten sitten otetaan vastuuta kun on ihan ulalla mistä on kyse eikä saa informoitua suostumusta mistään? Kuka siitä ottaa vastuun että terveys paskotaan ja ei pääse lääkkeistä irti kun ei kukaan oikein kerro niistä mitään eikä ymmärrä mistä edes on kyse?

        Vastuunotto alkaisi asianmukaisesta informoidusta suostumuksesta, nuorille aineiden kylvämisen merkittävästä rajoittamisesta, psykoedukaatiosta jossa oikeasti keskitytään selviytymiskeinojen opetteluun eikä aineilla lamaamiseen ja höpönlöpöön aivokemiahäiriöistä ja neuroplastisuusvajeista. Että oikeasti päästäisiin asiaan eikä mentäisi hakoteille.

        Itse hyväksyin diagnoosini, vedin aineeni, kävin psykiatrilla, kävin hoitajalla, kävin terapiassa, liikuin. Opiskelin. Lässytin. Ostin masennuksenhoitokirjan. Mitä hittoa muuta ihminen voi tehdä?

        Oikea ymmärrys mistään kasvoi vasta sitten kun ymmärsin mistä on kyse polyvagaalisessa teoriassa ja ymmärsin kyseenalaistaa biopsykiatrian hakoteille vievän luonteen.

        Palasin ihan lähtöpisteeseen ennen aineita. Edelleen koen enemmän samaistumispintaa sinne kuin aineaikoihin.

      • Anonyymi00176
        Anonyymi00174 kirjoitti:

        Mitä helvataa tarkoittaa vastuunotto omasta sairaudesta? Tarkoittaako se että minulla on tällainen masennussairaus ja vedän aineita. Jotka btw leikkaa tunteita, vie seksuaalisuuden, erkaannuttaa tunteista jne. Miten sitten otetaan vastuuta kun on ihan ulalla mistä on kyse eikä saa informoitua suostumusta mistään? Kuka siitä ottaa vastuun että terveys paskotaan ja ei pääse lääkkeistä irti kun ei kukaan oikein kerro niistä mitään eikä ymmärrä mistä edes on kyse?

        Vastuunotto alkaisi asianmukaisesta informoidusta suostumuksesta, nuorille aineiden kylvämisen merkittävästä rajoittamisesta, psykoedukaatiosta jossa oikeasti keskitytään selviytymiskeinojen opetteluun eikä aineilla lamaamiseen ja höpönlöpöön aivokemiahäiriöistä ja neuroplastisuusvajeista. Että oikeasti päästäisiin asiaan eikä mentäisi hakoteille.

        Miksi tällaisen käsitteen ymmärtäminen voi olla niin vaikeaa, että ei edes kykene puhumaan itse asiasta, vaan pitää puhua lääkkeistä?

        Onko tämä vain asioita, että toiset sen ymmärtää itsestään, ja lopuille sitä on ihan turha yrittää selittää.

        Tiedän että se on turhaa, mutta silti voisit yrittää miettiä, että miten maailman kaikki muut ihmiset pystyvät ymmärtämään omasta elämästä ja sairaudestaan vastuun ottamisen konseptin ilman, että siihen mitenkään liittyy lääkkeet.

      • Anonyymi00177
        Anonyymi00174 kirjoitti:

        Mitä helvataa tarkoittaa vastuunotto omasta sairaudesta? Tarkoittaako se että minulla on tällainen masennussairaus ja vedän aineita. Jotka btw leikkaa tunteita, vie seksuaalisuuden, erkaannuttaa tunteista jne. Miten sitten otetaan vastuuta kun on ihan ulalla mistä on kyse eikä saa informoitua suostumusta mistään? Kuka siitä ottaa vastuun että terveys paskotaan ja ei pääse lääkkeistä irti kun ei kukaan oikein kerro niistä mitään eikä ymmärrä mistä edes on kyse?

        Vastuunotto alkaisi asianmukaisesta informoidusta suostumuksesta, nuorille aineiden kylvämisen merkittävästä rajoittamisesta, psykoedukaatiosta jossa oikeasti keskitytään selviytymiskeinojen opetteluun eikä aineilla lamaamiseen ja höpönlöpöön aivokemiahäiriöistä ja neuroplastisuusvajeista. Että oikeasti päästäisiin asiaan eikä mentäisi hakoteille.

        Sekin on omaa vastuun ottamista, kun miettii itse mahdollisia selviytymiskeinoja itselle.
        Jos on yhtään aktiivinen, ja haluaa edes jotenkin voida paremmin, voisi ottaa selvää, mitä kaikkea mt-kuntoutujille pystyy löytämään sieltä terveydenhuollon ulkopuolelta, niin sanotulta kolmannelta sektorilta.
        On olemassa yhdistyksiä, järjestöjä, ym. tekemistä riittää, jos tahtoa riittää.
        Toki asuinpaikkakunta voi vaikuttaa asiaan, jos asuu jossain, missä ei ole oikein mitään.
        Pääkaupunkiseudulla on kuitenkin mielenterveysyhdistystä, ym. toimintaa.
        Eihän elämästä tahdo tulla mitään, jos jatkuvasti miettii vain negatiivisia kokemuksia lääkityksistä, tai ettei ammattilaisista ole mitään apua, tai mitä tahansa negatiivista sitten ajatteleekin.
        Tärkeintä toki olisi, että alkaisi tykätä itsestään, hyväksyisi itsensä sellaisena kuin on. Itsetunto on usein heikoissa kantimissa mt-ongelmaisilla.

      • Anonyymi00179
        Anonyymi00177 kirjoitti:

        Sekin on omaa vastuun ottamista, kun miettii itse mahdollisia selviytymiskeinoja itselle.
        Jos on yhtään aktiivinen, ja haluaa edes jotenkin voida paremmin, voisi ottaa selvää, mitä kaikkea mt-kuntoutujille pystyy löytämään sieltä terveydenhuollon ulkopuolelta, niin sanotulta kolmannelta sektorilta.
        On olemassa yhdistyksiä, järjestöjä, ym. tekemistä riittää, jos tahtoa riittää.
        Toki asuinpaikkakunta voi vaikuttaa asiaan, jos asuu jossain, missä ei ole oikein mitään.
        Pääkaupunkiseudulla on kuitenkin mielenterveysyhdistystä, ym. toimintaa.
        Eihän elämästä tahdo tulla mitään, jos jatkuvasti miettii vain negatiivisia kokemuksia lääkityksistä, tai ettei ammattilaisista ole mitään apua, tai mitä tahansa negatiivista sitten ajatteleekin.
        Tärkeintä toki olisi, että alkaisi tykätä itsestään, hyväksyisi itsensä sellaisena kuin on. Itsetunto on usein heikoissa kantimissa mt-ongelmaisilla.

        "miten maailman kaikki muut ihmiset pystyvät ymmärtämään omasta elämästä ja sairaudestaan vastuun ottamisen konseptin ilman, että siihen mitenkään liittyy lääkkeet."

        Miksi minun pitäisi määritellä kokemaani harmia muilla termeillä kuin lääkeharmina jos ne oli keskiössä elämäni kamalimmissa vuosissa? PSSD on ja pysyy ja vaikka kuinka olisi kaikki kumbayaa niin silti se on olemassa! Pitääkö keskitysleirivankienkin miettiä vain elämän positiivisia puolia jos joku kokemus on ollut ihan hirveä? Identiteettiin vaikuttava,, tunne-elämää muuttava ja esim parisuhteisiin vaikuttava,, kidutusta aiheuttava. Se on osa elämää on ollut sitten keskitysleirillä tai kokenut terveytensä romahtavan psykiatrisissa lääkkeissä. Se on osa minua ja identiteettiäni ja sitä on pitänyt prosessoida.

        Pystyn myös sanoittamaan elämäni ongelmia ja ymmärrän että ne on olleet paljon reaktioita senhetkisiin tilanteisiin. Saatan jopa käyttää psykiatrian polyvagaalisen teorian kehikkoa oloni ymmärtämisessä. Vältän enää reliabiliteetiltaan heikkojen psykiatristen diagnoosien käyttämistä itseni selittämisessä tai käsitettä "paraneminen" ihmisenä olemisesta. On hyviä jaksoja, huonoja jaksoja, parempia päiviä. Elämä ei ole kuin psykiatrian rekisteri missä diagnoosimerkinnät unohtuu sinne - tai no, kovalla työllä sai niitä poistettuakin kun niitä annettiin kyseenalaisesti.

        Tällä palstalla ei tarvitse puhua millaista työtä itsensä kanssa on tehnyt tai miten on elämäänsä puhunut. Mutta vastuunoton konseptin ymmärrän täysin itsestään - esim työt, vapaaehtoistyöt tai muu itsestä huolenpito on vastuunottoa itsestään ja sen konseptin ymmärrän täysin. Koen ymmärtäväni vastuunoton itsestä hyvinkin vahvasti.

        Eikä ole mitään ongelmia hyväksyä itseään.

      • Anonyymi00180
        Anonyymi00179 kirjoitti:

        "miten maailman kaikki muut ihmiset pystyvät ymmärtämään omasta elämästä ja sairaudestaan vastuun ottamisen konseptin ilman, että siihen mitenkään liittyy lääkkeet."

        Miksi minun pitäisi määritellä kokemaani harmia muilla termeillä kuin lääkeharmina jos ne oli keskiössä elämäni kamalimmissa vuosissa? PSSD on ja pysyy ja vaikka kuinka olisi kaikki kumbayaa niin silti se on olemassa! Pitääkö keskitysleirivankienkin miettiä vain elämän positiivisia puolia jos joku kokemus on ollut ihan hirveä? Identiteettiin vaikuttava,, tunne-elämää muuttava ja esim parisuhteisiin vaikuttava,, kidutusta aiheuttava. Se on osa elämää on ollut sitten keskitysleirillä tai kokenut terveytensä romahtavan psykiatrisissa lääkkeissä. Se on osa minua ja identiteettiäni ja sitä on pitänyt prosessoida.

        Pystyn myös sanoittamaan elämäni ongelmia ja ymmärrän että ne on olleet paljon reaktioita senhetkisiin tilanteisiin. Saatan jopa käyttää psykiatrian polyvagaalisen teorian kehikkoa oloni ymmärtämisessä. Vältän enää reliabiliteetiltaan heikkojen psykiatristen diagnoosien käyttämistä itseni selittämisessä tai käsitettä "paraneminen" ihmisenä olemisesta. On hyviä jaksoja, huonoja jaksoja, parempia päiviä. Elämä ei ole kuin psykiatrian rekisteri missä diagnoosimerkinnät unohtuu sinne - tai no, kovalla työllä sai niitä poistettuakin kun niitä annettiin kyseenalaisesti.

        Tällä palstalla ei tarvitse puhua millaista työtä itsensä kanssa on tehnyt tai miten on elämäänsä puhunut. Mutta vastuunoton konseptin ymmärrän täysin itsestään - esim työt, vapaaehtoistyöt tai muu itsestä huolenpito on vastuunottoa itsestään ja sen konseptin ymmärrän täysin. Koen ymmärtäväni vastuunoton itsestä hyvinkin vahvasti.

        Eikä ole mitään ongelmia hyväksyä itseään.

        Ymmärrän myös työnteon itseni eteen, mutta en tarvi siihen klubitaloja enkä muuta. Olen käynyt joskus jossain ryhmässä enkä kokenut siitä juuri hyötyä enkä sitä miellyttäväksi. Enemmän koen hyödylliseksi vaikkapa aidot ihmissuhteet. Terapiatyöskentely voi olla hyväksi, jos siihen ei jää liikaa kiinni.

      • Anonyymi00181
        Anonyymi00180 kirjoitti:

        Ymmärrän myös työnteon itseni eteen, mutta en tarvi siihen klubitaloja enkä muuta. Olen käynyt joskus jossain ryhmässä enkä kokenut siitä juuri hyötyä enkä sitä miellyttäväksi. Enemmän koen hyödylliseksi vaikkapa aidot ihmissuhteet. Terapiatyöskentely voi olla hyväksi, jos siihen ei jää liikaa kiinni.

        Ero on meissä myös siinä, etten enää käytä sanaa sairaus ihmisyydestä. Vaikka olisikin esim traumoja en käytä siitä sanaa sairaus. Jos olen alakuloinen syystä X en näe että kyseessä on uusiva masennus tai masennussairaus. Jos mietin keskimääräistä diipimpiä elämässä ja mietin elämän merkityksellisyyttä ja merkityksettömyyttä en näe sitäkään sairautena. Jos en toimi ihan satasella suorittajana elämässäni en näe sitäkään sairautena. Riittää että olen mikä olen. En koe että minun pitää väkisin pakottaa itseäni positiivisuuteen vaan voin olla karumpien tunteidenkin kanssa kontaktissa eikä se estä minua myös nauttimasta elämästä mikäli käsittelen sitä miten lääkeharmit on vaikuttaneet identiteettiini.Eikä se estä myöskään minua tekemästä töitä itseni kanssa eikä ihmisen tarvi kokoajan edes tehdä itsensä kanssa töitä. Riittää että elää.

      • Anonyymi00182
        Anonyymi00181 kirjoitti:

        Ero on meissä myös siinä, etten enää käytä sanaa sairaus ihmisyydestä. Vaikka olisikin esim traumoja en käytä siitä sanaa sairaus. Jos olen alakuloinen syystä X en näe että kyseessä on uusiva masennus tai masennussairaus. Jos mietin keskimääräistä diipimpiä elämässä ja mietin elämän merkityksellisyyttä ja merkityksettömyyttä en näe sitäkään sairautena. Jos en toimi ihan satasella suorittajana elämässäni en näe sitäkään sairautena. Riittää että olen mikä olen. En koe että minun pitää väkisin pakottaa itseäni positiivisuuteen vaan voin olla karumpien tunteidenkin kanssa kontaktissa eikä se estä minua myös nauttimasta elämästä mikäli käsittelen sitä miten lääkeharmit on vaikuttaneet identiteettiini.Eikä se estä myöskään minua tekemästä töitä itseni kanssa eikä ihmisen tarvi kokoajan edes tehdä itsensä kanssa töitä. Riittää että elää.

        Meidän kokemuksemme ketkä jaemme kokemuksiamme psykiatrian aineista on osa ei kontrolloitua lääketutkimusta ja valitettavasti sille ei ole monia foorumeita. Tällä foorumilla saa lähinnä vihat niskaan, ehkä pitäisi siirtyä muualle. Olemme olleet osa oman elämämme lääketutkimusta missä osa vuosista on ollut sedatoituna/aineissa/tunne-elämästään erkaallaan ja sillä on SUURIA VAIKUTUKSIA psyykeeeseen ja elämään kun kyse on vuosista. Pelkästään sillä että esim PSSD:n vuoksi osa elää ilman parisuhteita koska monesti parisuhdekonseptissa PSSD ei vain toimi.Sillä on merkitystä.

        Itse koen että masennusdiagnoosi vei minut täysin hakoteille elämässä jossa itseymmärrykseni droppasi aineissa. Elin vuosia uskoen kuin johonkin uskontoon ja tuntuu että psykiatriassakin tarvitsisi uskontojen uhrien tuki ry:n kaltaista tukea. Tottakai se on mind fuckia, se vaikuttaa hyvin paljon omaan elämään elää johonkin kuvitteellisiin kemiallisiin häiriöihin,, vetää ainetta mistä ei tiedä miten se vaikuttaa mutta tajuaa että on ollut tunne-elämältään alennetussa tilassa ja vielä lopuksi saada haittaa ja kokea kamalia lopetusvaikeuksia.Se vaikuttaa psyykeeseen varsinkin kun sitä on vuosia tehty.

        Jos jotain ymmärrän itseäni nykyään paljon enemmän koska ymmärrän miten hukassa ihminen on kun menee tuollaiseen. Ensin on kärsimystä ja se on toinen taso mutta tuo vie tuon ihan omalle tasolleen ja alentaa merkittävästi uskoa siihen että oikeasti ns auktoriteettiasemassa olevat ihmiset tietävät mitä tekevät ja yleisesti kasvattaa täysin uudenlaisen maailmankuvan missä katselee elämää eri perspektiivistä..

        Mitä meidän pitäisi tehdä? Käydä klubitalolla, laulaa kumbayaa, ottaa miten vastuuta elämästä? Miten täällä kirjoittaminen ei tarkoita vastuunottoa mistään?

        Kummallisia ajatuksia.

      • Anonyymi00186
        Anonyymi00177 kirjoitti:

        Sekin on omaa vastuun ottamista, kun miettii itse mahdollisia selviytymiskeinoja itselle.
        Jos on yhtään aktiivinen, ja haluaa edes jotenkin voida paremmin, voisi ottaa selvää, mitä kaikkea mt-kuntoutujille pystyy löytämään sieltä terveydenhuollon ulkopuolelta, niin sanotulta kolmannelta sektorilta.
        On olemassa yhdistyksiä, järjestöjä, ym. tekemistä riittää, jos tahtoa riittää.
        Toki asuinpaikkakunta voi vaikuttaa asiaan, jos asuu jossain, missä ei ole oikein mitään.
        Pääkaupunkiseudulla on kuitenkin mielenterveysyhdistystä, ym. toimintaa.
        Eihän elämästä tahdo tulla mitään, jos jatkuvasti miettii vain negatiivisia kokemuksia lääkityksistä, tai ettei ammattilaisista ole mitään apua, tai mitä tahansa negatiivista sitten ajatteleekin.
        Tärkeintä toki olisi, että alkaisi tykätä itsestään, hyväksyisi itsensä sellaisena kuin on. Itsetunto on usein heikoissa kantimissa mt-ongelmaisilla.

        En allekirjoita ajatusta että "itsetunto on usein heikoissa kantimissa mt-ongelmaisilla".
        Mt-ongelmaiset ovat niitä joille on syötetty huumelääkkeitä, joiden tehtävänä on muuttaa ihmisenä olemisen ydin, vai olisiko parempi sanoa lääkkeet häivyttää ihmisenä olemisen ytimen.
        Kun hoidon nimissä mennään lääkkeillä muuttamaan ihmisen olemusta ja vakuutetaan hänelle että se muuttunut minä on juuri sitä sairautta jonka nimisen diagnoosin lääkäri on keksinyt antaa ja alkaa elää tässä potilaan roolissa uudessa sairaudessaan.
        Tällaisessa mielenterveyden hoidossa ei ihminen itse muutu vaan se aito minä on olemassa, se vain on hukutettu lääkekasan alle ja vakuutteluihin psyyken sairaudesta.
        Ei pidä puhua heikosta itsetunnosta vaan hämmennyksestä ja epävarmuudesta miten tätä uutta sairaan roolia nyt pitää ruveta elämään. Se on vähän kuin opettelisi näyttelemään uutta roolia. Hoitojärjestelmässä pyörineet tietävät että hoitotaho on viisaampi ja tietävät kaikken ja määrävät kaiken, oma sanoma on heille sanahelinää.

      • Anonyymi00189
        Anonyymi00173 kirjoitti:

        Jep. Nuoruudessa elämäntilanteeseen liittyviä masennusoireita > masennuslääkkeet > ahdistuneisuuden ja levottomuuden ja tunnelaman lisääntymistä. Seksuaalisia häiriöitä. Lopulta lääkkeen vaikutus muuttuu > raskas päiväväsymyksen tunne ja apaattinen olo. > Lääkkeen lopetus > Ahdistuneisuuden kohoaminen > Palaaminen lääkkeelle kun ei ymmärrystä vieroitusoireista > Lääkkeenkäytön aikana erkaantuminen tunteista ja ekakertaa pahempia sivuoireita. Seksuaalisia häiriöitä > Vieroittautuminen lääkkeistä > Unettomuus > Lääkkeitä unettomuuteen > Pahoja haittavaikutuksia > Lisää lääkkeitä > Haittavaikutuksia > lisää lääkkeitä...STOP! . > Kitumista haittojen kanssa. Elämä pilalla vuosiksi.

        Tämä tyypillinen ja osuva kuvaus on todellisuutta tuhansille ja tuhansille ihmisille.
        Tämän kannattaisi laittaa johonkin julkiselle paikalle raameihin otsikolla - Näin hoidetaan psykiatrisessa sairaanhoidossa ihmisiä - .

      • Anonyymi00190
        Anonyymi00186 kirjoitti:

        En allekirjoita ajatusta että "itsetunto on usein heikoissa kantimissa mt-ongelmaisilla".
        Mt-ongelmaiset ovat niitä joille on syötetty huumelääkkeitä, joiden tehtävänä on muuttaa ihmisenä olemisen ydin, vai olisiko parempi sanoa lääkkeet häivyttää ihmisenä olemisen ytimen.
        Kun hoidon nimissä mennään lääkkeillä muuttamaan ihmisen olemusta ja vakuutetaan hänelle että se muuttunut minä on juuri sitä sairautta jonka nimisen diagnoosin lääkäri on keksinyt antaa ja alkaa elää tässä potilaan roolissa uudessa sairaudessaan.
        Tällaisessa mielenterveyden hoidossa ei ihminen itse muutu vaan se aito minä on olemassa, se vain on hukutettu lääkekasan alle ja vakuutteluihin psyyken sairaudesta.
        Ei pidä puhua heikosta itsetunnosta vaan hämmennyksestä ja epävarmuudesta miten tätä uutta sairaan roolia nyt pitää ruveta elämään. Se on vähän kuin opettelisi näyttelemään uutta roolia. Hoitojärjestelmässä pyörineet tietävät että hoitotaho on viisaampi ja tietävät kaikken ja määrävät kaiken, oma sanoma on heille sanahelinää.

        Psykiatrisessa hoitojärjestelmässä työskentelevät ovat koulutettu toimimaan psykiatrian hyväksyttyjen käytäntöjen ja ohjeiden mukaan. Myös Käypä hoito suositukset ovat jumalan sanaaa joita täyty noudattaa.
        Uudet sukupolvet oppivat hoitokäytännöt vanhoilta konkareilta ja jatkavat sitä edelleen. Missä työpaikassa yksittäisellä työntekijällä ( tai porukalla) on mahdollisuutta mennä muuttamaan organisaation toimintoja ja hoitokulttuuria.

      • Anonyymi00191
        Anonyymi00186 kirjoitti:

        En allekirjoita ajatusta että "itsetunto on usein heikoissa kantimissa mt-ongelmaisilla".
        Mt-ongelmaiset ovat niitä joille on syötetty huumelääkkeitä, joiden tehtävänä on muuttaa ihmisenä olemisen ydin, vai olisiko parempi sanoa lääkkeet häivyttää ihmisenä olemisen ytimen.
        Kun hoidon nimissä mennään lääkkeillä muuttamaan ihmisen olemusta ja vakuutetaan hänelle että se muuttunut minä on juuri sitä sairautta jonka nimisen diagnoosin lääkäri on keksinyt antaa ja alkaa elää tässä potilaan roolissa uudessa sairaudessaan.
        Tällaisessa mielenterveyden hoidossa ei ihminen itse muutu vaan se aito minä on olemassa, se vain on hukutettu lääkekasan alle ja vakuutteluihin psyyken sairaudesta.
        Ei pidä puhua heikosta itsetunnosta vaan hämmennyksestä ja epävarmuudesta miten tätä uutta sairaan roolia nyt pitää ruveta elämään. Se on vähän kuin opettelisi näyttelemään uutta roolia. Hoitojärjestelmässä pyörineet tietävät että hoitotaho on viisaampi ja tietävät kaikken ja määrävät kaiken, oma sanoma on heille sanahelinää.

        Nimenomaan. Kun kävi lopussa lääkkeiden kasautumisen haittoihin ymmärrän täysin vertauksesi ihmisenä olemisen häivyttämisestä. Masennuslääkkeissä se ei ollut vielä niin dramaattisesti nähtävissä alkuvaiheessa vielä vaikka se näkyi esim tunnelamana, siinä että en enää itkenyt edes hautajaisissa, siinä että seksuaalisuus leikkutui tai yleisen dravin katoamisena apatiaan mikä alkoi korostua. Siitäkin harvemmin puhutaan miten lääkkeen vaikutus voi muuttua (ssri poop out, ssri toleranssi) . Koin myös sen miten hoidettiin hoidon seurauksia, ihmistä joka oli järkyttynyt hoidon haitoista. Lopputulema etenkin lääkekoktaileista on vähemmän tunteva sedatoitu ihminen ja se on ilmeisesti se mitä haetaan. Jos olisikin ollut rauhallinen mutta sain vielä kokea sen toisenkin puolen lääkkeistä kun motoriikkaa sotketaan dopamiinia peukaloivilla lääkkeillä jotka nyt sattuu vaikuttamaan ihmisen motoriikkaan. Kun keskustelin erään psykiatrin kanssa ilmeisesti tunne ettei voi ajatella lääkkeissä on myös ihan hyväksyttävä "eikö se oo ihan hyvä".

        Psykiatrisissa lääkkeissä on kaikissa sama lopputulema runsaina määrinä etenkin, tunnekokemuksien häivyttäminen ja vähentäminen, usein sedaatio. Väittäisin myös että yleensä elämysmaailman ja kognition tason aleneminen, ennemmin tai myöhemmin, viimeistään kun kemikaaleista vieroittautuu ja välittäjäaineiden sekasotku alkaa näkyä. Sitä ei ehkä tajua medication spwllbinding tilassa.

        Siihen nähden mitä koin olen selvinnyt aika hyvin, vaikka identiteetti onkin ollut sekaisin kaiken seurauksena. Se vaatii paljon työtä käydä tuo kaikki läpi ja herätä jostain lääkehuurusta ja surra menetetyt asiat. Olla maailmassa jossa tuntuu että kokemus on niin tabu että sitä harva ymmärtää. Tuo kokemus on aina läsnäni - eikä siitä mennä ihan normi-ihmisten kokemusmaailmaan sormia napsauttamalla.

        Sen jälkeen aloin ajatella vaihtoehtoisesti psykiatriasta.

      • Anonyymi00192
        Anonyymi00191 kirjoitti:

        Nimenomaan. Kun kävi lopussa lääkkeiden kasautumisen haittoihin ymmärrän täysin vertauksesi ihmisenä olemisen häivyttämisestä. Masennuslääkkeissä se ei ollut vielä niin dramaattisesti nähtävissä alkuvaiheessa vielä vaikka se näkyi esim tunnelamana, siinä että en enää itkenyt edes hautajaisissa, siinä että seksuaalisuus leikkutui tai yleisen dravin katoamisena apatiaan mikä alkoi korostua. Siitäkin harvemmin puhutaan miten lääkkeen vaikutus voi muuttua (ssri poop out, ssri toleranssi) . Koin myös sen miten hoidettiin hoidon seurauksia, ihmistä joka oli järkyttynyt hoidon haitoista. Lopputulema etenkin lääkekoktaileista on vähemmän tunteva sedatoitu ihminen ja se on ilmeisesti se mitä haetaan. Jos olisikin ollut rauhallinen mutta sain vielä kokea sen toisenkin puolen lääkkeistä kun motoriikkaa sotketaan dopamiinia peukaloivilla lääkkeillä jotka nyt sattuu vaikuttamaan ihmisen motoriikkaan. Kun keskustelin erään psykiatrin kanssa ilmeisesti tunne ettei voi ajatella lääkkeissä on myös ihan hyväksyttävä "eikö se oo ihan hyvä".

        Psykiatrisissa lääkkeissä on kaikissa sama lopputulema runsaina määrinä etenkin, tunnekokemuksien häivyttäminen ja vähentäminen, usein sedaatio. Väittäisin myös että yleensä elämysmaailman ja kognition tason aleneminen, ennemmin tai myöhemmin, viimeistään kun kemikaaleista vieroittautuu ja välittäjäaineiden sekasotku alkaa näkyä. Sitä ei ehkä tajua medication spwllbinding tilassa.

        Siihen nähden mitä koin olen selvinnyt aika hyvin, vaikka identiteetti onkin ollut sekaisin kaiken seurauksena. Se vaatii paljon työtä käydä tuo kaikki läpi ja herätä jostain lääkehuurusta ja surra menetetyt asiat. Olla maailmassa jossa tuntuu että kokemus on niin tabu että sitä harva ymmärtää. Tuo kokemus on aina läsnäni - eikä siitä mennä ihan normi-ihmisten kokemusmaailmaan sormia napsauttamalla.

        Sen jälkeen aloin ajatella vaihtoehtoisesti psykiatriasta.

        Identiteettisotku näkyy esim siten että en koe jotain kontaktia ihmiseen joka olin lääkittynä. Se on pelottavaa.

        Koen että jatkoin käytännössä siitä kuka olin lääkitsemättömänä. Koska ymmärrän itseäni silloin ja tunne-elämäni alakulosta huolimatta oli oikeasti rikasta. Lääkeajat on enemmän sumua ja kulkemista eräällä lailla laput silmillä elämän suhteen kun tunteet on jäässä joiden pitäisi olla kompassi

      • Anonyymi00193
        Anonyymi00192 kirjoitti:

        Identiteettisotku näkyy esim siten että en koe jotain kontaktia ihmiseen joka olin lääkittynä. Se on pelottavaa.

        Koen että jatkoin käytännössä siitä kuka olin lääkitsemättömänä. Koska ymmärrän itseäni silloin ja tunne-elämäni alakulosta huolimatta oli oikeasti rikasta. Lääkeajat on enemmän sumua ja kulkemista eräällä lailla laput silmillä elämän suhteen kun tunteet on jäässä joiden pitäisi olla kompassi

        Lähtökohta olisi jo se että selkeästi aineissa mainitaan että


        On olemassa vieroitusoireita jotka voi olla pirkittyneitä ja ainetta voi olla hankala ajaa alas ja se voi lohkaista paljon aikaa koska hermosto voi mennä epätasapainoon

        Seksuaalisia haittoja voi olla jotka joskus jatkuu. Tämän merkitystä ihmissuhteiden muodostamiseen ei voi korostaa

        Tunteet voi leikkautua

        Ei tiedetä miten lääke toimii täysin, miten se vaikuttaa aivojen kehitykseen nuorilla ja pitkäaikaiskäytön tutkimuksessa on puutteita

        NNT-luky montako potilasta pitää vetää lääkkeitä että yksi saa tehon

        Pitkä käyttö isommilla annoksilla voi olla yhteydessä vieroitusoireisiin

        Eihän tätä tietenkään kerrota koska se leikkaa potilaan naiivia plaseboefektiä ja voi saada pelkäämään haittoja. Erään tutun psykiatri sanoi suoraan että kuka lääkkeirä käyttäisi jos kaiken kertoisi. Nämä navigoin läpi nuorena ymmärtämättä mistä on kyse eli olin osa ei kontrolloitua lääketutkimusta

        Sitä voi miettiä miten tuollainen vaikuttaa ihmiseen.

        Psykiatria haluaa toimia maailmassa jossa hoidetaan vain ihmisen mt oireita, ei hoidon seurauksia aineilla

      • Anonyymi00194
        Anonyymi00193 kirjoitti:

        Lähtökohta olisi jo se että selkeästi aineissa mainitaan että


        On olemassa vieroitusoireita jotka voi olla pirkittyneitä ja ainetta voi olla hankala ajaa alas ja se voi lohkaista paljon aikaa koska hermosto voi mennä epätasapainoon

        Seksuaalisia haittoja voi olla jotka joskus jatkuu. Tämän merkitystä ihmissuhteiden muodostamiseen ei voi korostaa

        Tunteet voi leikkautua

        Ei tiedetä miten lääke toimii täysin, miten se vaikuttaa aivojen kehitykseen nuorilla ja pitkäaikaiskäytön tutkimuksessa on puutteita

        NNT-luky montako potilasta pitää vetää lääkkeitä että yksi saa tehon

        Pitkä käyttö isommilla annoksilla voi olla yhteydessä vieroitusoireisiin

        Eihän tätä tietenkään kerrota koska se leikkaa potilaan naiivia plaseboefektiä ja voi saada pelkäämään haittoja. Erään tutun psykiatri sanoi suoraan että kuka lääkkeirä käyttäisi jos kaiken kertoisi. Nämä navigoin läpi nuorena ymmärtämättä mistä on kyse eli olin osa ei kontrolloitua lääketutkimusta

        Sitä voi miettiä miten tuollainen vaikuttaa ihmiseen.

        Psykiatria haluaa toimia maailmassa jossa hoidetaan vain ihmisen mt oireita, ei hoidon seurauksia aineilla

        Täällä olevat ihmiset haluaisi että ihminen vain hoitaisi itseään, ikäänkuin noilla kokemuksilla ei ole väliä tai on jäänyt niihin vangiksi jotenkin erkaannuttaen lääkehaittauskovaisuuden pois jättäen vain "omat ongelmat". Sepä se onkin kun lääkeharmi luo sen oman tason mikä tekee prosessoinnista vaikeapaa. Olen käsitellyt kokemuksen puhkaisemaa traumaa niin paljon kuin olen pystynyt. Nykyään hahmotan tuon että psykiatriasta vaikutti niin paljon elämääni ja identiteetin muodostumiseen pitkäaikaisena että sitä on enää hankala erottaa omasta identiteetistä kun niin monet vuodet on olleet lääkesotkua ja hakoteillä olemista

        Siis edelleenkin meidän lääkekoekaniinien kokemukset vaatisi enemmän tutkimusta, kuin haukkumista. Olemme olleet osa ei kontrolloitua lääketutkimusta pitkän ajan käyttäjinä.

        Siihen nähden olen rakennellut palikoita aika hyvin koska toiminnan tasolla olen saanut asioita aikaan elämässäni kaikesta huolimatt vaikka pahimmillaan lääkeharmeja ja purkijani menetin elämäni pitkiksi ajoiksi

      • Anonyymi00200
        Anonyymi00179 kirjoitti:

        "miten maailman kaikki muut ihmiset pystyvät ymmärtämään omasta elämästä ja sairaudestaan vastuun ottamisen konseptin ilman, että siihen mitenkään liittyy lääkkeet."

        Miksi minun pitäisi määritellä kokemaani harmia muilla termeillä kuin lääkeharmina jos ne oli keskiössä elämäni kamalimmissa vuosissa? PSSD on ja pysyy ja vaikka kuinka olisi kaikki kumbayaa niin silti se on olemassa! Pitääkö keskitysleirivankienkin miettiä vain elämän positiivisia puolia jos joku kokemus on ollut ihan hirveä? Identiteettiin vaikuttava,, tunne-elämää muuttava ja esim parisuhteisiin vaikuttava,, kidutusta aiheuttava. Se on osa elämää on ollut sitten keskitysleirillä tai kokenut terveytensä romahtavan psykiatrisissa lääkkeissä. Se on osa minua ja identiteettiäni ja sitä on pitänyt prosessoida.

        Pystyn myös sanoittamaan elämäni ongelmia ja ymmärrän että ne on olleet paljon reaktioita senhetkisiin tilanteisiin. Saatan jopa käyttää psykiatrian polyvagaalisen teorian kehikkoa oloni ymmärtämisessä. Vältän enää reliabiliteetiltaan heikkojen psykiatristen diagnoosien käyttämistä itseni selittämisessä tai käsitettä "paraneminen" ihmisenä olemisesta. On hyviä jaksoja, huonoja jaksoja, parempia päiviä. Elämä ei ole kuin psykiatrian rekisteri missä diagnoosimerkinnät unohtuu sinne - tai no, kovalla työllä sai niitä poistettuakin kun niitä annettiin kyseenalaisesti.

        Tällä palstalla ei tarvitse puhua millaista työtä itsensä kanssa on tehnyt tai miten on elämäänsä puhunut. Mutta vastuunoton konseptin ymmärrän täysin itsestään - esim työt, vapaaehtoistyöt tai muu itsestä huolenpito on vastuunottoa itsestään ja sen konseptin ymmärrän täysin. Koen ymmärtäväni vastuunoton itsestä hyvinkin vahvasti.

        Eikä ole mitään ongelmia hyväksyä itseään.

        Joillain on ongelmia hyväksyä itsensä, joillain ei ole.
        Ja jos itse pystyy hyväksymään itsensä, siltikin voi ymmärtää, että ihan kaikki eivät pysty.

      • Anonyymi00201
        Anonyymi00180 kirjoitti:

        Ymmärrän myös työnteon itseni eteen, mutta en tarvi siihen klubitaloja enkä muuta. Olen käynyt joskus jossain ryhmässä enkä kokenut siitä juuri hyötyä enkä sitä miellyttäväksi. Enemmän koen hyödylliseksi vaikkapa aidot ihmissuhteet. Terapiatyöskentely voi olla hyväksi, jos siihen ei jää liikaa kiinni.

        Tärkeintähän olisi se, ettei jäisi liikaa kiinni menneisiin.
        Jos aiemmin on ollut hankalaa, vaikeita asioita ja kokemuksia elämässä, mutta ne ovat jääneet jo taaksepäin, ja voi nyt myöhemmin paremmin, niin ei kukaan käske pitää kiinni niistä menneistä asioista.
        Menneitä ikäviäkään asioita ei tarvitse millään tavalla hyväksyä, mutta on hyvä oppia hyväksymään, että jotain on tapahtunut, ja senkin kanssa on vain elettävä.
        Jos on vaikka psykiatrisesta hoidosta ja lääkkeistä huonoja kokemuksia, mutta nyt jo myöhemmin menee paremmin, ei ole enää välttämättä hoitoa, eikä lääkityksiä, niin voi ajatella, että nykyinen tilanne on kuitenkin parempi kuin se aiempi. Elikkä ei jää kiinni niihin ikäviin jo tapahtuneisiin kokemuksiin.

      • Anonyymi00202
        Anonyymi00181 kirjoitti:

        Ero on meissä myös siinä, etten enää käytä sanaa sairaus ihmisyydestä. Vaikka olisikin esim traumoja en käytä siitä sanaa sairaus. Jos olen alakuloinen syystä X en näe että kyseessä on uusiva masennus tai masennussairaus. Jos mietin keskimääräistä diipimpiä elämässä ja mietin elämän merkityksellisyyttä ja merkityksettömyyttä en näe sitäkään sairautena. Jos en toimi ihan satasella suorittajana elämässäni en näe sitäkään sairautena. Riittää että olen mikä olen. En koe että minun pitää väkisin pakottaa itseäni positiivisuuteen vaan voin olla karumpien tunteidenkin kanssa kontaktissa eikä se estä minua myös nauttimasta elämästä mikäli käsittelen sitä miten lääkeharmit on vaikuttaneet identiteettiini.Eikä se estä myöskään minua tekemästä töitä itseni kanssa eikä ihmisen tarvi kokoajan edes tehdä itsensä kanssa töitä. Riittää että elää.

        Alakuloisuutta, masennusta, ahdistusta ei tarvitse ajatella sairautena. Mutta ne saattavat mennä sen verran pahoiksi, että alkavat aiheuttamaan psyykkistä oireilua, jonka seurauksena todetaan jokin hoitoa vaativa sairaustila.
        Joka ikinen ihminen on joskus ahdistunut, ehkä masentunutkin, alakuloinen ehkä useamminkin. Joka ikinen kokee elämänsä varrella menetyksiä, surua, eroja joidenkin ihmissuhteiden kohdalla (esim. kaveruus voi lopahtaa, tms. ero ei tarkoita pelkkää parisuhteen loppumista).
        Ikäviä tunteita aiheuttavia asioita mahtuu jokaisen elämään aina ajoittain. Mutta miten kukin niiden kanssa pärjää, hallitsee tunteensa ja tuntemuksensa, vai alkaako pahasti oireilemaan, että saattaisi tarvita jopa lääkityksenkin, siinä on isoja eroja, koska me ihmiset olemme erilaisia, yksilöitä, ykislöllisiä.

        On hyvä ajatus, kun ajattelee "riittää että elää".

      • Anonyymi00204
        Anonyymi00186 kirjoitti:

        En allekirjoita ajatusta että "itsetunto on usein heikoissa kantimissa mt-ongelmaisilla".
        Mt-ongelmaiset ovat niitä joille on syötetty huumelääkkeitä, joiden tehtävänä on muuttaa ihmisenä olemisen ydin, vai olisiko parempi sanoa lääkkeet häivyttää ihmisenä olemisen ytimen.
        Kun hoidon nimissä mennään lääkkeillä muuttamaan ihmisen olemusta ja vakuutetaan hänelle että se muuttunut minä on juuri sitä sairautta jonka nimisen diagnoosin lääkäri on keksinyt antaa ja alkaa elää tässä potilaan roolissa uudessa sairaudessaan.
        Tällaisessa mielenterveyden hoidossa ei ihminen itse muutu vaan se aito minä on olemassa, se vain on hukutettu lääkekasan alle ja vakuutteluihin psyyken sairaudesta.
        Ei pidä puhua heikosta itsetunnosta vaan hämmennyksestä ja epävarmuudesta miten tätä uutta sairaan roolia nyt pitää ruveta elämään. Se on vähän kuin opettelisi näyttelemään uutta roolia. Hoitojärjestelmässä pyörineet tietävät että hoitotaho on viisaampi ja tietävät kaikken ja määrävät kaiken, oma sanoma on heille sanahelinää.

        Minä olin hoitojärjestelmässä pitkälti yli 20 vuoden ajan, eli jonkin verran on kokemusta.
        Kävin läpi osastohoidot, pakolliset ja vapaaehtoiset, avohoidot, poliklinikat, päiväsairaalat (joita oli ainakin -90-luvulla), päivätoimintakeskukset, ym. Siinä todellakin ehti nähdä laajan kirjon kaikkea. Hyvää, ikävää ja kaikkea siltä väliltä.
        Jos oma osuuteni ja sanomani olisi ollut psykiatrian ammattilaisille vain "sanahelinää", ja olisin itse ajatellut, että he olisivat halunneet minulle ainoastaan kaikkea pahaa ja ikävää, niin on pakko kyllä sanoa, että siellä järjestelmässä pyörisin edelleen.

        Omalla kohdallani tuli mietittyä, että ensimmäinen (ehkä isoinkin) virheeni aikoinaan sairastuessani oli se, että "alistuin", annoin ammattilaisten tietää ja määrätä aivan kaiken, en välittänyt itse mistään mitään. Ja se johtui siitä, kun olin silloin pahasti psyykkisesti sairas, huonossa kunnossa.
        Ongelmia kun pikkuhiljaa alkoi tulla, ensimmäisenä minulla meni itsetunto alas, se aiheutti paljon ongelmia oman itseni suhteen, en osannut olla itseni kanssa, tunteideni kanssa, ym. Siitä lähtökohdasta oli vaikeaa alkaa rakentamaan parempaa psyykettä. En uskonut, enkä luottanut, että elämästäni tulisi enää koskaan mitään, olinhan omasta mielestäni täysin nolla, luuseri, turha, jne.

        Pakko sanoa, että se pitkälti yli 20 vuoden kestänyt ajanjakso oli mielenkiintoinen, kasvattava, opettava, vaikea, monimutkainen, ym., ym. Enkä olisi rehellisesti sanoen pysynyt hengissä ilman ammattilaisten apua.
        Olisihan ne kaikki vuodet voineet mennä toisellakin tavalla, mutta kun eivät menneet. Nekin olivat osa matkaa, omaa elämääni, kerryttäen elämänkokemusta, opettaen itselleni paljon itsestäni. Itsetunnon korjaantumisella oli todella iso vaikutus vointiini, vaikka ei itsetuntoni varmasti ikinä tule parhaaksi mahdolliseksi loppuelämänikään aikana. Vähemmälläkin kyllä pärjään.

      • Anonyymi00205
        Anonyymi00191 kirjoitti:

        Nimenomaan. Kun kävi lopussa lääkkeiden kasautumisen haittoihin ymmärrän täysin vertauksesi ihmisenä olemisen häivyttämisestä. Masennuslääkkeissä se ei ollut vielä niin dramaattisesti nähtävissä alkuvaiheessa vielä vaikka se näkyi esim tunnelamana, siinä että en enää itkenyt edes hautajaisissa, siinä että seksuaalisuus leikkutui tai yleisen dravin katoamisena apatiaan mikä alkoi korostua. Siitäkin harvemmin puhutaan miten lääkkeen vaikutus voi muuttua (ssri poop out, ssri toleranssi) . Koin myös sen miten hoidettiin hoidon seurauksia, ihmistä joka oli järkyttynyt hoidon haitoista. Lopputulema etenkin lääkekoktaileista on vähemmän tunteva sedatoitu ihminen ja se on ilmeisesti se mitä haetaan. Jos olisikin ollut rauhallinen mutta sain vielä kokea sen toisenkin puolen lääkkeistä kun motoriikkaa sotketaan dopamiinia peukaloivilla lääkkeillä jotka nyt sattuu vaikuttamaan ihmisen motoriikkaan. Kun keskustelin erään psykiatrin kanssa ilmeisesti tunne ettei voi ajatella lääkkeissä on myös ihan hyväksyttävä "eikö se oo ihan hyvä".

        Psykiatrisissa lääkkeissä on kaikissa sama lopputulema runsaina määrinä etenkin, tunnekokemuksien häivyttäminen ja vähentäminen, usein sedaatio. Väittäisin myös että yleensä elämysmaailman ja kognition tason aleneminen, ennemmin tai myöhemmin, viimeistään kun kemikaaleista vieroittautuu ja välittäjäaineiden sekasotku alkaa näkyä. Sitä ei ehkä tajua medication spwllbinding tilassa.

        Siihen nähden mitä koin olen selvinnyt aika hyvin, vaikka identiteetti onkin ollut sekaisin kaiken seurauksena. Se vaatii paljon työtä käydä tuo kaikki läpi ja herätä jostain lääkehuurusta ja surra menetetyt asiat. Olla maailmassa jossa tuntuu että kokemus on niin tabu että sitä harva ymmärtää. Tuo kokemus on aina läsnäni - eikä siitä mennä ihan normi-ihmisten kokemusmaailmaan sormia napsauttamalla.

        Sen jälkeen aloin ajatella vaihtoehtoisesti psykiatriasta.

        Miksi ajattelet olevasi ulkopuolella "normi-ihmisistä" ? Heidän maailmastaan.
        Oletko pystynyt hyväksymään itse itsesi ja menneisyytesi, kokemuksesi ?
        Tarkoitan, että kokemustesi mahdollista aiheuttajaa ei tarvitse hyväksyä, vaan se olisi hyvä pystyä hyväksymään, että on ollut huonoja kokemuksia. Se on jo suuri helpotus ja auttaa pääsemään eteenpäin.

      • Anonyymi00215
        Anonyymi00179 kirjoitti:

        "miten maailman kaikki muut ihmiset pystyvät ymmärtämään omasta elämästä ja sairaudestaan vastuun ottamisen konseptin ilman, että siihen mitenkään liittyy lääkkeet."

        Miksi minun pitäisi määritellä kokemaani harmia muilla termeillä kuin lääkeharmina jos ne oli keskiössä elämäni kamalimmissa vuosissa? PSSD on ja pysyy ja vaikka kuinka olisi kaikki kumbayaa niin silti se on olemassa! Pitääkö keskitysleirivankienkin miettiä vain elämän positiivisia puolia jos joku kokemus on ollut ihan hirveä? Identiteettiin vaikuttava,, tunne-elämää muuttava ja esim parisuhteisiin vaikuttava,, kidutusta aiheuttava. Se on osa elämää on ollut sitten keskitysleirillä tai kokenut terveytensä romahtavan psykiatrisissa lääkkeissä. Se on osa minua ja identiteettiäni ja sitä on pitänyt prosessoida.

        Pystyn myös sanoittamaan elämäni ongelmia ja ymmärrän että ne on olleet paljon reaktioita senhetkisiin tilanteisiin. Saatan jopa käyttää psykiatrian polyvagaalisen teorian kehikkoa oloni ymmärtämisessä. Vältän enää reliabiliteetiltaan heikkojen psykiatristen diagnoosien käyttämistä itseni selittämisessä tai käsitettä "paraneminen" ihmisenä olemisesta. On hyviä jaksoja, huonoja jaksoja, parempia päiviä. Elämä ei ole kuin psykiatrian rekisteri missä diagnoosimerkinnät unohtuu sinne - tai no, kovalla työllä sai niitä poistettuakin kun niitä annettiin kyseenalaisesti.

        Tällä palstalla ei tarvitse puhua millaista työtä itsensä kanssa on tehnyt tai miten on elämäänsä puhunut. Mutta vastuunoton konseptin ymmärrän täysin itsestään - esim työt, vapaaehtoistyöt tai muu itsestä huolenpito on vastuunottoa itsestään ja sen konseptin ymmärrän täysin. Koen ymmärtäväni vastuunoton itsestä hyvinkin vahvasti.

        Eikä ole mitään ongelmia hyväksyä itseään.

        Olisi varmaan riittänyt että olisit sanonut että et ymmärrä, miksi suurin osa ihmisistä ymmärtää, mutta sinä et.

    • Anonyymi00178

      95% Valittaa turhaan ilman perusteita. Aika järkyttävä tutkimustulos.

      • Anonyymi00197

        Jos kommentoija tarkoittaa aloittajan kertomaa tutkimusta, niin olen ymmärtänyt että siinä tutkittiin vain potilasvahingoista tehtyjä ilmoituksia potilasvahinkokeskukselle.

        Nämä ovat harvinaisempia ja varsinkin psykiatriassa kun on vaikea näyttää mitään konkreettista vahinkoa, koska hoito kulkee täysin psykiatrien omien johtopäätösten mukaan perustuen täysin potilaan puheisiin. Mitään konkreettisia tutkimuksiahan ei tehdä. Verikokeita, kuvantamisia taidetaan tehdä muodollisesti mutta eihän niillä mitään mielen sairauksia löydetä.

        Potlasvahinkokeskusksen on vaikea löytää konkreettisia vahinkoja, lääkärithän eivät kerro lausunnoissaan esim. diabeteksen synnystä, PSSD:stä, kongnition, toimintakyvyn vähenemisestä yms. fyysisistä haitoista joita lääkkeet aiheuttavat.

        Sen sijaan kanteluita ja vahinkoilmoituksia tehdään hyvin paljon enemmän. Hoitopaikoilla on omat hallinnon ja organisaatioiden valvontaelimensä jotka käsittelevät näitä. Yliopiston tutkimuksessa ei käsitelty näitä.

      • Anonyymi00198

        Tarkoititko tuolla luvulla sitä, että kyseinen prosenttimäärä valittaa virkatahoihin huonosta hoidosta, tai kohtelusta? Siinä tapauksessa en yhtään ihmettele, että ne eivät mene läpi. Koska systeemi on tehty niin, että viranomaistahot uskovat enemmän toisiaan ja tekevät päätökset virkatahoja puoltavasti, eikä yksittäisen kansalaisen, tai potilaan eduksi.

        Virkaihmiset osaavat perustella ja esim. väittää, että potilaan tekemät havainnot, tai muut ilmiannot eivät ole joko totta, tai että ne ovat perusteettomia. Tästä syystä potilaan asema koko systeemissä on huono, ja siksi edellä mainitusta syystä mitkään valitukset ja kantelut eivät mene läpi, kuin hyvin harvoissa tapauksissa.

      • Anonyymi00199
        Anonyymi00198 kirjoitti:

        Tarkoititko tuolla luvulla sitä, että kyseinen prosenttimäärä valittaa virkatahoihin huonosta hoidosta, tai kohtelusta? Siinä tapauksessa en yhtään ihmettele, että ne eivät mene läpi. Koska systeemi on tehty niin, että viranomaistahot uskovat enemmän toisiaan ja tekevät päätökset virkatahoja puoltavasti, eikä yksittäisen kansalaisen, tai potilaan eduksi.

        Virkaihmiset osaavat perustella ja esim. väittää, että potilaan tekemät havainnot, tai muut ilmiannot eivät ole joko totta, tai että ne ovat perusteettomia. Tästä syystä potilaan asema koko systeemissä on huono, ja siksi edellä mainitusta syystä mitkään valitukset ja kantelut eivät mene läpi, kuin hyvin harvoissa tapauksissa.

        Niinpä. Kyllä psykiatria on saanut levitettyä joka puolelle viranomaisten työpaikoillekin tietoa että psykiatrisen diagnoosin saaneet ovat pohjasakkaa, joidenka mielipiteillä ei ole todellisuutta eikä niitä kannata ottaa todesta.

        Eihän siellä valitusviranomaisilla ole käsitystä eikä ymmärrystä miten heitä hoidetaan käytännössä, joten he eivät osaa ottaa kantaa potilaiden kertomuksiin hoidoistaan. Päätökset tehdään yksinomaan lääkärieden lausuntojen perusteella.

      • Anonyymi00206
        Anonyymi00198 kirjoitti:

        Tarkoititko tuolla luvulla sitä, että kyseinen prosenttimäärä valittaa virkatahoihin huonosta hoidosta, tai kohtelusta? Siinä tapauksessa en yhtään ihmettele, että ne eivät mene läpi. Koska systeemi on tehty niin, että viranomaistahot uskovat enemmän toisiaan ja tekevät päätökset virkatahoja puoltavasti, eikä yksittäisen kansalaisen, tai potilaan eduksi.

        Virkaihmiset osaavat perustella ja esim. väittää, että potilaan tekemät havainnot, tai muut ilmiannot eivät ole joko totta, tai että ne ovat perusteettomia. Tästä syystä potilaan asema koko systeemissä on huono, ja siksi edellä mainitusta syystä mitkään valitukset ja kantelut eivät mene läpi, kuin hyvin harvoissa tapauksissa.

        Psyykkisissä ongelmissa aika monet ajattelevat itsensä jollain tavalla alempiarvoisina ihmisinä, ja sitten kuvitellaan, ettei valitusta ja jotain ilmoitusta uskota missään "koska juuri minä "sairas" ihminen olen sen tehnyt".
        Jos psyyke olisi kunnossa, ei ajattelisi itseään alempiarvoisena, ei huonompana, ei sairauden aiheuttaman häpeän takia syyttelisi itseään omasta sairaudestaan, jne.
        Jos ilmoittaa tai valittaa jostain epäkohdasta, on se hyvä pystyä jollain tavalla todistamaan/todentamaan, että sitä uskotaan. Samalla tavalla se toimii psykiatrian ulkopuolellakin, uskottavuus on jokseenkin kyseenalaista, jos ei ole pohjaa eikä mitään näyttöä jostain epäkohdasta.
        Niin se menee oikeudessakin, rikoksesta ei voida tuomita, jos ei tekijästä ole todisteita, näyttöä, että olisi jotakin tehnyt.

      • Anonyymi00207
        Anonyymi00199 kirjoitti:

        Niinpä. Kyllä psykiatria on saanut levitettyä joka puolelle viranomaisten työpaikoillekin tietoa että psykiatrisen diagnoosin saaneet ovat pohjasakkaa, joidenka mielipiteillä ei ole todellisuutta eikä niitä kannata ottaa todesta.

        Eihän siellä valitusviranomaisilla ole käsitystä eikä ymmärrystä miten heitä hoidetaan käytännössä, joten he eivät osaa ottaa kantaa potilaiden kertomuksiin hoidoistaan. Päätökset tehdään yksinomaan lääkärieden lausuntojen perusteella.

        Saanko pyytää, että mietit tarkasti, syventyen ajatukseen "mitä mieltä olet itse itsestäsi, mitä ajattelet millainen olet, pidätkö itsestäsi" ?
        Sieltä syvältä on löydettävissä se, miksi väittää olevansa "pohjasakkaa".
        Ei kukaan ole pohjasakkaa, kaikilla on ihmisarvo, jokaisella on vain omanlaisensa elämät ongelmineen.

      • Anonyymi00211
        Anonyymi00198 kirjoitti:

        Tarkoititko tuolla luvulla sitä, että kyseinen prosenttimäärä valittaa virkatahoihin huonosta hoidosta, tai kohtelusta? Siinä tapauksessa en yhtään ihmettele, että ne eivät mene läpi. Koska systeemi on tehty niin, että viranomaistahot uskovat enemmän toisiaan ja tekevät päätökset virkatahoja puoltavasti, eikä yksittäisen kansalaisen, tai potilaan eduksi.

        Virkaihmiset osaavat perustella ja esim. väittää, että potilaan tekemät havainnot, tai muut ilmiannot eivät ole joko totta, tai että ne ovat perusteettomia. Tästä syystä potilaan asema koko systeemissä on huono, ja siksi edellä mainitusta syystä mitkään valitukset ja kantelut eivät mene läpi, kuin hyvin harvoissa tapauksissa.

        Mikä siinä on, että kaikki ihmistensä itsensä rakentamat systeemit jotka edustaa todellisuutta on aina niitä, mitkä ei kelpaa sairaille ihmisille?

      • Anonyymi00214
        Anonyymi00207 kirjoitti:

        Saanko pyytää, että mietit tarkasti, syventyen ajatukseen "mitä mieltä olet itse itsestäsi, mitä ajattelet millainen olet, pidätkö itsestäsi" ?
        Sieltä syvältä on löydettävissä se, miksi väittää olevansa "pohjasakkaa".
        Ei kukaan ole pohjasakkaa, kaikilla on ihmisarvo, jokaisella on vain omanlaisensa elämät ongelmineen.

        Kommentoija 207 on lukenut ja ymmärtänyt väärin. Kysymyksessä on nimenomaan viranomaiset jotka työskentelevät tavalla tai toisella psykiatrian erilaisissa hoitojärjestelmissä pyörivien potilaiden parissa, ei itse potilaat jotka tekevät valituksia ja kanteluita hoidoistaan.
        Psykiatrian saralta on lähtenyt jostain kumman syystä se käsitys että psyykkisesti oireilevat (eivät välttämättä sairaat) olisivat jotenkin ihmisten pohjasakkaa. Esim. se kohtelu, alistaminen, pakottaminen, määrääminen, kyttääminen, kuuntelemattomuus, ymmärtämättömyys, vuosikausiksi sitominen järjestelmään jota psykiatriassa kohdistetaan ihmisiin hoidon nimissä kertoo sen mihin asemaan heidät on alistettu.
        Ensin lamaannutetaan ja tokkuroitetaan ihminen lääkkeillä ja sitten vakuutetaan että sinä olet noin sairas.

      • Anonyymi00219
        Anonyymi00214 kirjoitti:

        Kommentoija 207 on lukenut ja ymmärtänyt väärin. Kysymyksessä on nimenomaan viranomaiset jotka työskentelevät tavalla tai toisella psykiatrian erilaisissa hoitojärjestelmissä pyörivien potilaiden parissa, ei itse potilaat jotka tekevät valituksia ja kanteluita hoidoistaan.
        Psykiatrian saralta on lähtenyt jostain kumman syystä se käsitys että psyykkisesti oireilevat (eivät välttämättä sairaat) olisivat jotenkin ihmisten pohjasakkaa. Esim. se kohtelu, alistaminen, pakottaminen, määrääminen, kyttääminen, kuuntelemattomuus, ymmärtämättömyys, vuosikausiksi sitominen järjestelmään jota psykiatriassa kohdistetaan ihmisiin hoidon nimissä kertoo sen mihin asemaan heidät on alistettu.
        Ensin lamaannutetaan ja tokkuroitetaan ihminen lääkkeillä ja sitten vakuutetaan että sinä olet noin sairas.

        Siitäkin voi selvitä takaisin elämään.

      • Anonyymi00223
        Anonyymi00206 kirjoitti:

        Psyykkisissä ongelmissa aika monet ajattelevat itsensä jollain tavalla alempiarvoisina ihmisinä, ja sitten kuvitellaan, ettei valitusta ja jotain ilmoitusta uskota missään "koska juuri minä "sairas" ihminen olen sen tehnyt".
        Jos psyyke olisi kunnossa, ei ajattelisi itseään alempiarvoisena, ei huonompana, ei sairauden aiheuttaman häpeän takia syyttelisi itseään omasta sairaudestaan, jne.
        Jos ilmoittaa tai valittaa jostain epäkohdasta, on se hyvä pystyä jollain tavalla todistamaan/todentamaan, että sitä uskotaan. Samalla tavalla se toimii psykiatrian ulkopuolellakin, uskottavuus on jokseenkin kyseenalaista, jos ei ole pohjaa eikä mitään näyttöä jostain epäkohdasta.
        Niin se menee oikeudessakin, rikoksesta ei voida tuomita, jos ei tekijästä ole todisteita, näyttöä, että olisi jotakin tehnyt.

        Kyllä ja ei.

        Se on totta että valitettavan moni. Ehkä jopa suurin osa aliarvioi itseään ja se on osa heidän mt problematiikkaa, mutta joukkoon mahtuu myös niitä joilla on väärät luulot ihan eri suuntaan.

        Ihan on taas turha luulla, että sairaudentunnottomat tai narsistisista piirteistä kärsivä ihminen jotenkin toimisi näiden heikkojen ihmisten puolesta puhujana.

      • Anonyymi00249

        Psykiatrian puolella valitusten määrä, juu, järkyttävä, mutta toisaalta, ei yllättävä.

    • Anonyymi00203

      En jaksanut lukea yhtään postausta, mutta en ole nähnyt, että yksikään hoito olisi onnistunut jos potilas ei itse ole mukana hoidossa.

      • Anonyymi00208

        Vaikuttaa tulokseen onko se muutaki ku et tos pillerit, kiitti moi

      • Anonyymi00209
        Anonyymi00208 kirjoitti:

        Vaikuttaa tulokseen onko se muutaki ku et tos pillerit, kiitti moi

        Potilas saa olla itsekin aktiivinen, eikä vain hiljaa ottaa reseptiä vastaan.
        Aina voi kysellä, millaisia muita hoitomahdollisuuksia on olemassa.

      • Anonyymi00210
        Anonyymi00209 kirjoitti:

        Potilas saa olla itsekin aktiivinen, eikä vain hiljaa ottaa reseptiä vastaan.
        Aina voi kysellä, millaisia muita hoitomahdollisuuksia on olemassa.

        Ei sairaudentunnottomat kysele.

      • Anonyymi00212
        Anonyymi00208 kirjoitti:

        Vaikuttaa tulokseen onko se muutaki ku et tos pillerit, kiitti moi

        Tottakai ihmisen kannattaa ottaa vastaan kaikki muukin hoito, kuin pelkät lääkkeet.

      • Anonyymi00213
        Anonyymi00212 kirjoitti:

        Tottakai ihmisen kannattaa ottaa vastaan kaikki muukin hoito, kuin pelkät lääkkeet.

        Kannattaisi juu, mutta ensin on itse ymmärrettävä, että tarvitsee jonkinlaista hoitoa.

      • Anonyymi00216
        Anonyymi00210 kirjoitti:

        Ei sairaudentunnottomat kysele.

        EI tartte olla sairaudentunnotonkaan ettei saa.

      • Anonyymi00217
        Anonyymi00212 kirjoitti:

        Tottakai ihmisen kannattaa ottaa vastaan kaikki muukin hoito, kuin pelkät lääkkeet.

        Entä jos ei tarjota muuta? Tai terapiakin on sellasta et jos saa se terapeutti pitää ite ettiä mikä voi olla mahdottoman rankka tehtävä monelle +byrorkatia pitää ite tehdä myös.

        Ei tartte olla mitenkää lääkevastanen tai sairaudentunnoton jos et saa tukea muutakuin lääkkeet. Tehty turhan vaikeaksi niiden muiden tukimuotojen saanti. Ja joskus niitä ei edes tarjota.

      • Anonyymi00218

        Et ilmeisesti tiedä sitä, että julkisella puolella priorisoidaan ja kategorisoidaan potilaita. Joillekin ei tarjota mitään muuta "apua, tukea ja hoitoa", kuin annetut diagnoosit ja elinikäisesti määrätyt lääkitykset. Hoidon sisällöstä ja laadusta ei tehdä tarpeeksi tutkimuksia. Iso osa kansasta on aivopesty uskomaan, että psykiatrinen hoito olisi jotenkin laadukasta ja empaattista.

        Loppukaneettina sanon tämän: eräs tämän alueen sisällä ollut tyttö sanoi joillekin sanoi, että "heitä kohdeltiin, kuin eläimiä". Mikä ehkä kuvaa tätä asiaa aika hyvin. Itse ehkä käyttäisin sanontaa, että mt-ongelmista kärsiviä ja palveluihin hakeutuvia ei kohdella tasavertaisesti ja ihmisarvoisella tavalla. Heitä ei nähdä ja kohdella ihmisinäm vaan jonkin diagnoosin kantajana. Jos yksilöllä on esim. psykososiaalisia ongelmia, niihin ei hoitotahon puolella keskitytä. Oireita aiheuttavat taustatekijät eivät kiinnosta alalla olevia. Vaan yksilön oireet nähdään jonakin merkkinä ja todisteena jostakin häiriöstä ja sairaudesta. Alalla olevat pesevät kätensä vetoamalla siihen, "että täällä tutkitaan ja hoidetaan sairauksia"" Edellä kerrotut asiat kuvannee aika hyvin systeemissä olevia epäkohtia ja laittaa miettimään, että kannattaako todella mennä hakemaan itselleen apua autoritäärisyyteen ja hierarkiseen järjestelmään pohjautuvista systeemeistä?

        Etenkin media, ainakin osa niistä yrityksistä on antanut vähän liian ideaalin kuvan mt-palveluista. Että ne olisivat laadukkaita ja että niitä kannattaa käyttää. Kannattaako tosiaan? Potilaiden priorisoinnin, kategorisoinnin, leimaavien diagnoosien ja lääkehaittoja aiheuttavien puolien takia.

      • Anonyymi00221
        Anonyymi00218 kirjoitti:

        Et ilmeisesti tiedä sitä, että julkisella puolella priorisoidaan ja kategorisoidaan potilaita. Joillekin ei tarjota mitään muuta "apua, tukea ja hoitoa", kuin annetut diagnoosit ja elinikäisesti määrätyt lääkitykset. Hoidon sisällöstä ja laadusta ei tehdä tarpeeksi tutkimuksia. Iso osa kansasta on aivopesty uskomaan, että psykiatrinen hoito olisi jotenkin laadukasta ja empaattista.

        Loppukaneettina sanon tämän: eräs tämän alueen sisällä ollut tyttö sanoi joillekin sanoi, että "heitä kohdeltiin, kuin eläimiä". Mikä ehkä kuvaa tätä asiaa aika hyvin. Itse ehkä käyttäisin sanontaa, että mt-ongelmista kärsiviä ja palveluihin hakeutuvia ei kohdella tasavertaisesti ja ihmisarvoisella tavalla. Heitä ei nähdä ja kohdella ihmisinäm vaan jonkin diagnoosin kantajana. Jos yksilöllä on esim. psykososiaalisia ongelmia, niihin ei hoitotahon puolella keskitytä. Oireita aiheuttavat taustatekijät eivät kiinnosta alalla olevia. Vaan yksilön oireet nähdään jonakin merkkinä ja todisteena jostakin häiriöstä ja sairaudesta. Alalla olevat pesevät kätensä vetoamalla siihen, "että täällä tutkitaan ja hoidetaan sairauksia"" Edellä kerrotut asiat kuvannee aika hyvin systeemissä olevia epäkohtia ja laittaa miettimään, että kannattaako todella mennä hakemaan itselleen apua autoritäärisyyteen ja hierarkiseen järjestelmään pohjautuvista systeemeistä?

        Etenkin media, ainakin osa niistä yrityksistä on antanut vähän liian ideaalin kuvan mt-palveluista. Että ne olisivat laadukkaita ja että niitä kannattaa käyttää. Kannattaako tosiaan? Potilaiden priorisoinnin, kategorisoinnin, leimaavien diagnoosien ja lääkehaittoja aiheuttavien puolien takia.

        Muutama selvennys ja tarkennus edelliseen tekstiin: tyttö, joka kuvaili omia kokemuksiaan oli ollut hoidossa Itä-Suomen alueella.

        Ainakin yhdessä mediassa on annettu hoidosta, sen laadusta ja sisällöstä paitsi vähän liian ideaali, myös yltiöpositiivisempi kuva, mitä se oikeasti on ainakaan julkisella puolella. Useissa julkaistussa jutussa annettiin sellainen kuva, että potilaiden kohtelu on "hurjan empaattista ja humaania". Samassa mediassa on myös julkaistu lukuisia artikkeleita, joissa on alan asiantuntijat ja toimittajat pelottelevat kansalaisia uhkakuvilla, että ihmiset hyökkäävät silmittömästi muiden kimppuun. Samoin alan asiantuntijat tuovat esille "humaaneja" huolia siitä, että potilaat eivät ole järjestelmän piirissä, hoitoketju katkeaa ja ihmiset eivät käytä lääkkeitään. "Hyvää hoitoa" perustellaan henkisen hyvinvoinnin takaamisella. Lääkkeiden määräämisen avulla, tietty. Koska koko kulttuuri perustuu ja pohjautuu siihen ajatteluun, että sairas ihminen tarvitsee lääkitystä ja etenkin koko loppuelämän ajaksi. Sen sijaan alalla ei olla millään tavalla huolissaan siitä, että lääkkeet aiheuttavat useille käyttäjille haittoja ja uusia sairauksia.

        Yllä kuvatun tytön toteamus ja useiden muidenkin havainnot ja keskustelupalstalle kirjoittamiset, tai joidenkin mielestä turhanpäiväiset valittamiset ovat vain marginaaliporukan kitinää, tai vain "subjektiivisia kokemuksia", joita ei tarvitse ottaa todesta, tai uskoa, on varmasti joidenkin mieleen tuleva ilkeä ajatus ja heitto, jonka varmasti joku vielä tälle keskustelupalstalle heittää. Minä taas uskon, että tuon kyseisen tytön kokemus ja monien muidenkin kokemukset ovat täyttä totta. Siitä, ja hoidon sisällöstä ja laadusta ei vaan kukaan tee mitään tutkimuksia, eikä edes journalistisia tutkimuksia. Palstatilaa mediassa saa enemmän alalla olevat asiantuntijat ja plasebokokemuksien harhauttamat potilaat, tai ne, jotka eivät ole edes käyttäneet kyseisiä palveluja, kuin muutaman vuoden ajan. Osa uskoo niin vuorenvarmasti siihen, että heille annettu diagnoosi lisää itsetuntemusta ja että lääkkeet auttavat heitä. Sen sijaan monikaan ei tule huomanneeksi, että ne elämässä olevat olosuhteet, elämäntilanne ja kokemukset vaikuttavat heidän omiin mt-oireisiinsa. Hoitokulttuuri ja siellä olevat kun heille näin väittävät, että kaikki potilaan oireet johtuvat heidän kantamastaan sairaudesta.

        Ja koska kaikenmaailman gallupit kohdennetaan lähinnä niille, jotka ovat käyttäneet palveluja vain vähän aikaa, ja tuloksista poimitaan ne, jotka suosivat, tai hyödyttävät eniten brändäystä, tai imagon kiillotusta, niin se koko totuus jää pimentoon.

        Jotkin mediat tulevat tehneeksi tietämättään mt-alan lobbausta, ja mainostamista. Ja uskallanko veikata oikein, että se tulee tapahtumaan myös jatkossa ja tulevaisuudessakin? Etenkin silloin, kun joku uskaltaa kritisoida aiheellisesti mt-palveluja ja niiden hoitojen laatua.

      • Anonyymi00222
        Anonyymi00221 kirjoitti:

        Muutama selvennys ja tarkennus edelliseen tekstiin: tyttö, joka kuvaili omia kokemuksiaan oli ollut hoidossa Itä-Suomen alueella.

        Ainakin yhdessä mediassa on annettu hoidosta, sen laadusta ja sisällöstä paitsi vähän liian ideaali, myös yltiöpositiivisempi kuva, mitä se oikeasti on ainakaan julkisella puolella. Useissa julkaistussa jutussa annettiin sellainen kuva, että potilaiden kohtelu on "hurjan empaattista ja humaania". Samassa mediassa on myös julkaistu lukuisia artikkeleita, joissa on alan asiantuntijat ja toimittajat pelottelevat kansalaisia uhkakuvilla, että ihmiset hyökkäävät silmittömästi muiden kimppuun. Samoin alan asiantuntijat tuovat esille "humaaneja" huolia siitä, että potilaat eivät ole järjestelmän piirissä, hoitoketju katkeaa ja ihmiset eivät käytä lääkkeitään. "Hyvää hoitoa" perustellaan henkisen hyvinvoinnin takaamisella. Lääkkeiden määräämisen avulla, tietty. Koska koko kulttuuri perustuu ja pohjautuu siihen ajatteluun, että sairas ihminen tarvitsee lääkitystä ja etenkin koko loppuelämän ajaksi. Sen sijaan alalla ei olla millään tavalla huolissaan siitä, että lääkkeet aiheuttavat useille käyttäjille haittoja ja uusia sairauksia.

        Yllä kuvatun tytön toteamus ja useiden muidenkin havainnot ja keskustelupalstalle kirjoittamiset, tai joidenkin mielestä turhanpäiväiset valittamiset ovat vain marginaaliporukan kitinää, tai vain "subjektiivisia kokemuksia", joita ei tarvitse ottaa todesta, tai uskoa, on varmasti joidenkin mieleen tuleva ilkeä ajatus ja heitto, jonka varmasti joku vielä tälle keskustelupalstalle heittää. Minä taas uskon, että tuon kyseisen tytön kokemus ja monien muidenkin kokemukset ovat täyttä totta. Siitä, ja hoidon sisällöstä ja laadusta ei vaan kukaan tee mitään tutkimuksia, eikä edes journalistisia tutkimuksia. Palstatilaa mediassa saa enemmän alalla olevat asiantuntijat ja plasebokokemuksien harhauttamat potilaat, tai ne, jotka eivät ole edes käyttäneet kyseisiä palveluja, kuin muutaman vuoden ajan. Osa uskoo niin vuorenvarmasti siihen, että heille annettu diagnoosi lisää itsetuntemusta ja että lääkkeet auttavat heitä. Sen sijaan monikaan ei tule huomanneeksi, että ne elämässä olevat olosuhteet, elämäntilanne ja kokemukset vaikuttavat heidän omiin mt-oireisiinsa. Hoitokulttuuri ja siellä olevat kun heille näin väittävät, että kaikki potilaan oireet johtuvat heidän kantamastaan sairaudesta.

        Ja koska kaikenmaailman gallupit kohdennetaan lähinnä niille, jotka ovat käyttäneet palveluja vain vähän aikaa, ja tuloksista poimitaan ne, jotka suosivat, tai hyödyttävät eniten brändäystä, tai imagon kiillotusta, niin se koko totuus jää pimentoon.

        Jotkin mediat tulevat tehneeksi tietämättään mt-alan lobbausta, ja mainostamista. Ja uskallanko veikata oikein, että se tulee tapahtumaan myös jatkossa ja tulevaisuudessakin? Etenkin silloin, kun joku uskaltaa kritisoida aiheellisesti mt-palveluja ja niiden hoitojen laatua.

        --- Alan piirissä tehdään usein tutkimuksia, joissa korostetaan sitä, että potilaiden pitää osallistua ja sitoutua hoitoonsa aktiivisesti. Myös tässä keskusteluketjussa esille nostettu tutkimus, joissa "vain muutama prosentti" tekee kanteluja, tai valituksia saamastaan hoidosta, tai kohtelusta ja että vain vähäinen määrä menee läpi, tälläkin halutaan ilmeisesti luoda sellaista kuvaa, että kitinä, tai valittaminen on hyvin olematonta.

        Sen perusteella, minkä tiedän, ja olen kokenut, niin julkisen puolen mt-palveluiden sisällön ja laadun perusteella ja hoitokulttuuriin liittyvien puolien perusteella en todellakaan käyttäisi niitä palveluja. Koska siellä on liian paljon epäkohtia ja hierarkista ja autoritääristä ajattelua. Laajempi perspektiivi yksilön ongelmien tarkastelussa ja huomioonottamisessa puuttuu lähes täysin.

        Suosittelen ennemmin jokaista hankkimaan itselleen mahdollisimman laajan, itseä tukevan tukiverkoston.

      • Anonyymi00224
        Anonyymi00221 kirjoitti:

        Muutama selvennys ja tarkennus edelliseen tekstiin: tyttö, joka kuvaili omia kokemuksiaan oli ollut hoidossa Itä-Suomen alueella.

        Ainakin yhdessä mediassa on annettu hoidosta, sen laadusta ja sisällöstä paitsi vähän liian ideaali, myös yltiöpositiivisempi kuva, mitä se oikeasti on ainakaan julkisella puolella. Useissa julkaistussa jutussa annettiin sellainen kuva, että potilaiden kohtelu on "hurjan empaattista ja humaania". Samassa mediassa on myös julkaistu lukuisia artikkeleita, joissa on alan asiantuntijat ja toimittajat pelottelevat kansalaisia uhkakuvilla, että ihmiset hyökkäävät silmittömästi muiden kimppuun. Samoin alan asiantuntijat tuovat esille "humaaneja" huolia siitä, että potilaat eivät ole järjestelmän piirissä, hoitoketju katkeaa ja ihmiset eivät käytä lääkkeitään. "Hyvää hoitoa" perustellaan henkisen hyvinvoinnin takaamisella. Lääkkeiden määräämisen avulla, tietty. Koska koko kulttuuri perustuu ja pohjautuu siihen ajatteluun, että sairas ihminen tarvitsee lääkitystä ja etenkin koko loppuelämän ajaksi. Sen sijaan alalla ei olla millään tavalla huolissaan siitä, että lääkkeet aiheuttavat useille käyttäjille haittoja ja uusia sairauksia.

        Yllä kuvatun tytön toteamus ja useiden muidenkin havainnot ja keskustelupalstalle kirjoittamiset, tai joidenkin mielestä turhanpäiväiset valittamiset ovat vain marginaaliporukan kitinää, tai vain "subjektiivisia kokemuksia", joita ei tarvitse ottaa todesta, tai uskoa, on varmasti joidenkin mieleen tuleva ilkeä ajatus ja heitto, jonka varmasti joku vielä tälle keskustelupalstalle heittää. Minä taas uskon, että tuon kyseisen tytön kokemus ja monien muidenkin kokemukset ovat täyttä totta. Siitä, ja hoidon sisällöstä ja laadusta ei vaan kukaan tee mitään tutkimuksia, eikä edes journalistisia tutkimuksia. Palstatilaa mediassa saa enemmän alalla olevat asiantuntijat ja plasebokokemuksien harhauttamat potilaat, tai ne, jotka eivät ole edes käyttäneet kyseisiä palveluja, kuin muutaman vuoden ajan. Osa uskoo niin vuorenvarmasti siihen, että heille annettu diagnoosi lisää itsetuntemusta ja että lääkkeet auttavat heitä. Sen sijaan monikaan ei tule huomanneeksi, että ne elämässä olevat olosuhteet, elämäntilanne ja kokemukset vaikuttavat heidän omiin mt-oireisiinsa. Hoitokulttuuri ja siellä olevat kun heille näin väittävät, että kaikki potilaan oireet johtuvat heidän kantamastaan sairaudesta.

        Ja koska kaikenmaailman gallupit kohdennetaan lähinnä niille, jotka ovat käyttäneet palveluja vain vähän aikaa, ja tuloksista poimitaan ne, jotka suosivat, tai hyödyttävät eniten brändäystä, tai imagon kiillotusta, niin se koko totuus jää pimentoon.

        Jotkin mediat tulevat tehneeksi tietämättään mt-alan lobbausta, ja mainostamista. Ja uskallanko veikata oikein, että se tulee tapahtumaan myös jatkossa ja tulevaisuudessakin? Etenkin silloin, kun joku uskaltaa kritisoida aiheellisesti mt-palveluja ja niiden hoitojen laatua.

        Ainakin vuosia sitten osastohoidostakin annettiin potilaan omaisillekin hyvä kuva, että hyvin hoidetaan ja pidetään huolta omaisesta osastolla.
        No, totuus oli ajoittain aivan toinen.
        Sen minkä omaisetkin huomasivat, oli suuret lääkemäärät. Potilas meni aivan tokkuraan, omaisetkin olivat ihmeissään, jopa kauhuissaan, kuinka niin voi ihmiselle tehdä.
        Jos potilasta itseään ei kuunnella tai uskota, niin omaisillakin on kokemuksensa, koska näkevät/ovat nähneet sairaan omaisensa hoitoa, sekä voineet seurata psyykkistä vointia "aitiopaikalta", eli joskus aivan jokapäiväisessä elämässä.
        Omaisia tulisi ainakin uskoa, vaikka potilaalla voikin olla heikompi uskottavuus. Toki hekin usein totta puhuvat, eivät tietenkään välttämättä aina.

      • Anonyymi00225
        Anonyymi00222 kirjoitti:

        --- Alan piirissä tehdään usein tutkimuksia, joissa korostetaan sitä, että potilaiden pitää osallistua ja sitoutua hoitoonsa aktiivisesti. Myös tässä keskusteluketjussa esille nostettu tutkimus, joissa "vain muutama prosentti" tekee kanteluja, tai valituksia saamastaan hoidosta, tai kohtelusta ja että vain vähäinen määrä menee läpi, tälläkin halutaan ilmeisesti luoda sellaista kuvaa, että kitinä, tai valittaminen on hyvin olematonta.

        Sen perusteella, minkä tiedän, ja olen kokenut, niin julkisen puolen mt-palveluiden sisällön ja laadun perusteella ja hoitokulttuuriin liittyvien puolien perusteella en todellakaan käyttäisi niitä palveluja. Koska siellä on liian paljon epäkohtia ja hierarkista ja autoritääristä ajattelua. Laajempi perspektiivi yksilön ongelmien tarkastelussa ja huomioonottamisessa puuttuu lähes täysin.

        Suosittelen ennemmin jokaista hankkimaan itselleen mahdollisimman laajan, itseä tukevan tukiverkoston.

        Kyllä vuosien varrella olisi ollut paljonkin juttuja, joista olisin voinut tehdä valituksia tai kanteluita, mutta en viitsinyt, en jaksanut, en edes halunnut.
        Myöhemmin toivuttuani on edelleen useita epäkohtia muistissa, joistain on jopa itse kirjoittamiani muistiinpanoja tallessa.
        Potilaalla on usein päällimmäisenä ajatuksena " uskotaanko minua, uskooko kukaan ?". Ilman minkäänlaisia todisteita on aika hankalaa alkaa kertoa epäkohtia, olisi jotenkin pystyttävä todistamaan/todentamaan.
        Itse jouduin aikoinaan pari kertaa tekemään valituksen, mutta pystyin myös todistamaan todeksi tapahtuneet asiat. Silloin minua uskottiin kyllä.
        Jonkin verran on kiinni siitäkin, millaisesta asiasta valittaa, ja miten. Onko teksti asiallista, totuudenmukaista, eikä mitään harhaisen oloista haukkuvaa sanahelinää, josta uhkuu täydellinen pettymys mihin lienee. Joskus ikävä kyllä tekstistä, sen muodosta ja tyylistä voi näkyä sairauskin.

      • Anonyymi00226
        Anonyymi00224 kirjoitti:

        Ainakin vuosia sitten osastohoidostakin annettiin potilaan omaisillekin hyvä kuva, että hyvin hoidetaan ja pidetään huolta omaisesta osastolla.
        No, totuus oli ajoittain aivan toinen.
        Sen minkä omaisetkin huomasivat, oli suuret lääkemäärät. Potilas meni aivan tokkuraan, omaisetkin olivat ihmeissään, jopa kauhuissaan, kuinka niin voi ihmiselle tehdä.
        Jos potilasta itseään ei kuunnella tai uskota, niin omaisillakin on kokemuksensa, koska näkevät/ovat nähneet sairaan omaisensa hoitoa, sekä voineet seurata psyykkistä vointia "aitiopaikalta", eli joskus aivan jokapäiväisessä elämässä.
        Omaisia tulisi ainakin uskoa, vaikka potilaalla voikin olla heikompi uskottavuus. Toki hekin usein totta puhuvat, eivät tietenkään välttämättä aina.

        Omaisen kirjoittamaa päiväkirjaa puolison psykiatrisesta hoidosta usean vuoden ajalta kannattaa käydä lukemassa jos haluaa tietää minkälaista se hoito todellisuudessa oikeasti on.
        Marjatan päiväkirjamerkintöjä Paavon matkasta psykiatrisessa hoitojärjestelmässä blogi löytyy haulla marjattamakela.blogspot.com

      • Anonyymi00227
        Anonyymi00217 kirjoitti:

        Entä jos ei tarjota muuta? Tai terapiakin on sellasta et jos saa se terapeutti pitää ite ettiä mikä voi olla mahdottoman rankka tehtävä monelle byrorkatia pitää ite tehdä myös.

        Ei tartte olla mitenkää lääkevastanen tai sairaudentunnoton jos et saa tukea muutakuin lääkkeet. Tehty turhan vaikeaksi niiden muiden tukimuotojen saanti. Ja joskus niitä ei edes tarjota.

        En ole vielä todistetusti tavannut ihmistä jolle ei oikeasti olisi tarjottu muuta kuin lääkehoitoa, mutta ihmisiä jotka itse kieltäytyy syystä tai toisesta mahtuu kaksikymmentä tusinaan.

      • Anonyymi00229
        Anonyymi00226 kirjoitti:

        Omaisen kirjoittamaa päiväkirjaa puolison psykiatrisesta hoidosta usean vuoden ajalta kannattaa käydä lukemassa jos haluaa tietää minkälaista se hoito todellisuudessa oikeasti on.
        Marjatan päiväkirjamerkintöjä Paavon matkasta psykiatrisessa hoitojärjestelmässä blogi löytyy haulla marjattamakela.blogspot.com

        Olen itse ollut siinä tilanteessa että olen joutunut viemään omaista hoitoon, miettimään niitä kaikkia moraalisia dilemmoja mitä siihen liittyy, enkä ole koskaan törmännyt yhtä sadistiseen toimijaan kuin "Marjatta" joka antipsykiatrian kannattajana vie puolisoaan jatkuvasti "kidutettavaksi" onneksi on todennäköisempää että stoori on keksitty, eikä "Marjatta" ole oikeasti kiduttanut puolisoaan saadakseen mehukasta tarinaa.

      • Anonyymi00230
        Anonyymi00224 kirjoitti:

        Ainakin vuosia sitten osastohoidostakin annettiin potilaan omaisillekin hyvä kuva, että hyvin hoidetaan ja pidetään huolta omaisesta osastolla.
        No, totuus oli ajoittain aivan toinen.
        Sen minkä omaisetkin huomasivat, oli suuret lääkemäärät. Potilas meni aivan tokkuraan, omaisetkin olivat ihmeissään, jopa kauhuissaan, kuinka niin voi ihmiselle tehdä.
        Jos potilasta itseään ei kuunnella tai uskota, niin omaisillakin on kokemuksensa, koska näkevät/ovat nähneet sairaan omaisensa hoitoa, sekä voineet seurata psyykkistä vointia "aitiopaikalta", eli joskus aivan jokapäiväisessä elämässä.
        Omaisia tulisi ainakin uskoa, vaikka potilaalla voikin olla heikompi uskottavuus. Toki hekin usein totta puhuvat, eivät tietenkään välttämättä aina.

        Psykiatrisen hoitojärjestelmän mielestä he vain "auttavat" ja "hoitavat" sairastunutta potilasta, kun häneen pumpataan suuret määrät lääkkeitä. Psykososiaalinen tukikin, jota heidän puoleltaan väitetään potilaalle annettavan keskittyy lähinnä sairausidentiteetin vahvistamiseen ja sairaan rooliin/lääkemyönteisyyden opettamiseen. Muihin asioihin sitä, kuten yksilön elämässä oleviin ongelmiin sitä psykososiaalista tukea ei anneta. Koska siellähän vain "tutkitaan ja hoidetaan sairauksia". Kaiken muun osalta pestään kädet.

        Henkisen hyvinvoinnin edistäminen on huomattavasti laajempi asia, mutta sitä edistetään mt-puolella lähinnä pääasiallisesti vain antamalla hoitoon tulleille antamalla heille diagnooseja ja määräämällä heille lääkkeitä.

        Julkisesti annetaan se kuva, että psykiatrinen hoito on Suomessa laadukasta ja hyvää. Tosiasiassa hoidon sisällöstä ja laadusta ei juurikaan käydä mitään keskustelua, vuoropuhelua itse palvelujen käyttäjien kanssa, eikä sitä tuoda myöskään esille mediassa. Tuodaan esille muutama galluppi, jossa on mukana niitä palvelujen käyttäjiä, jotka ovat olleet systeemissä vain muutaman vuoden ajan. Näitä käytetään sitten jonakin todisteena siitä, että palvelut pelaa ja ovat laadukkaita. Niin ilmeisesti on alan piirissä toimivien mielestä. Julkisuuteen tuodaan esille vain muutama epäkohta, kuten että on "vähäiset resurssit, liian vähän alalla olevia, pitkät hoitojonot ja sirpaleiset, tai hajanaiset palvelut". Muita epäkohtiako ei ole siellä pielessä. Kun alalla olevat tuovat esille sen näkökulman, että diagnoosin saaneet tulisi saada katkeamattomaan hoitoketjuun ja pysyvään hoitoon, niin ei tämän hoidon olemattomalla sisällöllä ja huonon laadun perusteella ainakaan. Kyllä tarvittaisiin todella paljon sitä peiliin katsomista ja rehellisyyttä myöntää, että muutakin on pielessä ja pitäisi tehdä muutoksia ja uudistuksia.

        Ja edelleen huomautan, että millään lääkkeillä ei korjata, tai selvitetä yksilön oireita aiheuttavia ja taustalla olevia ongelmia. Jos joku ei tätä usko, tai ymmärrä, niin sitten on jotakin vikaa ymmärryksessä. Laajemman perspektiivin ottaminen käyttöön on suotavaa.

      • Anonyymi00231
        Anonyymi00229 kirjoitti:

        Olen itse ollut siinä tilanteessa että olen joutunut viemään omaista hoitoon, miettimään niitä kaikkia moraalisia dilemmoja mitä siihen liittyy, enkä ole koskaan törmännyt yhtä sadistiseen toimijaan kuin "Marjatta" joka antipsykiatrian kannattajana vie puolisoaan jatkuvasti "kidutettavaksi" onneksi on todennäköisempää että stoori on keksitty, eikä "Marjatta" ole oikeasti kiduttanut puolisoaan saadakseen mehukasta tarinaa.

        Ihan hyvä pointti. Jos tämän surullisen kuuluisan "Marjatan" tarinan siirtää ihan mihin vain muuhun kontekstiin, vaikka seksityöläiseksi, niin tajuaa että "Marjatta" on itseasiassa tarinan antagonista.

        Hän on se henkilö joka parittaa puolisoaan suurelle pahalle MT-hoidolle.

        Ei voi kuin ihmetellä sitä ideologiaa mikä antipsykiatrian ympärille kehkeytyy, kun tuollaista tekoa ihannoidaan.

      • Anonyymi00233
        Anonyymi00225 kirjoitti:

        Kyllä vuosien varrella olisi ollut paljonkin juttuja, joista olisin voinut tehdä valituksia tai kanteluita, mutta en viitsinyt, en jaksanut, en edes halunnut.
        Myöhemmin toivuttuani on edelleen useita epäkohtia muistissa, joistain on jopa itse kirjoittamiani muistiinpanoja tallessa.
        Potilaalla on usein päällimmäisenä ajatuksena " uskotaanko minua, uskooko kukaan ?". Ilman minkäänlaisia todisteita on aika hankalaa alkaa kertoa epäkohtia, olisi jotenkin pystyttävä todistamaan/todentamaan.
        Itse jouduin aikoinaan pari kertaa tekemään valituksen, mutta pystyin myös todistamaan todeksi tapahtuneet asiat. Silloin minua uskottiin kyllä.
        Jonkin verran on kiinni siitäkin, millaisesta asiasta valittaa, ja miten. Onko teksti asiallista, totuudenmukaista, eikä mitään harhaisen oloista haukkuvaa sanahelinää, josta uhkuu täydellinen pettymys mihin lienee. Joskus ikävä kyllä tekstistä, sen muodosta ja tyylistä voi näkyä sairauskin.

        En puhu nyt kenestäkään henkilökohtaisesti, enkä väitä etteikö epäkohtia, tai suoranaisia väärinkäytöksiä pystyisi olemaan, mutta väärinkäytösten esiintyminen ei ole samalla tavalla räjähtänyt, kuin kamamerakännyköiden yleistyminen.

        Siitä voi vetää sellaisen yksinkertaisen johtopäätöksen, että tuhti osa väärinkäytös syytöksistä on enemmän siellä asiakkaan korvien välissä, kuin mitään sellaista mitä voisi nauhoittaa realimaailmasta.

      • Anonyymi00236
        Anonyymi00233 kirjoitti:

        En puhu nyt kenestäkään henkilökohtaisesti, enkä väitä etteikö epäkohtia, tai suoranaisia väärinkäytöksiä pystyisi olemaan, mutta väärinkäytösten esiintyminen ei ole samalla tavalla räjähtänyt, kuin kamamerakännyköiden yleistyminen.

        Siitä voi vetää sellaisen yksinkertaisen johtopäätöksen, että tuhti osa väärinkäytös syytöksistä on enemmän siellä asiakkaan korvien välissä, kuin mitään sellaista mitä voisi nauhoittaa realimaailmasta.

        Eivät epäkohdat olekaan mitenkään räjähtäneet, mutta jo yksikin epäkohta on ns. liikaa.
        Itselläni on tosi pitkä historia psykiatrian puolella, että on pakko sanoa siellä olleen loppujen lopuksi paljon enemmän hyvää kuin huonoa.
        Ilman psykiatriaa en olisi enää hengissäkään, sekin on myönnettävä.
        "Pitemmän kaavan" mukaan tuli vedettyä vuodet läpi, mutta lopputuloshan se on se tärkein. Ja kyllähän siinä kerkesi kokemusta kertymään aivan laidasta laitaan.

      • Anonyymi00242
        Anonyymi00231 kirjoitti:

        Ihan hyvä pointti. Jos tämän surullisen kuuluisan "Marjatan" tarinan siirtää ihan mihin vain muuhun kontekstiin, vaikka seksityöläiseksi, niin tajuaa että "Marjatta" on itseasiassa tarinan antagonista.

        Hän on se henkilö joka parittaa puolisoaan suurelle pahalle MT-hoidolle.

        Ei voi kuin ihmetellä sitä ideologiaa mikä antipsykiatrian ympärille kehkeytyy, kun tuollaista tekoa ihannoidaan.

        Minä näen Marjatan päiväkirjassa selvästi tositarinaa tämän päivän psykiatrisesta hoitojärjestelmästä ja sen toiminnasta missä Paavoa kuljetettiin järjestelmän sisällä vuosikausia. Kirjoitettu hyvin ja selkeästi ja ymmärrettävästi vaimon näkemänä ja kuulemana kun hän hämmentyneenä seuraa puolisonsa lääkkeiden tuomia kärsimyksiä ja näkee mitä "hoito" saa aikaan. Samalla paljastuu sairaaloiden sisäiset hoitokäytännöt ja potilaiden kohtelu siellä.

        Missään ei käy ilmi että Marjatta olisi viemässä Paavoa hoitoon vaan häntä kuljettaa hoitojärjestelmässä toimivat lääkärit, jotka lähettävät Paavon uudestaan ja uudestaan osastolle kun lääkkeet alkavat tuoda vaikeita haittoja Paavon elimistöön joihin hän lähtee aina itse etsimään apua.

      • Anonyymi00244
        Anonyymi00227 kirjoitti:

        En ole vielä todistetusti tavannut ihmistä jolle ei oikeasti olisi tarjottu muuta kuin lääkehoitoa, mutta ihmisiä jotka itse kieltäytyy syystä tai toisesta mahtuu kaksikymmentä tusinaan.

        Et vaan tunne tarpeeksi ihmisiä sit. Okei monelle tarjotaan terapiaa kyllä mut se terapeutti pitää ite ettiä. Ja jos et löydä niin et saa muutakaan.

        Mut mitä ite olen kokenut on, etten saanut lääkkeiden lisäksi muuta aikoinaan

    • Anonyymi00220

      Jos ei terveydenhuollosta saa hoitoa, voi itse etsiä, mikä olisi itselle hyväksi.
      On olemassa mielenterveysyhdistyksiä, on erilaisia järjestöjä ja yhdistyksiä, joista voi löytää itselleen ja elämälleen jonkin tarkoituksen.
      Itsestä on paljon kiinni, haluaako löytää omatoimisesti jotain, vai odottaako, että kaikki tuodaan eteen hopeatarjottimella.

      • Anonyymi00232

        Ihan hyvä pointti, mutta en usko että perusvalittaja kykenee osallistumaan vapaaehtois toimintaan.

        Let me explain. Suomessa on pitkälle päälle sata mielenterveys yhdistystä ja käsittääkseni vain yksi antipsykiatrinen yhdistys. (kertokaa toki jos niitä on muitakin.)

        Jos foorumilla yleisesti esitetyt väittämät, siitä, että merkittävä osa potilaista saisi huonoa hoitoa tai kohtelua pitäisi paikkansa, niin miksi näitä antipsykiatrisia yhdistyksiä, tai heidän jäseniä ei ole enempää?

        Miksi tämä yhdistysten suhdeluku vastaa enemmän, aloituspostauksessa mainitun tutkimuksen suhdelukuja, missä 95% valituksista on hylätty, ja siitä näkökulmasta "turhaa valittamista"?

        Ymmärrän toki, että valittajat haluaa valittaa, että suhdeluku on mitä on sen takia, ettei sairaudentunnottomat ihmiset voi liittyä mt- yhdistykseen, koska joutuisivat tunnustamaan sairautensa, tai että ihmiset on lääkitty niin rikki, etteivät kykene liittymään jäseneksi, vaikka samaan aikaan juuri ne samat lääkityt ihmiset perustaa positiivisia MT-yhdistyksiä (mitkä ei nekään liity mitenkään hoitoon tai lääkkeisiin.)

      • Anonyymi00234
        Anonyymi00232 kirjoitti:

        Ihan hyvä pointti, mutta en usko että perusvalittaja kykenee osallistumaan vapaaehtois toimintaan.

        Let me explain. Suomessa on pitkälle päälle sata mielenterveys yhdistystä ja käsittääkseni vain yksi antipsykiatrinen yhdistys. (kertokaa toki jos niitä on muitakin.)

        Jos foorumilla yleisesti esitetyt väittämät, siitä, että merkittävä osa potilaista saisi huonoa hoitoa tai kohtelua pitäisi paikkansa, niin miksi näitä antipsykiatrisia yhdistyksiä, tai heidän jäseniä ei ole enempää?

        Miksi tämä yhdistysten suhdeluku vastaa enemmän, aloituspostauksessa mainitun tutkimuksen suhdelukuja, missä 95% valituksista on hylätty, ja siitä näkökulmasta "turhaa valittamista"?

        Ymmärrän toki, että valittajat haluaa valittaa, että suhdeluku on mitä on sen takia, ettei sairaudentunnottomat ihmiset voi liittyä mt- yhdistykseen, koska joutuisivat tunnustamaan sairautensa, tai että ihmiset on lääkitty niin rikki, etteivät kykene liittymään jäseneksi, vaikka samaan aikaan juuri ne samat lääkityt ihmiset perustaa positiivisia MT-yhdistyksiä (mitkä ei nekään liity mitenkään hoitoon tai lääkkeisiin.)

        Olisko et ne jotka saa huonoa hoitoa tai se on vaan lääkitystä on kuitenkin auktoriteettiuskovaisia ja alistuu tilanteeseen? Tai ei osaa ite ettiä?

        Mä en ainakaan nuorempana osana ettiä kun luotin et julkiselta saa tukea ja jos sieltä ei saa niin sit ei saa. Kun lääkärit on se taho jolle menee hakee apua

      • Anonyymi00235
        Anonyymi00232 kirjoitti:

        Ihan hyvä pointti, mutta en usko että perusvalittaja kykenee osallistumaan vapaaehtois toimintaan.

        Let me explain. Suomessa on pitkälle päälle sata mielenterveys yhdistystä ja käsittääkseni vain yksi antipsykiatrinen yhdistys. (kertokaa toki jos niitä on muitakin.)

        Jos foorumilla yleisesti esitetyt väittämät, siitä, että merkittävä osa potilaista saisi huonoa hoitoa tai kohtelua pitäisi paikkansa, niin miksi näitä antipsykiatrisia yhdistyksiä, tai heidän jäseniä ei ole enempää?

        Miksi tämä yhdistysten suhdeluku vastaa enemmän, aloituspostauksessa mainitun tutkimuksen suhdelukuja, missä 95% valituksista on hylätty, ja siitä näkökulmasta "turhaa valittamista"?

        Ymmärrän toki, että valittajat haluaa valittaa, että suhdeluku on mitä on sen takia, ettei sairaudentunnottomat ihmiset voi liittyä mt- yhdistykseen, koska joutuisivat tunnustamaan sairautensa, tai että ihmiset on lääkitty niin rikki, etteivät kykene liittymään jäseneksi, vaikka samaan aikaan juuri ne samat lääkityt ihmiset perustaa positiivisia MT-yhdistyksiä (mitkä ei nekään liity mitenkään hoitoon tai lääkkeisiin.)

        Mihin me tarvitsemme mitään antipsykiatriaan pohjautuvia yrityksiä? -Olisiko niiden olemassaolemisesta mitään hyötyä, jos hoitopuolella olevat eivät niistä, tai heidän mielipiteitään noteeraa millään tavalla?

        Sitäpaitsi monet psykologitkin ovat kritisoineen psykiatrian hoitometodien olevan vähän liian kapealaisia. Googlaa Wikipediasta. Se on valitettavasti totta, että yksilön, anteeksi potilaan mt-oireet tulkitaan hoitotahon puolella aika yksipuolisesti joksikin todisteeksi ja näytöksi jostakin psyykkisestä sairaudesta. Siellä ei oteta huomioon yksilön elämässä koettuja negatiivisia kokemuksia, olosuhteita, elämäntilannetta, tai psykososiaalisia tekijöitä. Tai ainakaan niihin ei keskitytä hoidossa. Hoito on pääasiallisesti (ainakin julkisella puolella, joita juuri eniten käytetään) vain diagnosointia ja lääkemääräyksiä. Keskustelujen osuutta ja roolia on ( joko resurssipulaan vedoten, tai sitten tieten tahtoen) vähennetty. Psykososiaalista tukea ei anneta, kuin sairausidentiteetin vahvistamiseksi.

        Mitä konkreettisia muutoksia, tai uudistuksia on potilasyhdistysten ja hoitotahon välinen dialogi saanut aikaan? Lähinnä esille on nostettu vain se yksi ainoa seikka, että omaisia pitäisi ottaa enemmän mukaan potilaan hoidossa. Mitään muita asioita ei ole nostettu esille. Potilaan huonosta ja/tai eriarvoistavasta asemasta systeemissä ei ole mitään keskusteluja. Vähän aikaa sitten tehty tutkimus: Potilaan ääni ei tule esille hoitosysteemissä, joo, kyllä pitää paikkansa, mutta miten se voikaan tulla esille, tai sitä edes noteerataan, jos ja kun systeemi, tai hoitokulttuuri ja siellä oleva ajattelu ja asennoituminen on niin vahvasti hierarkiaan pohjautuva. Systeemihän on hierarkiaan pohjautuva, ja jos joku väittää, ettei se ole, niin silloin huijaa ja pettää joko itseään, tai muita. Ja edellä mainittu asia, kuten se, että kaikille esim. traumaterapiaa tarvitseville ei sitä tarjota, koska mm. aiemmin annettu psykoosidiagnoosi estää sen, tai hoitotaho käyttää sitä yhtenä perusteluna, ettei tarvitse tarjotakaan. Ovelaa, eikö niin, mutta valitettavasti totta?

        Edellä kirjoitetut asiat pitävät valitettavasti paikkansa ja ovat totta.

      • Anonyymi00237
        Anonyymi00234 kirjoitti:

        Olisko et ne jotka saa huonoa hoitoa tai se on vaan lääkitystä on kuitenkin auktoriteettiuskovaisia ja alistuu tilanteeseen? Tai ei osaa ite ettiä?

        Mä en ainakaan nuorempana osana ettiä kun luotin et julkiselta saa tukea ja jos sieltä ei saa niin sit ei saa. Kun lääkärit on se taho jolle menee hakee apua

        Ymmärrän tuon pointin aika hyvin, alistuminen tilanteeseen.
        Omalla kohdallani se oli nuoruudessa isoin virheeni, alistuin kaikkeen, hoitoon, lääkityksiin, ym. Voisiko sitten käyttää sanaa auktoriteettiuskovainen, en tiedä.
        Ongelmana oli ennemminkin se, etten ollut ottanut itse vastuuta omasta elämästäni lainkaan, huonoilla elämäntavoilla etenin muutenkin.
        Oli jokseenkin helppoa "heittää" se vastuu hoitotahojen kannettavaksi. Siten siis ajattelin, mutta totesin sen virheeksi vuosien kuluttua.

        Vasta kun pääsin hyvään hoitoon pystyin alkaa tutustumaan itseeni, ongelmiini, sain itsetuntoani kohotettua, siinä vaiheessa ymmärsin, että itse on vastuu omasta elämästä kannettava ja tehtävä jotain itsekin, jotain joka tuntuu minusta hyvälle, ja tekee minulle hyvää.
        Toki sitä myöten myös ajattelutapani ja asenteeni ammattilaisiakin kohtaan muuttui huomattavasti positiivisemmaksi.
        Ei minua millään tavalla auttanut moneen vuoteen se, että söin kourakaupalla lääkkeitä, joita sekoiteltiin ja vaihdeltiin jatkuvasti, sekä jatkuvat osastojaksot.

        Kun olin alkuun pahimmassa kunnossa, en suostunut ottamaan apua ja hoitoa vastaan, ajattelin, ettei kukaan pysty auttamaan, kukaan ei edes halua auttaa minua, en ole minkään arvoinen, olen täysi nolla.
        Tuollainen ajattelutapa tosiaan muuttui pikkuhiljaa, kun ymmärsin, että hyväähän minulle loppujen lopuksi tahdottiin. Kenties se isommalta osin johtui toipumisestani, ja itseni hyväksymisestä. Kelpaan tällaisena kuin olen, kuten jokainen kelpaa sellaisena kuin on. Itsetunnolla on suuri merkitys mielen hyvinvoinnissa. Eikä itsetunnon tarvitse olla mitenkään täydellinen, vähemmälläkin voi pärjätä.

      • Anonyymi00238
        Anonyymi00235 kirjoitti:

        Mihin me tarvitsemme mitään antipsykiatriaan pohjautuvia yrityksiä? -Olisiko niiden olemassaolemisesta mitään hyötyä, jos hoitopuolella olevat eivät niistä, tai heidän mielipiteitään noteeraa millään tavalla?

        Sitäpaitsi monet psykologitkin ovat kritisoineen psykiatrian hoitometodien olevan vähän liian kapealaisia. Googlaa Wikipediasta. Se on valitettavasti totta, että yksilön, anteeksi potilaan mt-oireet tulkitaan hoitotahon puolella aika yksipuolisesti joksikin todisteeksi ja näytöksi jostakin psyykkisestä sairaudesta. Siellä ei oteta huomioon yksilön elämässä koettuja negatiivisia kokemuksia, olosuhteita, elämäntilannetta, tai psykososiaalisia tekijöitä. Tai ainakaan niihin ei keskitytä hoidossa. Hoito on pääasiallisesti (ainakin julkisella puolella, joita juuri eniten käytetään) vain diagnosointia ja lääkemääräyksiä. Keskustelujen osuutta ja roolia on ( joko resurssipulaan vedoten, tai sitten tieten tahtoen) vähennetty. Psykososiaalista tukea ei anneta, kuin sairausidentiteetin vahvistamiseksi.

        Mitä konkreettisia muutoksia, tai uudistuksia on potilasyhdistysten ja hoitotahon välinen dialogi saanut aikaan? Lähinnä esille on nostettu vain se yksi ainoa seikka, että omaisia pitäisi ottaa enemmän mukaan potilaan hoidossa. Mitään muita asioita ei ole nostettu esille. Potilaan huonosta ja/tai eriarvoistavasta asemasta systeemissä ei ole mitään keskusteluja. Vähän aikaa sitten tehty tutkimus: Potilaan ääni ei tule esille hoitosysteemissä, joo, kyllä pitää paikkansa, mutta miten se voikaan tulla esille, tai sitä edes noteerataan, jos ja kun systeemi, tai hoitokulttuuri ja siellä oleva ajattelu ja asennoituminen on niin vahvasti hierarkiaan pohjautuva. Systeemihän on hierarkiaan pohjautuva, ja jos joku väittää, ettei se ole, niin silloin huijaa ja pettää joko itseään, tai muita. Ja edellä mainittu asia, kuten se, että kaikille esim. traumaterapiaa tarvitseville ei sitä tarjota, koska mm. aiemmin annettu psykoosidiagnoosi estää sen, tai hoitotaho käyttää sitä yhtenä perusteluna, ettei tarvitse tarjotakaan. Ovelaa, eikö niin, mutta valitettavasti totta?

        Edellä kirjoitetut asiat pitävät valitettavasti paikkansa ja ovat totta.

        Oletko käynyt noissa yhdistyksissä ? Onko sinulla henkilökohtaista kokemusta ?
        Eikä niitä sanota miksikään potilasyhdistykseksi, sellaiset taitavat olla erikseen.
        Mielenterveysyhdistyksessä ei toimita sillä periaatteella, että siellä kävijä olisi joku potilas. Siellä käyvät ihan aidot ihmiset.
        Olen myös käsittänyt, että eivät mt-yhdistykset ole mitenkään erityisesti yhteydessä mihinkään hoitotahoon.
        Jos yhdistyksessä kävijä haluaa, että sieltä ollaan yhteydessä hoitavaan tahoon, se voi olla sitten eri asia. Mutta ei hoitotaho ja yhdistys tee mitään yhteistyötä keskenään. Ne ovat toisistaan erillään toimivia paikkoja.

      • Anonyymi00239

        Itse teen vapaaehtoistöitä vielä töiden lisäksi, mutta ne ei liity mitenkään mielenterveyteen suoraan.

      • Anonyymi00241
        Anonyymi00239 kirjoitti:

        Itse teen vapaaehtoistöitä vielä töiden lisäksi, mutta ne ei liity mitenkään mielenterveyteen suoraan.

        Minäkin tein joitain vuosia sitten vapaaehtoistyötä, ei sekään liittynyt mielenterveyteen muuten, paitsi se oli itselleni terapeuttista.
        Tuli päivittäin lähdettyä kotoa ja tapasi ihmisiä. Sosiaalinen elämä on tärkeää, niin sen ainakin itse koen, koska minulla on ollut pahojakin mt-ongelmia aikoinaan.
        Myös se, että tulee hyväksytyksi porukkaan, tuntee olevansa edes jollain lailla tarpeellinen ja hyödyksi, ne ovat hyviä tukemaan ihmisen mielenterveyttä.
        Vapaaehtoistyössä tavallaan antaa itsestään, antaa omaa aikaa, omaa apuaan, mutta kyllä siitä tosi paljon saakin itselleen. Tarkoitan siis tuota henkistä puolta, en rahaa, enkä materiaa.

      • Anonyymi00243
        Anonyymi00234 kirjoitti:

        Olisko et ne jotka saa huonoa hoitoa tai se on vaan lääkitystä on kuitenkin auktoriteettiuskovaisia ja alistuu tilanteeseen? Tai ei osaa ite ettiä?

        Mä en ainakaan nuorempana osana ettiä kun luotin et julkiselta saa tukea ja jos sieltä ei saa niin sit ei saa. Kun lääkärit on se taho jolle menee hakee apua

        Mutta se olennainen kysymys on, että miksi tilastollisesti ne ihmiset jotka haluavat parantua löytävät niitä yhdistyksiä paremmin?

      • Anonyymi00245
        Anonyymi00237 kirjoitti:

        Ymmärrän tuon pointin aika hyvin, alistuminen tilanteeseen.
        Omalla kohdallani se oli nuoruudessa isoin virheeni, alistuin kaikkeen, hoitoon, lääkityksiin, ym. Voisiko sitten käyttää sanaa auktoriteettiuskovainen, en tiedä.
        Ongelmana oli ennemminkin se, etten ollut ottanut itse vastuuta omasta elämästäni lainkaan, huonoilla elämäntavoilla etenin muutenkin.
        Oli jokseenkin helppoa "heittää" se vastuu hoitotahojen kannettavaksi. Siten siis ajattelin, mutta totesin sen virheeksi vuosien kuluttua.

        Vasta kun pääsin hyvään hoitoon pystyin alkaa tutustumaan itseeni, ongelmiini, sain itsetuntoani kohotettua, siinä vaiheessa ymmärsin, että itse on vastuu omasta elämästä kannettava ja tehtävä jotain itsekin, jotain joka tuntuu minusta hyvälle, ja tekee minulle hyvää.
        Toki sitä myöten myös ajattelutapani ja asenteeni ammattilaisiakin kohtaan muuttui huomattavasti positiivisemmaksi.
        Ei minua millään tavalla auttanut moneen vuoteen se, että söin kourakaupalla lääkkeitä, joita sekoiteltiin ja vaihdeltiin jatkuvasti, sekä jatkuvat osastojaksot.

        Kun olin alkuun pahimmassa kunnossa, en suostunut ottamaan apua ja hoitoa vastaan, ajattelin, ettei kukaan pysty auttamaan, kukaan ei edes halua auttaa minua, en ole minkään arvoinen, olen täysi nolla.
        Tuollainen ajattelutapa tosiaan muuttui pikkuhiljaa, kun ymmärsin, että hyväähän minulle loppujen lopuksi tahdottiin. Kenties se isommalta osin johtui toipumisestani, ja itseni hyväksymisestä. Kelpaan tällaisena kuin olen, kuten jokainen kelpaa sellaisena kuin on. Itsetunnolla on suuri merkitys mielen hyvinvoinnissa. Eikä itsetunnon tarvitse olla mitenkään täydellinen, vähemmälläkin voi pärjätä.

        Niin sä sait hyvää hoitoa. Entäs jos ei ikinä saa? Me Suomessa kuitenkin ollaan aika auktoriteettiuskovaisia ja lääkärit on auktoriteetteja. Et välttämättä ikinä pääse toipumaan ja jäät jumiin siihen 1-2x hoitajan tapaamiseen ja lääkeseurantan. Et tiedä paremmastakaan mut et saa parempaakaan ku osasto ja pillerit.

        Ja ehkä moni sit nii uuvuksissa pillereistä et vaikeapa siinä haastaa systeemiä

      • Anonyymi00246
        Anonyymi00243 kirjoitti:

        Mutta se olennainen kysymys on, että miksi tilastollisesti ne ihmiset jotka haluavat parantua löytävät niitä yhdistyksiä paremmin?

        Onko myös tilastoa siitä iästä ja sukupuolesta? Jos oot ihan aineissa ja luotat et lääkärit tietää mitä ne tekee vaikkei asiat parane niin eipä siinä varmaan mitään eti kun ei edes tajua et vaihtoehtoja on.

        Kun katos julkinen ei näistä kerro

      • Anonyymi00247
        Anonyymi00243 kirjoitti:

        Mutta se olennainen kysymys on, että miksi tilastollisesti ne ihmiset jotka haluavat parantua löytävät niitä yhdistyksiä paremmin?

        No minä en ole osallistunut yhdistystoimintaan kun olen pärjännyt ilman niitäkin.

      • Anonyymi00248
        Anonyymi00243 kirjoitti:

        Mutta se olennainen kysymys on, että miksi tilastollisesti ne ihmiset jotka haluavat parantua löytävät niitä yhdistyksiä paremmin?

        Ehkä näillä on myös omaisia jotka auttaa ettimään näitä? Jos on ite huonossa kunnossa ei välttämättä edes pysty ettimään

      • Anonyymi00250
        Anonyymi00245 kirjoitti:

        Niin sä sait hyvää hoitoa. Entäs jos ei ikinä saa? Me Suomessa kuitenkin ollaan aika auktoriteettiuskovaisia ja lääkärit on auktoriteetteja. Et välttämättä ikinä pääse toipumaan ja jäät jumiin siihen 1-2x hoitajan tapaamiseen ja lääkeseurantan. Et tiedä paremmastakaan mut et saa parempaakaan ku osasto ja pillerit.

        Ja ehkä moni sit nii uuvuksissa pillereistä et vaikeapa siinä haastaa systeemiä

        Pakko myöntää, että sain hyvää hoitoa, mutta vasta vuosia turhan myöhään.
        Monet vuodet meni systeemissä pyörien edestakaisin. Ehkä olin onnekas, kun lopulta pääsin hyvään hoitoon. Vaikkakin ensin jouduin sinne hoitoon, mutta mieleni kääntyi aika pian ajattelemaan, että pääsin.
        Viimeinen hoito oli pitkä pakkohoito, joka oli alussa tietenkin pakkopullaa ja "aivan kamalaa", kunnes tajusin, että nyt on itsekin osallistuttava, jos haluan voida paremmin. Omalla kohdallani taisi olla vähän kuin viimeinen mahdollisuus, niin siihen oli pakko tarttua.

      • Anonyymi00251
        Anonyymi00246 kirjoitti:

        Onko myös tilastoa siitä iästä ja sukupuolesta? Jos oot ihan aineissa ja luotat et lääkärit tietää mitä ne tekee vaikkei asiat parane niin eipä siinä varmaan mitään eti kun ei edes tajua et vaihtoehtoja on.

        Kun katos julkinen ei näistä kerro

        Vuosia sitten kävin itse yhdistysten toiminnassa täysin "aineissa", sekä jossain päivätoimintakeskuksessa, ym.
        Tänä päivänäkin mt-puolen yhdistyksissä käy joitain aika vahvasti lääkittyjä ihmisiä, mutta he käyvät kuitenkin, se on tärkeintä.

      • Anonyymi00253
        Anonyymi00250 kirjoitti:

        Pakko myöntää, että sain hyvää hoitoa, mutta vasta vuosia turhan myöhään.
        Monet vuodet meni systeemissä pyörien edestakaisin. Ehkä olin onnekas, kun lopulta pääsin hyvään hoitoon. Vaikkakin ensin jouduin sinne hoitoon, mutta mieleni kääntyi aika pian ajattelemaan, että pääsin.
        Viimeinen hoito oli pitkä pakkohoito, joka oli alussa tietenkin pakkopullaa ja "aivan kamalaa", kunnes tajusin, että nyt on itsekin osallistuttava, jos haluan voida paremmin. Omalla kohdallani taisi olla vähän kuin viimeinen mahdollisuus, niin siihen oli pakko tarttua.

        Itselleni oli käänteentekevä hetki, kun tajusin, kuinka paljon ja monta vuotta menetin elämästäni uskoessani hierarkisessa systeemissä toimiviin lääkäreihin ja hoitajiiin; ja käytettyäni lääkkeitä yli 20 vuoden ajan. Ja lopetettuani turhat tai tyhjänpäiväiset avopalvelut ja lääkkeiden käytön, ( avopuolellakin keskitytään lähinnä vain voinnin ja lääkitysten käytön seuraamiseen). Aivosumu ja alkoholismi on kadonnut ja toimintakyky parantunut.

        Virallinen lääketiede ja siellä toimivat eivät tietenkään tätä usko. Toki minulle aikoinaan annettu diagnoosi ei välttämättä ollut edes oikea. Mutta en ole vieläkään nähnyt tiellä mitään vaaleanpunaisia pupuja, en dinosauruksia, enkä muitakaan hirviöitä, eli en ole siis nähnyt, tai kuullut mitään harhoja. Sairauden pahenemisella on mm. perusteltu lääkkeiden määräämistä koko elämänajaksi. Mitenkähän ne tuolla hoitopuoella asiaa selittäisivät? Joko diagnosointi on mennyt pieleen, on siis väärä, on tehty jo valmiiksi asenteellisesti, vai olenko kenties parantunut? Viimeksi mainittuahan ei voi heidän mielestään tapahtua. Noista vaihtoehdoista saa silti valita. En ole sekoillut, vaikka olen ollut käyttämättä lääkkeitä jo kohta viisi vuotta. Enkä taatusti tule käyttämään kyseisiä palveluja, saatika lääkkeitä enää koskaan!

      • Anonyymi00254
        Anonyymi00253 kirjoitti:

        Itselleni oli käänteentekevä hetki, kun tajusin, kuinka paljon ja monta vuotta menetin elämästäni uskoessani hierarkisessa systeemissä toimiviin lääkäreihin ja hoitajiiin; ja käytettyäni lääkkeitä yli 20 vuoden ajan. Ja lopetettuani turhat tai tyhjänpäiväiset avopalvelut ja lääkkeiden käytön, ( avopuolellakin keskitytään lähinnä vain voinnin ja lääkitysten käytön seuraamiseen). Aivosumu ja alkoholismi on kadonnut ja toimintakyky parantunut.

        Virallinen lääketiede ja siellä toimivat eivät tietenkään tätä usko. Toki minulle aikoinaan annettu diagnoosi ei välttämättä ollut edes oikea. Mutta en ole vieläkään nähnyt tiellä mitään vaaleanpunaisia pupuja, en dinosauruksia, enkä muitakaan hirviöitä, eli en ole siis nähnyt, tai kuullut mitään harhoja. Sairauden pahenemisella on mm. perusteltu lääkkeiden määräämistä koko elämänajaksi. Mitenkähän ne tuolla hoitopuoella asiaa selittäisivät? Joko diagnosointi on mennyt pieleen, on siis väärä, on tehty jo valmiiksi asenteellisesti, vai olenko kenties parantunut? Viimeksi mainittuahan ei voi heidän mielestään tapahtua. Noista vaihtoehdoista saa silti valita. En ole sekoillut, vaikka olen ollut käyttämättä lääkkeitä jo kohta viisi vuotta. Enkä taatusti tule käyttämään kyseisiä palveluja, saatika lääkkeitä enää koskaan!

        Joidenkin mielestä se on helpotus, kun saa tietää, mikä itseä vaivaa. Monen kohdalla paitsi tuon edellisen asian, kuin myös lääkkeiden käytön seurauksena mukanaan tuomien oireiden lievittymisen kohdalla voidaan silti puhua enemmän plaseboilmiöstä. Ihminen siis uskoo, että hänelle on jostaikin hyötyä.

        Joillekin näyttää riiittävän se, että "pääsee puhumaan ammatti-ihmiselle". Siinä ei sinällään ole mitään vikaa, mutta kun esim. avopuolella "hoito" on pääasiallisesti vain voinnin ja lääkkeiden käytön seuraamista ja tarkkailemista. Jonkinlainen laajempi asioiden, kuten yksilön elämän ja niissä olevien olosuhteiden tarkastelu laajemmassa perspektiivissä puuttuu hoitopuolella täysin. Henkisen hyvinvoinnin edistämisen positiiviset vaikutukset jäävät aika olemattomiksi ja vähäisiksi. Kuka nyt turhia ja tyhjänpäiväisiä palveluja käyttää, joista ei ole itselle mitään hyötyä?

        Minusta näistä asioista pitäisi uskaltaa puhua ja tuoda esille enemmän. Eli olla vähän rehellisempi.

        Itse käytin lääkkeitä yli 20 vuotta. Ainoat ns. positiiviksi tullut vaikutus oli, että nukkui vähän paremmin. Mutta siinä kaikki. Kyllä tuli huomattavasti enemmän haittavaikutuksia ja uusia lisäsairauksia.

        Muutama asia, joka omalla kohdalla ratkaisi, miksi en käyttänyt, tai en käyttäisi kyseisiä palveluja on nimenomaa se, että miten ja millaisena hoitosysteemiin joutuva potilas nähdään. Jos sitä siellä systeemissä olevaa hierarkiaa vähennettäisiin ja potilaan asema olisi parempi, niin varmasti olisin käyttänyt kyseisiä palveluja: Mutta kun siellä ei nähdä, kohdata ja kohdella tasavertaisesti kohdattavana ihmisenä, niin se on yksiä niitä syitä. Toinen syy on toki palvelujen tai hoitojen huono sisältö ja laatu. Ennenkaikkea siksi, että hoidonpohja tai linja on liian diagnoosi ja lääkekeskeinen.

        Hoitopuolella tuntuu olevan se suurin mielenkiinto ja keskittyminen siihen, että käyttääkö joku heidän diagnooseilla leimattu potilas hänelle määrättyjä lääkkeitä. He katsovat ja näkevät jonkun henkilön kaikki mt-oireet jonakin todisteena ja merkkinä jostakin sairaudesta. Siellä ei oteta tarpeeksi huomioon yksilön elämässä tapahtuneita asioita, tai nykyisiä olosuhteita. Mutta kuten sanoin, lähes aina toistuva kysymys, ja myöskin sekin, mitä alalla olevat asiantuntijat tuovat esille esim. mediasssa antamissaan haastatteluissa on se huoli, että potilaat eivät käytä heille määrättyjä lääkkeitä. Se kun on niin suuressa ja merkittävässä roolissa ja yksi heidän oppinsa kulmakivi. Mutta ei niillä lääkkeillä välttämättä sitä hyvinvointia edistetä, jos ei sitä perspektiiviä ja sitä, mitä otetaan huomioon ei laajenneta.

      • Anonyymi00256
        Anonyymi00253 kirjoitti:

        Itselleni oli käänteentekevä hetki, kun tajusin, kuinka paljon ja monta vuotta menetin elämästäni uskoessani hierarkisessa systeemissä toimiviin lääkäreihin ja hoitajiiin; ja käytettyäni lääkkeitä yli 20 vuoden ajan. Ja lopetettuani turhat tai tyhjänpäiväiset avopalvelut ja lääkkeiden käytön, ( avopuolellakin keskitytään lähinnä vain voinnin ja lääkitysten käytön seuraamiseen). Aivosumu ja alkoholismi on kadonnut ja toimintakyky parantunut.

        Virallinen lääketiede ja siellä toimivat eivät tietenkään tätä usko. Toki minulle aikoinaan annettu diagnoosi ei välttämättä ollut edes oikea. Mutta en ole vieläkään nähnyt tiellä mitään vaaleanpunaisia pupuja, en dinosauruksia, enkä muitakaan hirviöitä, eli en ole siis nähnyt, tai kuullut mitään harhoja. Sairauden pahenemisella on mm. perusteltu lääkkeiden määräämistä koko elämänajaksi. Mitenkähän ne tuolla hoitopuoella asiaa selittäisivät? Joko diagnosointi on mennyt pieleen, on siis väärä, on tehty jo valmiiksi asenteellisesti, vai olenko kenties parantunut? Viimeksi mainittuahan ei voi heidän mielestään tapahtua. Noista vaihtoehdoista saa silti valita. En ole sekoillut, vaikka olen ollut käyttämättä lääkkeitä jo kohta viisi vuotta. Enkä taatusti tule käyttämään kyseisiä palveluja, saatika lääkkeitä enää koskaan!

        Pääsetkö asioiden yli koskaan, kun mietit, että menetit vuosia ollessasi systeemissä ? Eli elät edelleen jumissa menneeseen, kun suret, kuinka vuosia meni hukkaan ?
        Omalla kohdallani huomasin, että itselleni parasta oli, kun ajattelin alusta asti, että en menettänyt mitään, en menettänyt vuosia, ne sattuivat vain olemaan niiden vuosien aikana minun elämääni, en menettänyt niitä mihinkään. Vuodet menivät silloin sillä tavalla. Ja nyt asiat on eri tavalla. Jos jumittaisin menneissä kokemuksissa, en pärjäisi tässä hetkessä. On osattava niin sanotusti päästää irti.
        Kokemuksiaan ei yleensä unohda, on ne sitten hyviä tai huonoja, sekä että, mutta kokemuksetkin kuuluvat elämään, ja on eri elämänvaiheita, joissa tapahtuu erilaisia asioita.
        Elämä ei ole aina helppoa, ajattelen joskus, että onneksi ei olekaan, pystyy testaamaan itseään, kuinka jaksaa, mitkä on omat voimavarat.

      • Anonyymi00257
        Anonyymi00254 kirjoitti:

        Joidenkin mielestä se on helpotus, kun saa tietää, mikä itseä vaivaa. Monen kohdalla paitsi tuon edellisen asian, kuin myös lääkkeiden käytön seurauksena mukanaan tuomien oireiden lievittymisen kohdalla voidaan silti puhua enemmän plaseboilmiöstä. Ihminen siis uskoo, että hänelle on jostaikin hyötyä.

        Joillekin näyttää riiittävän se, että "pääsee puhumaan ammatti-ihmiselle". Siinä ei sinällään ole mitään vikaa, mutta kun esim. avopuolella "hoito" on pääasiallisesti vain voinnin ja lääkkeiden käytön seuraamista ja tarkkailemista. Jonkinlainen laajempi asioiden, kuten yksilön elämän ja niissä olevien olosuhteiden tarkastelu laajemmassa perspektiivissä puuttuu hoitopuolella täysin. Henkisen hyvinvoinnin edistämisen positiiviset vaikutukset jäävät aika olemattomiksi ja vähäisiksi. Kuka nyt turhia ja tyhjänpäiväisiä palveluja käyttää, joista ei ole itselle mitään hyötyä?

        Minusta näistä asioista pitäisi uskaltaa puhua ja tuoda esille enemmän. Eli olla vähän rehellisempi.

        Itse käytin lääkkeitä yli 20 vuotta. Ainoat ns. positiiviksi tullut vaikutus oli, että nukkui vähän paremmin. Mutta siinä kaikki. Kyllä tuli huomattavasti enemmän haittavaikutuksia ja uusia lisäsairauksia.

        Muutama asia, joka omalla kohdalla ratkaisi, miksi en käyttänyt, tai en käyttäisi kyseisiä palveluja on nimenomaa se, että miten ja millaisena hoitosysteemiin joutuva potilas nähdään. Jos sitä siellä systeemissä olevaa hierarkiaa vähennettäisiin ja potilaan asema olisi parempi, niin varmasti olisin käyttänyt kyseisiä palveluja: Mutta kun siellä ei nähdä, kohdata ja kohdella tasavertaisesti kohdattavana ihmisenä, niin se on yksiä niitä syitä. Toinen syy on toki palvelujen tai hoitojen huono sisältö ja laatu. Ennenkaikkea siksi, että hoidonpohja tai linja on liian diagnoosi ja lääkekeskeinen.

        Hoitopuolella tuntuu olevan se suurin mielenkiinto ja keskittyminen siihen, että käyttääkö joku heidän diagnooseilla leimattu potilas hänelle määrättyjä lääkkeitä. He katsovat ja näkevät jonkun henkilön kaikki mt-oireet jonakin todisteena ja merkkinä jostakin sairaudesta. Siellä ei oteta tarpeeksi huomioon yksilön elämässä tapahtuneita asioita, tai nykyisiä olosuhteita. Mutta kuten sanoin, lähes aina toistuva kysymys, ja myöskin sekin, mitä alalla olevat asiantuntijat tuovat esille esim. mediasssa antamissaan haastatteluissa on se huoli, että potilaat eivät käytä heille määrättyjä lääkkeitä. Se kun on niin suuressa ja merkittävässä roolissa ja yksi heidän oppinsa kulmakivi. Mutta ei niillä lääkkeillä välttämättä sitä hyvinvointia edistetä, jos ei sitä perspektiiviä ja sitä, mitä otetaan huomioon ei laajenneta.

        Kävin avohoidon puolella yhteensä noin 20 vuoden aikana säännöllisen epäsäännöllisesti. En ole koskaan pystynyt sanomaan, etten olisi voinut puhua siellä, juuri itseäni koskevista asioista, vaikeuksista, mikä milloinkin mieltä painoi.
        Alkuun olin aika ujo ja arka, eli keskustelun aloittaminen oli alussa hankalaa. Kun opin avaamaan suuni, minua kyllä kuunneltiin, kanssani juteltiin.
        En ole mennyt poliklinikalle ajatuksella, etten voisi puhua siellä mitään. Sen takiahan siellä pystyy (jos pystyy) käymään, juurikin keskustelemassa. Poliklinikan hoitajan tapaamiset ovat keskustelua varten tarkoitettu.
        En halua erikoisemmin puolustella psykiatriaa, on minullakin myös huonoja kokemuksia, mutta on puppua väittää, että siellä ei välitettäisi mistään mitään.
        Miksi ihmiselle annettaisiin tilaisuus, annettaisiin aikoja mennä keskustelemaan, jos ei välitettäisi lainkaan ?

      • Anonyymi00258
        Anonyymi00253 kirjoitti:

        Itselleni oli käänteentekevä hetki, kun tajusin, kuinka paljon ja monta vuotta menetin elämästäni uskoessani hierarkisessa systeemissä toimiviin lääkäreihin ja hoitajiiin; ja käytettyäni lääkkeitä yli 20 vuoden ajan. Ja lopetettuani turhat tai tyhjänpäiväiset avopalvelut ja lääkkeiden käytön, ( avopuolellakin keskitytään lähinnä vain voinnin ja lääkitysten käytön seuraamiseen). Aivosumu ja alkoholismi on kadonnut ja toimintakyky parantunut.

        Virallinen lääketiede ja siellä toimivat eivät tietenkään tätä usko. Toki minulle aikoinaan annettu diagnoosi ei välttämättä ollut edes oikea. Mutta en ole vieläkään nähnyt tiellä mitään vaaleanpunaisia pupuja, en dinosauruksia, enkä muitakaan hirviöitä, eli en ole siis nähnyt, tai kuullut mitään harhoja. Sairauden pahenemisella on mm. perusteltu lääkkeiden määräämistä koko elämänajaksi. Mitenkähän ne tuolla hoitopuoella asiaa selittäisivät? Joko diagnosointi on mennyt pieleen, on siis väärä, on tehty jo valmiiksi asenteellisesti, vai olenko kenties parantunut? Viimeksi mainittuahan ei voi heidän mielestään tapahtua. Noista vaihtoehdoista saa silti valita. En ole sekoillut, vaikka olen ollut käyttämättä lääkkeitä jo kohta viisi vuotta. Enkä taatusti tule käyttämään kyseisiä palveluja, saatika lääkkeitä enää koskaan!

        Voi olla ettei kaikki ikinä tätä saavuta eri syistä.

        Tutkimuksissa on se ongelma et on vähän epäeettistä testata ihmisiä jotka saa lääkkeitä ja ei saa koska pitäs kuitenkin hoitaa. Joten tutkittua tietoa ei oikein ole

      • Anonyymi00259
        Anonyymi00257 kirjoitti:

        Kävin avohoidon puolella yhteensä noin 20 vuoden aikana säännöllisen epäsäännöllisesti. En ole koskaan pystynyt sanomaan, etten olisi voinut puhua siellä, juuri itseäni koskevista asioista, vaikeuksista, mikä milloinkin mieltä painoi.
        Alkuun olin aika ujo ja arka, eli keskustelun aloittaminen oli alussa hankalaa. Kun opin avaamaan suuni, minua kyllä kuunneltiin, kanssani juteltiin.
        En ole mennyt poliklinikalle ajatuksella, etten voisi puhua siellä mitään. Sen takiahan siellä pystyy (jos pystyy) käymään, juurikin keskustelemassa. Poliklinikan hoitajan tapaamiset ovat keskustelua varten tarkoitettu.
        En halua erikoisemmin puolustella psykiatriaa, on minullakin myös huonoja kokemuksia, mutta on puppua väittää, että siellä ei välitettäisi mistään mitään.
        Miksi ihmiselle annettaisiin tilaisuus, annettaisiin aikoja mennä keskustelemaan, jos ei välitettäisi lainkaan ?

        Oma kokemus on ettei siellä voi tai kerkeä puhua kun lääkevalvonta suurinosa ja sit aika on joku 45min max

      • Anonyymi00260
        Anonyymi00258 kirjoitti:

        Voi olla ettei kaikki ikinä tätä saavuta eri syistä.

        Tutkimuksissa on se ongelma et on vähän epäeettistä testata ihmisiä jotka saa lääkkeitä ja ei saa koska pitäs kuitenkin hoitaa. Joten tutkittua tietoa ei oikein ole

        Lääketutkimukset ja -testit tehdään erikseen. Kun ihmistä aletaan hoitotahon suunnalta hoitamaan lääkkeillä, silloin myös määrätään oikeaa lääkettä. Apteekissa reseptilääkkeitä ei myydä tuotenimellä, jotka olisivatkin vain pelkkä placeboa, niissä on kyllä lääkeaineet mukana.
        Tuskin Kelakaan korvaisi lääkkeitä, jos niissä ei olisi lääkeaineita. Karkkia saa ostaa kaupasta ihan reseptivapaasti ja vapaaehtoisesti.

      • Anonyymi00261
        Anonyymi00235 kirjoitti:

        Mihin me tarvitsemme mitään antipsykiatriaan pohjautuvia yrityksiä? -Olisiko niiden olemassaolemisesta mitään hyötyä, jos hoitopuolella olevat eivät niistä, tai heidän mielipiteitään noteeraa millään tavalla?

        Sitäpaitsi monet psykologitkin ovat kritisoineen psykiatrian hoitometodien olevan vähän liian kapealaisia. Googlaa Wikipediasta. Se on valitettavasti totta, että yksilön, anteeksi potilaan mt-oireet tulkitaan hoitotahon puolella aika yksipuolisesti joksikin todisteeksi ja näytöksi jostakin psyykkisestä sairaudesta. Siellä ei oteta huomioon yksilön elämässä koettuja negatiivisia kokemuksia, olosuhteita, elämäntilannetta, tai psykososiaalisia tekijöitä. Tai ainakaan niihin ei keskitytä hoidossa. Hoito on pääasiallisesti (ainakin julkisella puolella, joita juuri eniten käytetään) vain diagnosointia ja lääkemääräyksiä. Keskustelujen osuutta ja roolia on ( joko resurssipulaan vedoten, tai sitten tieten tahtoen) vähennetty. Psykososiaalista tukea ei anneta, kuin sairausidentiteetin vahvistamiseksi.

        Mitä konkreettisia muutoksia, tai uudistuksia on potilasyhdistysten ja hoitotahon välinen dialogi saanut aikaan? Lähinnä esille on nostettu vain se yksi ainoa seikka, että omaisia pitäisi ottaa enemmän mukaan potilaan hoidossa. Mitään muita asioita ei ole nostettu esille. Potilaan huonosta ja/tai eriarvoistavasta asemasta systeemissä ei ole mitään keskusteluja. Vähän aikaa sitten tehty tutkimus: Potilaan ääni ei tule esille hoitosysteemissä, joo, kyllä pitää paikkansa, mutta miten se voikaan tulla esille, tai sitä edes noteerataan, jos ja kun systeemi, tai hoitokulttuuri ja siellä oleva ajattelu ja asennoituminen on niin vahvasti hierarkiaan pohjautuva. Systeemihän on hierarkiaan pohjautuva, ja jos joku väittää, ettei se ole, niin silloin huijaa ja pettää joko itseään, tai muita. Ja edellä mainittu asia, kuten se, että kaikille esim. traumaterapiaa tarvitseville ei sitä tarjota, koska mm. aiemmin annettu psykoosidiagnoosi estää sen, tai hoitotaho käyttää sitä yhtenä perusteluna, ettei tarvitse tarjotakaan. Ovelaa, eikö niin, mutta valitettavasti totta?

        Edellä kirjoitetut asiat pitävät valitettavasti paikkansa ja ovat totta.

        https://www.psypost.org/reimagining-depression-as-an-alarm-bell-rather-than-a-broken-brain/?utm_source=dlvr.it&utm_medium=twitter

        Uutta tutkimusta siitä miten biologisen psykiatrian väittämät lääkkeiden toimintamekanismista on vaikuttaneet potilaan identiteettiin ja jopa tunteeseen siitä miten pystyy parantumaan

      • Anonyymi00262
        Anonyymi00260 kirjoitti:

        Lääketutkimukset ja -testit tehdään erikseen. Kun ihmistä aletaan hoitotahon suunnalta hoitamaan lääkkeillä, silloin myös määrätään oikeaa lääkettä. Apteekissa reseptilääkkeitä ei myydä tuotenimellä, jotka olisivatkin vain pelkkä placeboa, niissä on kyllä lääkeaineet mukana.
        Tuskin Kelakaan korvaisi lääkkeitä, jos niissä ei olisi lääkeaineita. Karkkia saa ostaa kaupasta ihan reseptivapaasti ja vapaaehtoisesti.

        "Kun ihmistä aletaan.... hoitamaan lääkkeillä, silloin myös määrätään oikeaa lääkettä".
        Kommentoin tähän ajatukseen vaikkakin eri näkökulmasta.
        Kun ihmisiä hoidetaan psykiatriassa heille EI määrätä oikeaa lääkettä. Suurin osa lääkkeistä on määrätty rutiininomaisesti, psykiatrian lääkevalikoima on tavattoman suppea ja yksipuolinen. Kaikille samaa keskushermostoon vaikuttavaa huumelääkettä riippumatta siitä mikä on hoitoon tulon syy. Hämäykseksi lääkkeitä on vain nimetty eri nimillä.

      • Anonyymi00263
        Anonyymi00262 kirjoitti:

        "Kun ihmistä aletaan.... hoitamaan lääkkeillä, silloin myös määrätään oikeaa lääkettä".
        Kommentoin tähän ajatukseen vaikkakin eri näkökulmasta.
        Kun ihmisiä hoidetaan psykiatriassa heille EI määrätä oikeaa lääkettä. Suurin osa lääkkeistä on määrätty rutiininomaisesti, psykiatrian lääkevalikoima on tavattoman suppea ja yksipuolinen. Kaikille samaa keskushermostoon vaikuttavaa huumelääkettä riippumatta siitä mikä on hoitoon tulon syy. Hämäykseksi lääkkeitä on vain nimetty eri nimillä.

        Tarkoitin oikealla lääkkeellä lääkkeitä, jotka eivät ole placeboa, ei mitään kalkkitabletteja.
        Jos olisit käyttänyt todella monia eri lääkkeitä, et sanoisi, että kaikki olisivat samaa, vain eri nimellä.
        Vuosia sitten itselleni vaihdeltiin jatkuvasti lääkityksiä. Kun listasin lääkkeiden nimiä, tuli listaan 42 nimeä. Toki muutamassa lääkkeessä oli vain kauppanimi vaihtunut vuosien varrella. Mutta kyllä tuohon määrään mahtuu monenlaisia lääkkeitä, ei samanlaisia pelkästään eri nimellä. Olihan niillä erilaiset vaikutukset, sekä erilaiset haittavaikutukset. Vaikka olin niin sekaisin aina, ettei luultavimmin lääkkeiden vaikutuksia edes saatu selville.

      • Anonyymi00264
        Anonyymi00263 kirjoitti:

        Tarkoitin oikealla lääkkeellä lääkkeitä, jotka eivät ole placeboa, ei mitään kalkkitabletteja.
        Jos olisit käyttänyt todella monia eri lääkkeitä, et sanoisi, että kaikki olisivat samaa, vain eri nimellä.
        Vuosia sitten itselleni vaihdeltiin jatkuvasti lääkityksiä. Kun listasin lääkkeiden nimiä, tuli listaan 42 nimeä. Toki muutamassa lääkkeessä oli vain kauppanimi vaihtunut vuosien varrella. Mutta kyllä tuohon määrään mahtuu monenlaisia lääkkeitä, ei samanlaisia pelkästään eri nimellä. Olihan niillä erilaiset vaikutukset, sekä erilaiset haittavaikutukset. Vaikka olin niin sekaisin aina, ettei luultavimmin lääkkeiden vaikutuksia edes saatu selville.

        Voi hurja! Miksi lääkärin täytyi vaihtaa jatkuvasti lääkkeitä? Jos olisit saanut oikeita lääkkeitä, ne olisivat parantaneet sinut, eikä olisi tarvinnut vaihtaa aina uuteen.

        Kyllä lääkärinkin täytyi todeta, että tämä on väärä lääke jolla ei ole suotuisaa vaikutusta ja kokeili uutta. Ja taas uutta, ja taas uutta.....
        Aika tyhmä lääkäri, mutta tällainen käytäntö oli yleistä aikana vuosia taaksepäin.

        Olla lääkkeistä aina sekaisin kertoo selvästi että lääke ei ollut oikea.

      • Anonyymi00265
        Anonyymi00264 kirjoitti:

        Voi hurja! Miksi lääkärin täytyi vaihtaa jatkuvasti lääkkeitä? Jos olisit saanut oikeita lääkkeitä, ne olisivat parantaneet sinut, eikä olisi tarvinnut vaihtaa aina uuteen.

        Kyllä lääkärinkin täytyi todeta, että tämä on väärä lääke jolla ei ole suotuisaa vaikutusta ja kokeili uutta. Ja taas uutta, ja taas uutta.....
        Aika tyhmä lääkäri, mutta tällainen käytäntö oli yleistä aikana vuosia taaksepäin.

        Olla lääkkeistä aina sekaisin kertoo selvästi että lääke ei ollut oikea.

        Miksi pitäs parantua sairaudesta mitä ei edes ole olemassa?

      • Anonyymi00266
        Anonyymi00264 kirjoitti:

        Voi hurja! Miksi lääkärin täytyi vaihtaa jatkuvasti lääkkeitä? Jos olisit saanut oikeita lääkkeitä, ne olisivat parantaneet sinut, eikä olisi tarvinnut vaihtaa aina uuteen.

        Kyllä lääkärinkin täytyi todeta, että tämä on väärä lääke jolla ei ole suotuisaa vaikutusta ja kokeili uutta. Ja taas uutta, ja taas uutta.....
        Aika tyhmä lääkäri, mutta tällainen käytäntö oli yleistä aikana vuosia taaksepäin.

        Olla lääkkeistä aina sekaisin kertoo selvästi että lääke ei ollut oikea.

        Vuosien varrella ei ollut vain yhtä psykiatria, kyllä heitä tuli tavattua useampia kymmeniä, sen verran, etten pysty laskemaan.
        Enkä tosin ollut pelkästään lääkkeistä sekaisin, käytin samaan aikaan runsaasti alkoholia. Olin ns. lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttäjä. Mutta ei sekään estänyt lääkäreitä vaihtelemasta lääkityksiä ja muuttelemasta annostuksia.
        Onneksi jo taakse jäänyttä aikaa, en noita viitsi pahalla muistella, vaikka seurauksia kaikesta onkin jäänyt. Elämässä on aina mentävä eteenpäin, taaksepäin on mahdotonta päästä.

      • Anonyymi00267
        Anonyymi00260 kirjoitti:

        Lääketutkimukset ja -testit tehdään erikseen. Kun ihmistä aletaan hoitotahon suunnalta hoitamaan lääkkeillä, silloin myös määrätään oikeaa lääkettä. Apteekissa reseptilääkkeitä ei myydä tuotenimellä, jotka olisivatkin vain pelkkä placeboa, niissä on kyllä lääkeaineet mukana.
        Tuskin Kelakaan korvaisi lääkkeitä, jos niissä ei olisi lääkeaineita. Karkkia saa ostaa kaupasta ihan reseptivapaasti ja vapaaehtoisesti.

        Tiedän. Mut olis epäeettistä antipsykoottien kanssa jättää hoitamatta vain et nähdään mitä käy vaikka 10-20v päästä. Pitkäaikais vaikutuksia kun ei oo niin hyvin tutkittu eikä aivoista vielä kaikkea edes tiedetä

      • Anonyymi00268
        Anonyymi00264 kirjoitti:

        Voi hurja! Miksi lääkärin täytyi vaihtaa jatkuvasti lääkkeitä? Jos olisit saanut oikeita lääkkeitä, ne olisivat parantaneet sinut, eikä olisi tarvinnut vaihtaa aina uuteen.

        Kyllä lääkärinkin täytyi todeta, että tämä on väärä lääke jolla ei ole suotuisaa vaikutusta ja kokeili uutta. Ja taas uutta, ja taas uutta.....
        Aika tyhmä lääkäri, mutta tällainen käytäntö oli yleistä aikana vuosia taaksepäin.

        Olla lääkkeistä aina sekaisin kertoo selvästi että lääke ei ollut oikea.

        Psykiatrit on jostain syystä kovia muuttamaan lääkkeitä ja nostamaan pitoisuuksia. Ei tosin ikinä lopettamaan

      • Anonyymi00269
        Anonyymi00268 kirjoitti:

        Psykiatrit on jostain syystä kovia muuttamaan lääkkeitä ja nostamaan pitoisuuksia. Ei tosin ikinä lopettamaan

        Tämä aikalailla totta. Jo pelkkä lääkityksen vähentäminen on tuntunut joskus lähes mahdottomalta.
        Omalla kohdallani tein lääkityksen lopettamisen itse, kun yksikään psykiatri ei sitä suostunut edes kokeilemaan.
        Puhuttiin vain kovasti, että pitäisi ennaltaehkäisyksi käyttää. Ennaltaehkäistä jotain sellaista, jota ei ollut ilmennyt siinä vaiheessakaan enää lähes viiteentoista vuoteen.
        Otin toki riskin, kun aloin lopettelemaan, alensin annosta pikkuhiljaa. Lopputulos oli kuitenkin hyvä, eikä ollut edes vieroitusoireita, vaikka olin käyttänyt samaa antipsykoottia yli kymmenen vuotta.
        Nyt on mennyt ilman lääkkeitä jo yli kymmenen vuotta. En oikein ymmärrä, miksi olisi pitänyt ennaltaehkäisyksi käyttää. Mainittakoon vielä, että haluttiin ennaltaehkäistä mahdollisia psykooseja.

      • Anonyymi00270
        Anonyymi00266 kirjoitti:

        Vuosien varrella ei ollut vain yhtä psykiatria, kyllä heitä tuli tavattua useampia kymmeniä, sen verran, etten pysty laskemaan.
        Enkä tosin ollut pelkästään lääkkeistä sekaisin, käytin samaan aikaan runsaasti alkoholia. Olin ns. lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttäjä. Mutta ei sekään estänyt lääkäreitä vaihtelemasta lääkityksiä ja muuttelemasta annostuksia.
        Onneksi jo taakse jäänyttä aikaa, en noita viitsi pahalla muistella, vaikka seurauksia kaikesta onkin jäänyt. Elämässä on aina mentävä eteenpäin, taaksepäin on mahdotonta päästä.

        Kun psykiatrit vaihtuvat, hoitoprosessit kulkevat suurin piirtein näin:
        Ensimmäiset lääkärit vakiinnuttavat diagnoosin ja kuvailevat sairausidentiteetin potilastietoihin.
        Tämän jälkeen kaikki muut lääkärit lukevat näitä, uusi lääkäri tietää jo etukäteen millianen potilas on tulossa. Heillä ei ole enää oikeastaan mitään uutta lisättävää korkeintaan kirjaavat jonkin pienen uuden lisäyksen jolla ei ole kokonaisuuteen mitään merkitystä.
        Koska lääkärin täytyy tehdä jotain konkreettista, he lisäävät tai muuttavat lääkkeitä. Mitä useampi lääkäri, sitä useampi lääke. Ei heillä ole muuta tekemistä.
        Vuosien myötä lääkärit eivät taida enää vaivautua edes lukemaan tietoja vaan vastaanotto on rutiini muodollisuus. Tässä vaiheessa potilas on jo kroonistettu pyörimään hoitojärjestelmässä ja hoito on vain sitä että reseptillä on lääkettä hamaan kuolemaan saakka.

        Hienoa että niin monet havahtuvat tähän järjettömyyteen ja pääsevät hyppäämään pois lääkekelkasta ja koko psyskiatrisesta järjestelmästä. Kiitos median ja vertaistuen josta saa tietoa ja opastusta.

      • Anonyymi00271
        Anonyymi00270 kirjoitti:

        Kun psykiatrit vaihtuvat, hoitoprosessit kulkevat suurin piirtein näin:
        Ensimmäiset lääkärit vakiinnuttavat diagnoosin ja kuvailevat sairausidentiteetin potilastietoihin.
        Tämän jälkeen kaikki muut lääkärit lukevat näitä, uusi lääkäri tietää jo etukäteen millianen potilas on tulossa. Heillä ei ole enää oikeastaan mitään uutta lisättävää korkeintaan kirjaavat jonkin pienen uuden lisäyksen jolla ei ole kokonaisuuteen mitään merkitystä.
        Koska lääkärin täytyy tehdä jotain konkreettista, he lisäävät tai muuttavat lääkkeitä. Mitä useampi lääkäri, sitä useampi lääke. Ei heillä ole muuta tekemistä.
        Vuosien myötä lääkärit eivät taida enää vaivautua edes lukemaan tietoja vaan vastaanotto on rutiini muodollisuus. Tässä vaiheessa potilas on jo kroonistettu pyörimään hoitojärjestelmässä ja hoito on vain sitä että reseptillä on lääkettä hamaan kuolemaan saakka.

        Hienoa että niin monet havahtuvat tähän järjettömyyteen ja pääsevät hyppäämään pois lääkekelkasta ja koko psyskiatrisesta järjestelmästä. Kiitos median ja vertaistuen josta saa tietoa ja opastusta.

        Tässä on se seuraus ettei kukaan muuta diagnoosia vaikka tilanne muuttuisi. Tai no, okei jos huonommaksi/tosi paljon niin sit. Mut näin muuten status quo tai muuttelu on se tie.

        Ja sit on niitä jotka on kokeneita ja korjaa diagnooseja koska ne lukee papereita ja omaa kokemusta havaita et ehkä täs on muutakin taustalla

      • Anonyymi00272
        Anonyymi00271 kirjoitti:

        Tässä on se seuraus ettei kukaan muuta diagnoosia vaikka tilanne muuttuisi. Tai no, okei jos huonommaksi/tosi paljon niin sit. Mut näin muuten status quo tai muuttelu on se tie.

        Ja sit on niitä jotka on kokeneita ja korjaa diagnooseja koska ne lukee papereita ja omaa kokemusta havaita et ehkä täs on muutakin taustalla

        Psykiatri sanoi suoraan että mene yksityiselle kartoittamaan diagnooseja. Hoitoprosessissa keskiössä ei ole oikeat diagnoosit tai niiden tarkastelu loppuviimeksi, mikäli ollaan annettu virheellisiä diagnooseja. Niiden kanssa ollaan, ihan sama miten ne vaikuttaa identiteettiin. Mt-järjestelmässä yhtäältä uskotaan diagnooseihin vahvasti ja samaan aikaan terapiatyöskentelyssä tai muuten niillä ei yhtäkkiä pitäisikään olla mitään merkitystä. No, ehkäpä mt-puolella työskentelevät hoksaavat yhden asian - lista diagnooseja ei auta ihmistä ja ne kokevat inflaation. Kyse on oireyhtymistä, joiden oireet on usein päällekkäisiä ja voivat muistuttaa toisiaan.
        Vaatimalla vaadin ja sain poistettua erään dg kartoituksen jälkeen.

      • Anonyymi00273
        Anonyymi00272 kirjoitti:

        Psykiatri sanoi suoraan että mene yksityiselle kartoittamaan diagnooseja. Hoitoprosessissa keskiössä ei ole oikeat diagnoosit tai niiden tarkastelu loppuviimeksi, mikäli ollaan annettu virheellisiä diagnooseja. Niiden kanssa ollaan, ihan sama miten ne vaikuttaa identiteettiin. Mt-järjestelmässä yhtäältä uskotaan diagnooseihin vahvasti ja samaan aikaan terapiatyöskentelyssä tai muuten niillä ei yhtäkkiä pitäisikään olla mitään merkitystä. No, ehkäpä mt-puolella työskentelevät hoksaavat yhden asian - lista diagnooseja ei auta ihmistä ja ne kokevat inflaation. Kyse on oireyhtymistä, joiden oireet on usein päällekkäisiä ja voivat muistuttaa toisiaan.
        Vaatimalla vaadin ja sain poistettua erään dg kartoituksen jälkeen.

        "Takerrun näihin kahteen kommentin kohtaan ja haluan tuoda mielipiteenäni lääkkeiden vaikutuksen ns. psyykkiseen sairauteen. Sitä todellisuutta eivät ihmiset tajua mikä vaikutus lääkkeillä on ja psykiatrisessa hoitojärjestelmässä turhaan pyörimisessä.
        Sitten kun lopettaa lääkityksen ja vieroitusoireet kärsittyään silmät avautuvat, tajuaa niiden vaikutuksesta elämäänsä. Tämä on tuhansien ja tuhansien oma kokemus"

        Tämä, tämä ja vielä kerran tämä. Tämä foorumi on ollut hyvä paikka prosessoida tätä kokemusta, minkä mt-järjestelmä aiheutti. Kokemus on hyvin sekava identiteettiäkin ajatellen. Käytännössä kun lopetin lääkkeitä tapahtui jotain hyvin eriskummallista, heräsin siitä lääkelumoustilasta (medication spellbinding tila - jolloin ei tajua välttämättä lääkkeen vaikutusta itseensä) ja tajusin miten laput silmillä olin kävellyt vuosia koska lääkkeissä oli tunnetason haittavaikutuksia.
        Jospa lista loppuisi siihen mutta siinä oli paljon kaikkea päiväväsymyksestä kognition haittoihin mitä lääke aiheutti.

        Itseasiassa tästä pitäisi puhua enemmän, ei vähemmän. Tämä on osa elämäämme, halusimme tai emme. Kun kyseessä on jo vuosien ja vuosien käyttö se aiheuttaa merkittäviä vaikutuksia identiteettiin.

        Monelle ihmiselle on kerrottu aivan puutaheinää lääkkeiden toimintamekanismista, korostaen biologista puolta kuinka se korjaa jotain, jättäen kuitenkin olennaisia asioita lääkkeen biologisesta toimintamekanismista (olennaisia asioita mitä lääkkeet ovat, psykoaktiivisia aineita ja niissä on erilaisia lainalaisuuksia esim mahdollinen toleranssi, vieroitusoireet, vaikutuksen muuttuminen ja lakkaaminen) ja oltu kertomatta kuinka he on osa ei kontrolloitua lääketutkimusta esim nuorena aloittaessa ja pitkään lääkettä käyttäessä.Psykiatria toimii osittain uskomushoidolla eli ei tieteeseen pohjautuen - sitä on esim jollekin luodut käsitykset että ihan ongelmitta voi käyttää lääkettä lopun ikäänsä (unohtaen mainita problematiikkaa sen ympärillä). Ihmisten on pitänyt lääkelumous, spellbinding-tilassa itse hoksata se miten lääke toimii - esim. leikaten tunteita. Ne on pitänyt itse kantapään kautta kokea ja muutenkin osana ei kontrolloitua lääketutkimusta olo missä ilmenee esim hankaluuksia lopettaa, mistä ei ole mainittu halaistua sanaa.

        Tuo on hyvin, hyvin, hyvin sekaannuttava kokemus.

        Sitten vielä mt-järjestelmässä nähdään ne lääkkeen haittavaikutukset osana ihmisen sairautta. Itse koen että etenkin loppuvaiheessa mt-hoitoani hoidettiin lääkehaittaa, ei minua ihmisenä ja tungettiin lisää. Lisää, lisää, lisää. Mitä dramaattisempia haitat oli sitä raskaampaa oli aineiden tunkeminen. Käytännössä aineiden puhkaisemia kognitiivisia haittoja, merkittävää ahdistusta, vieroitusoireistoa ja huonoja reaktioita lääkekokeiluihin, REAKTIOITA SIIHEN joka oli toivottomuuden tunnetta, huolta, ahdistuneisuutta kun tiesi että joku on pielessä, hoidettiin sairautena joka tarvii lisää lääkkeitä.

        Kun heräsin tuosta sotkusta, se oli todella ravistuttava kokemus. Se tulee olemaan osa elämääni aina. Se ei tarkoita ettenkö veisi elämääni eteenpäin. Olen osa tämän ajan uskontoa mitä psykiatria edustaa oppisisältöineen jonka oppeihin on hyvin hankala enää uskoa sellaisenaan eikä siinä auta että on olemassa lääkkeetöntä apua mikäli nykyään aika alhaisella kynnyksellä tätä kamaa tungetaan isolle osalle väestöä. Ja ei vaan se kaman määräys vaan miten siitä kerrotaan ihmisille.

        Tämä on itselleni ollut kuin uskontojen uhrien tuki ry:n kokous.

        On hankala nähdä enää mt-systeemiä jonain joka tarjoaa vain jotain apua jos se aiheuttaa tuollaisen henkisen sotkun, huonoa informaatiota. Enkä siis väitä etteikö sieltä jotain apua saisi mutta itselleni kokemus oli lähinnä sekaannuttava monelta osin.

      • Anonyymi00274
        Anonyymi00273 kirjoitti:

        "Takerrun näihin kahteen kommentin kohtaan ja haluan tuoda mielipiteenäni lääkkeiden vaikutuksen ns. psyykkiseen sairauteen. Sitä todellisuutta eivät ihmiset tajua mikä vaikutus lääkkeillä on ja psykiatrisessa hoitojärjestelmässä turhaan pyörimisessä.
        Sitten kun lopettaa lääkityksen ja vieroitusoireet kärsittyään silmät avautuvat, tajuaa niiden vaikutuksesta elämäänsä. Tämä on tuhansien ja tuhansien oma kokemus"

        Tämä, tämä ja vielä kerran tämä. Tämä foorumi on ollut hyvä paikka prosessoida tätä kokemusta, minkä mt-järjestelmä aiheutti. Kokemus on hyvin sekava identiteettiäkin ajatellen. Käytännössä kun lopetin lääkkeitä tapahtui jotain hyvin eriskummallista, heräsin siitä lääkelumoustilasta (medication spellbinding tila - jolloin ei tajua välttämättä lääkkeen vaikutusta itseensä) ja tajusin miten laput silmillä olin kävellyt vuosia koska lääkkeissä oli tunnetason haittavaikutuksia.
        Jospa lista loppuisi siihen mutta siinä oli paljon kaikkea päiväväsymyksestä kognition haittoihin mitä lääke aiheutti.

        Itseasiassa tästä pitäisi puhua enemmän, ei vähemmän. Tämä on osa elämäämme, halusimme tai emme. Kun kyseessä on jo vuosien ja vuosien käyttö se aiheuttaa merkittäviä vaikutuksia identiteettiin.

        Monelle ihmiselle on kerrottu aivan puutaheinää lääkkeiden toimintamekanismista, korostaen biologista puolta kuinka se korjaa jotain, jättäen kuitenkin olennaisia asioita lääkkeen biologisesta toimintamekanismista (olennaisia asioita mitä lääkkeet ovat, psykoaktiivisia aineita ja niissä on erilaisia lainalaisuuksia esim mahdollinen toleranssi, vieroitusoireet, vaikutuksen muuttuminen ja lakkaaminen) ja oltu kertomatta kuinka he on osa ei kontrolloitua lääketutkimusta esim nuorena aloittaessa ja pitkään lääkettä käyttäessä.Psykiatria toimii osittain uskomushoidolla eli ei tieteeseen pohjautuen - sitä on esim jollekin luodut käsitykset että ihan ongelmitta voi käyttää lääkettä lopun ikäänsä (unohtaen mainita problematiikkaa sen ympärillä). Ihmisten on pitänyt lääkelumous, spellbinding-tilassa itse hoksata se miten lääke toimii - esim. leikaten tunteita. Ne on pitänyt itse kantapään kautta kokea ja muutenkin osana ei kontrolloitua lääketutkimusta olo missä ilmenee esim hankaluuksia lopettaa, mistä ei ole mainittu halaistua sanaa.

        Tuo on hyvin, hyvin, hyvin sekaannuttava kokemus.

        Sitten vielä mt-järjestelmässä nähdään ne lääkkeen haittavaikutukset osana ihmisen sairautta. Itse koen että etenkin loppuvaiheessa mt-hoitoani hoidettiin lääkehaittaa, ei minua ihmisenä ja tungettiin lisää. Lisää, lisää, lisää. Mitä dramaattisempia haitat oli sitä raskaampaa oli aineiden tunkeminen. Käytännössä aineiden puhkaisemia kognitiivisia haittoja, merkittävää ahdistusta, vieroitusoireistoa ja huonoja reaktioita lääkekokeiluihin, REAKTIOITA SIIHEN joka oli toivottomuuden tunnetta, huolta, ahdistuneisuutta kun tiesi että joku on pielessä, hoidettiin sairautena joka tarvii lisää lääkkeitä.

        Kun heräsin tuosta sotkusta, se oli todella ravistuttava kokemus. Se tulee olemaan osa elämääni aina. Se ei tarkoita ettenkö veisi elämääni eteenpäin. Olen osa tämän ajan uskontoa mitä psykiatria edustaa oppisisältöineen jonka oppeihin on hyvin hankala enää uskoa sellaisenaan eikä siinä auta että on olemassa lääkkeetöntä apua mikäli nykyään aika alhaisella kynnyksellä tätä kamaa tungetaan isolle osalle väestöä. Ja ei vaan se kaman määräys vaan miten siitä kerrotaan ihmisille.

        Tämä on itselleni ollut kuin uskontojen uhrien tuki ry:n kokous.

        On hankala nähdä enää mt-systeemiä jonain joka tarjoaa vain jotain apua jos se aiheuttaa tuollaisen henkisen sotkun, huonoa informaatiota. Enkä siis väitä etteikö sieltä jotain apua saisi mutta itselleni kokemus oli lähinnä sekaannuttava monelta osin.

        Ja uskon kyllä terapiatyöskentelyyn esimerkiksi jossa usein diagnoosit ei paina niin paljoa. Tottakai ihmisen pitää ottaa vastuuta itsestään - sehän nyt on selvää. Lääkkeet ja hakoteille meno mt-järjestelmässä hämillään pyöriessä ei tosin auta asiaa aina.

        Tosin kyseenalaistan niin paljon - esim kyseenalaistan esim keskusteluterapioidenkin hyötyjä koska osittain tuo saa osan ihmisistä olemaan velä enemmän pään sisällä kun siellä tulee oltua jo tarpeeksi.

        Sairaudetkin kokee inflaation mt-puolella, osalle tungetaan vaikka ja mitä diagnooseja jotka ei merkittävästi auta tai lisää itseymmärrystä. Lopputulos on elämästään yhä enemmän hämillään oleva yhä enemmän lääkitty ihminen ja hoitosysteemi on lopussa olon huonontaja jossa lääkehaittojakin pidetään sairauden oireena.. Siinä voikin olla yllätys, kun lopettelee läääkkeitä ja herää lamaannustilasta. Ja ylläripylläri - ihmisaivot ovat neuroplastiset ja VOIVAT oppia uusia selviytymiskeinoja ja hyvin monesti oppivatkin kun aivoja häiritsevät aineet otetaan pois kognitiota rapauttamasta.

        Toisin kuin psykiatria väittää, se ei tosiaankaan aina johda katastrofeihin - etenkin kun tekee sen järkevästi (esim. Maudsley deprescribing kirjan suosittelemalla tavalla) ja kun on riittävää tukea. Mitä ei kylläkään ole, itse löysin sitä netistä eikä kukaan, ei yksikään lääkäri antanut tukea esim hermoston herkistymiseen lääkevieroituksessa mitä koin mikä oli taaas monien vertaisten ymmärryksessä ja auttoi minua tekemään tarvittavia toimia asioiden eteen että voin voida paremmin.

        On aika kuvaavaa, kuinka huonosti psykiatria ja lääketehtaat on reagoinut uusiin tutkimustuloksiin esim miten pienilläkin annosvähennyksillä on merkittäviä vaikutuksia aivoihin (affiniteetti pienilläkin annoksilla, etenkin vähennyksen loppuvaiheessa). Se näkyy esim siinä että markkinoilla ei ole helppoja tapoja vähentää lääkityksiä. Monissa lääkkeissä pienetkin annoskoot on tiukkaa tavaraa, esim. omalla kohdalla Escitalopramissa aikanaan.

        Väitän että itselläni hermostolla meni vuosia palautua psykiatrian aineista eikä se palautunut täysin. Koen että haittaa jäi sekä hermostolle että aivoille. Sen kanssa olen tehnyt jonkinverran rauhaa, vaikka PSSD esim vainoaa edelleen.

        Psykiatria on ottanut sen paikan omanlaisena uskontonaan ja valitettavasti suppeuttanut ihmisten laajempaa ymmärrystä niputtaen paljon kärsimystä sairauden oireiksi. Kärsimys on osa ihmisen kokemusta ja aiheuttajia on paljon muutkin kuin aivokemiat tai sairauden oire. Se on osa ihmiskokemusta, korkeampaa eksistentiaalista ymmärrystä ja sen käsitteleminen puhtaasti medikalisaation kautta ilman filosofista pohdintaa, kunnollista sosiaalisen kontekstin ymmärtämistä ja muutenkin usein konteksti unohtaen, suppeuttaa asioita.

        Itse nykyään kysyn - mistä parannun? Se oli keskiössä siinä miten pystyin viemään elämääni eteenpäin. Paranemisajattelun lopettaminen. Sekin on koukuttavaa olla jatkuvassa itsensä parantamismoodissa.On myös ok olla ihminen, keskeneräinen. Toki itsestään kannattaa huolehtia - ja ottaa vastuuta hyvinvoinnistaan.

      • Anonyymi00275
        Anonyymi00274 kirjoitti:

        Ja uskon kyllä terapiatyöskentelyyn esimerkiksi jossa usein diagnoosit ei paina niin paljoa. Tottakai ihmisen pitää ottaa vastuuta itsestään - sehän nyt on selvää. Lääkkeet ja hakoteille meno mt-järjestelmässä hämillään pyöriessä ei tosin auta asiaa aina.

        Tosin kyseenalaistan niin paljon - esim kyseenalaistan esim keskusteluterapioidenkin hyötyjä koska osittain tuo saa osan ihmisistä olemaan velä enemmän pään sisällä kun siellä tulee oltua jo tarpeeksi.

        Sairaudetkin kokee inflaation mt-puolella, osalle tungetaan vaikka ja mitä diagnooseja jotka ei merkittävästi auta tai lisää itseymmärrystä. Lopputulos on elämästään yhä enemmän hämillään oleva yhä enemmän lääkitty ihminen ja hoitosysteemi on lopussa olon huonontaja jossa lääkehaittojakin pidetään sairauden oireena.. Siinä voikin olla yllätys, kun lopettelee läääkkeitä ja herää lamaannustilasta. Ja ylläripylläri - ihmisaivot ovat neuroplastiset ja VOIVAT oppia uusia selviytymiskeinoja ja hyvin monesti oppivatkin kun aivoja häiritsevät aineet otetaan pois kognitiota rapauttamasta.

        Toisin kuin psykiatria väittää, se ei tosiaankaan aina johda katastrofeihin - etenkin kun tekee sen järkevästi (esim. Maudsley deprescribing kirjan suosittelemalla tavalla) ja kun on riittävää tukea. Mitä ei kylläkään ole, itse löysin sitä netistä eikä kukaan, ei yksikään lääkäri antanut tukea esim hermoston herkistymiseen lääkevieroituksessa mitä koin mikä oli taaas monien vertaisten ymmärryksessä ja auttoi minua tekemään tarvittavia toimia asioiden eteen että voin voida paremmin.

        On aika kuvaavaa, kuinka huonosti psykiatria ja lääketehtaat on reagoinut uusiin tutkimustuloksiin esim miten pienilläkin annosvähennyksillä on merkittäviä vaikutuksia aivoihin (affiniteetti pienilläkin annoksilla, etenkin vähennyksen loppuvaiheessa). Se näkyy esim siinä että markkinoilla ei ole helppoja tapoja vähentää lääkityksiä. Monissa lääkkeissä pienetkin annoskoot on tiukkaa tavaraa, esim. omalla kohdalla Escitalopramissa aikanaan.

        Väitän että itselläni hermostolla meni vuosia palautua psykiatrian aineista eikä se palautunut täysin. Koen että haittaa jäi sekä hermostolle että aivoille. Sen kanssa olen tehnyt jonkinverran rauhaa, vaikka PSSD esim vainoaa edelleen.

        Psykiatria on ottanut sen paikan omanlaisena uskontonaan ja valitettavasti suppeuttanut ihmisten laajempaa ymmärrystä niputtaen paljon kärsimystä sairauden oireiksi. Kärsimys on osa ihmisen kokemusta ja aiheuttajia on paljon muutkin kuin aivokemiat tai sairauden oire. Se on osa ihmiskokemusta, korkeampaa eksistentiaalista ymmärrystä ja sen käsitteleminen puhtaasti medikalisaation kautta ilman filosofista pohdintaa, kunnollista sosiaalisen kontekstin ymmärtämistä ja muutenkin usein konteksti unohtaen, suppeuttaa asioita.

        Itse nykyään kysyn - mistä parannun? Se oli keskiössä siinä miten pystyin viemään elämääni eteenpäin. Paranemisajattelun lopettaminen. Sekin on koukuttavaa olla jatkuvassa itsensä parantamismoodissa.On myös ok olla ihminen, keskeneräinen. Toki itsestään kannattaa huolehtia - ja ottaa vastuuta hyvinvoinnistaan.

        "Psykiatria toimii osittain uskomushoidolla eli ei tieteeseen pohjautuen - sitä on esim jollekin luodut käsitykset että ihan ongelmitta voi käyttää lääkettä lopun ikäänsä (unohtaen mainita problematiikkaa sen ympärillä)."

        Yksi osa tuota uskomusta on esim hyvin vankka usko lääkkeiden tasaisena pysyvään samankaltaiseen vaikutukseen. Kuin lääke olisi joku tunnetila joka napataan purkista jota ottamalla saa jotain samaa kokoajan. Tuohan ei pidä paikkaansa lainkaan välttämättä. Kuvasin sitä vaiheissani mt-systeemissä jossa esim heräsin yhtäkkiä siitä että olen todella päiväväsynyt ja anhedoninen ja aloin tuijottaa lääkepakettia että hetkinen, onkohan näillä yhteys. Alun perin ns. virtaa tuova lääke (plaseboa ei suljettu pois eikä muun tuen merkitystä) muuttui lamaannuttavakis ja yhä enemmän sisintä tuhoavaksi. Kun vain naimisista lääkkeen kanssa olisi päääsyt paremmin irti, piti käydä hankala avioeroprosessi vieroitusoireineen. Se oli diili mihin en lähtenyt tietoisesti. Aika moni jättäisi nuo aineet ottamatta jos kaikki kerrottaisiin. En esim suostunut siihen että seksuaalisuuteni tuhottaisiin lääkkeen jälkeenkin - en todellakaan.

        Siinäpä tajusi ainakin lääketieteestä paljon, ja ymmärsi miksi esim talidomidijutut sun muut tapahtuivat. Historia toistaa itseään. Ihmisen ymmärrys esim kehon toiminnasta on hataraa ja lääkkeet on monesti aika tyhmiä toimintamekanismiltaan - esim voi miettiä onko serotoniinin peukalointi oikeasti relevanttia tai edes hyödyllistä moneltakaan osin.

        Jälkikäteen ajatellen edes hyödyllistä se ei ollut. Kun koin lopussa vielä raskaamman sarjan psykiatriaa kokemukseni on että psykiatriset aineet aina vievät jotain pois - tiedostaa sen tai ei. Toki joku kokee että elämä ilman sitä on parempaa. Joku kokee sen terapeuttiseksi mutta itse en halua luopua ihmisyydestäni aineiden takia.

      • Anonyymi00276
        Anonyymi00265 kirjoitti:

        Miksi pitäs parantua sairaudesta mitä ei edes ole olemassa?

        Miksi ihminen jatkuvasti valittaisi, valhettelisi ja panettelisi, jos sitä ei olisi olemassa?

      • Anonyymi00277
        Anonyymi00270 kirjoitti:

        Kun psykiatrit vaihtuvat, hoitoprosessit kulkevat suurin piirtein näin:
        Ensimmäiset lääkärit vakiinnuttavat diagnoosin ja kuvailevat sairausidentiteetin potilastietoihin.
        Tämän jälkeen kaikki muut lääkärit lukevat näitä, uusi lääkäri tietää jo etukäteen millianen potilas on tulossa. Heillä ei ole enää oikeastaan mitään uutta lisättävää korkeintaan kirjaavat jonkin pienen uuden lisäyksen jolla ei ole kokonaisuuteen mitään merkitystä.
        Koska lääkärin täytyy tehdä jotain konkreettista, he lisäävät tai muuttavat lääkkeitä. Mitä useampi lääkäri, sitä useampi lääke. Ei heillä ole muuta tekemistä.
        Vuosien myötä lääkärit eivät taida enää vaivautua edes lukemaan tietoja vaan vastaanotto on rutiini muodollisuus. Tässä vaiheessa potilas on jo kroonistettu pyörimään hoitojärjestelmässä ja hoito on vain sitä että reseptillä on lääkettä hamaan kuolemaan saakka.

        Hienoa että niin monet havahtuvat tähän järjettömyyteen ja pääsevät hyppäämään pois lääkekelkasta ja koko psyskiatrisesta järjestelmästä. Kiitos median ja vertaistuen josta saa tietoa ja opastusta.

        En sanoisi, että havahduin "tähän järjettömyyteen", ennemminkin havahduin omaan tilanteeseeni, halusin päästä parempaan kuntoon, ja psyykkiseen vointiin.
        Sain kyllä järjestelmältä apua, sitä en voi kieltääkään. Isoin askel oli kuitenkin otettava itse, oli otettava niin sanotusti vastuu itsestä.
        Järjestelmästä pystyy irrottautumaan.

      • Anonyymi00278
        Anonyymi00272 kirjoitti:

        Psykiatri sanoi suoraan että mene yksityiselle kartoittamaan diagnooseja. Hoitoprosessissa keskiössä ei ole oikeat diagnoosit tai niiden tarkastelu loppuviimeksi, mikäli ollaan annettu virheellisiä diagnooseja. Niiden kanssa ollaan, ihan sama miten ne vaikuttaa identiteettiin. Mt-järjestelmässä yhtäältä uskotaan diagnooseihin vahvasti ja samaan aikaan terapiatyöskentelyssä tai muuten niillä ei yhtäkkiä pitäisikään olla mitään merkitystä. No, ehkäpä mt-puolella työskentelevät hoksaavat yhden asian - lista diagnooseja ei auta ihmistä ja ne kokevat inflaation. Kyse on oireyhtymistä, joiden oireet on usein päällekkäisiä ja voivat muistuttaa toisiaan.
        Vaatimalla vaadin ja sain poistettua erään dg kartoituksen jälkeen.

        Minä sain yhden diagnoosin yli 30 vuotta sitten. Sairaus, josta diagnoosi tuli, ei ole oireillut viimeiseen reiluun 20 vuoteen, mutta diagnoosi on edelleen olemassa.

      • Anonyymi00279
        Anonyymi00278 kirjoitti:

        Minä sain yhden diagnoosin yli 30 vuotta sitten. Sairaus, josta diagnoosi tuli, ei ole oireillut viimeiseen reiluun 20 vuoteen, mutta diagnoosi on edelleen olemassa.

        Vaatii tuuria et löytää sellasen julkiselta joka vaihtaa

      • Anonyymi00280
        Anonyymi00279 kirjoitti:

        Vaatii tuuria et löytää sellasen julkiselta joka vaihtaa

        Ei julkisella puolella muuteta eikä lopeteta diagnooseja. Minulla on sellainen käsitys että heille on opetettu että eivät saa vaihtaa eikä tehdä muutoksia psykiatrian kirjoittamiin asioihin. Lääkkkeitä voi kirjoittaa lisää, mutta ei saa muuttaa.

        Täällä on ollut keskustelua Marjatan päiväkirjasta Paavon hoidosta, siellä ihan suoraan sanottiin Paavolle terveyskeskuksessa että me emme täällä puutu psykiatrian lääkkeisiin, mene psykiatrian puolelle.
        Kun näin toimii tämä hoito-organisaatio, että heidän rajojen yli ei saa toimia, ymmärtää senkin miksi psykiatira on sitä mitä se on, kun siellä omassa kuplassaan vain touhuavat.

      • Anonyymi00281
        Anonyymi00279 kirjoitti:

        Vaatii tuuria et löytää sellasen julkiselta joka vaihtaa

        Minulla ei ole ollut mitään ongelmia jutella lääkityksistä lääkäreiden kanssa. Toisaalta eipä ole ollut tarvetta intää päivän selvistä asioistakaan. Liekkö niillä mitään syy yhteyttä.

      • Anonyymi00282
        Anonyymi00280 kirjoitti:

        Ei julkisella puolella muuteta eikä lopeteta diagnooseja. Minulla on sellainen käsitys että heille on opetettu että eivät saa vaihtaa eikä tehdä muutoksia psykiatrian kirjoittamiin asioihin. Lääkkkeitä voi kirjoittaa lisää, mutta ei saa muuttaa.

        Täällä on ollut keskustelua Marjatan päiväkirjasta Paavon hoidosta, siellä ihan suoraan sanottiin Paavolle terveyskeskuksessa että me emme täällä puutu psykiatrian lääkkeisiin, mene psykiatrian puolelle.
        Kun näin toimii tämä hoito-organisaatio, että heidän rajojen yli ei saa toimia, ymmärtää senkin miksi psykiatira on sitä mitä se on, kun siellä omassa kuplassaan vain touhuavat.

        Oon huomannu. Varmaan olenkin poikkeus tapaus kun HUSin lääkäri näin teki. Tosin tää samainen vissiin muidenkin korjannu/muuttanu ja on vanhempi eli ehkä sitä ei toi opetus koske

      • Anonyymi00283
        Anonyymi00281 kirjoitti:

        Minulla ei ole ollut mitään ongelmia jutella lääkityksistä lääkäreiden kanssa. Toisaalta eipä ole ollut tarvetta intää päivän selvistä asioistakaan. Liekkö niillä mitään syy yhteyttä.

        Lääkitys on vähän eri asia kuin diagnoosin muuttaminen. Tarkoitan nyt tätä et selkeesti et vastaa alkuperästä diagnoosia mut kukaan ei muuta sitä julkisella. Sitä ei julkisella näköjään tapahdu kuin jos tuurilla osuu oikea lääkäri

      • Anonyymi00284
        Anonyymi00245 kirjoitti:

        Niin sä sait hyvää hoitoa. Entäs jos ei ikinä saa? Me Suomessa kuitenkin ollaan aika auktoriteettiuskovaisia ja lääkärit on auktoriteetteja. Et välttämättä ikinä pääse toipumaan ja jäät jumiin siihen 1-2x hoitajan tapaamiseen ja lääkeseurantan. Et tiedä paremmastakaan mut et saa parempaakaan ku osasto ja pillerit.

        Ja ehkä moni sit nii uuvuksissa pillereistä et vaikeapa siinä haastaa systeemiä

        Onko tyydyttävä vain osastoon ja pillereihin ?
        Voisiko vaikka itse yrittää miettiä jotain itselle hyvää vaihtoehtoa, ehkäpä jotain tekemistä, osallistumasta jonkinlaiseen toimintaan, esim. johonkin sosiaaliseen, jossa on mahdollisuus tavata muita ihmisiä ?

      • Anonyymi00285
        Anonyymi00281 kirjoitti:

        Minulla ei ole ollut mitään ongelmia jutella lääkityksistä lääkäreiden kanssa. Toisaalta eipä ole ollut tarvetta intää päivän selvistä asioistakaan. Liekkö niillä mitään syy yhteyttä.

        Enpä ole minäkään inttänyt mahdollisista diagnoosin muutoksista, tai poistamisesta, koska poistaminen onkin näköjään mahdotonta.
        Antaa diagnoosin olla, kyllä sen kanssa pystyy elämään, ei se estä elämästä tavallista elämää ja toimimaan yhteiskunnassa lähes normaalissa menossa mukana. ( Mikä nyt ikinä normaalia onkaan ? )
        Jos diagnoosi on ja pysyy, niin sitten se on niin.

      • Anonyymi00286
        Anonyymi00283 kirjoitti:

        Lääkitys on vähän eri asia kuin diagnoosin muuttaminen. Tarkoitan nyt tätä et selkeesti et vastaa alkuperästä diagnoosia mut kukaan ei muuta sitä julkisella. Sitä ei julkisella näköjään tapahdu kuin jos tuurilla osuu oikea lääkäri

        Onhan kaikki lääkärit oikeita lääkäreitä, koulunsa käyneet.
        Ongelma taitaa olla enemmänkin siinä, kun lääkärit vaihtuvat jatkuvasti. Ventovieraalla lääkärillä ei ole mitään käsitystä potilaansa juuri tapaamishetkisestä tilanteesta, elämäntilanteesta, vaan lääkärin on pakko luottaa ja uskoa teksteihin, tietoihin, joita potilaastaan lukee, edellisten lääkärien kirjoituksia. Ja ilmeisimmin hän tekee samoja johtopäätöksiä lukemansa perusteella.
        Jos yhden lääkärin tapaa kerran, ei siinä kerkeä edes tutustua, saati saada kamalasti mitään tietoa potilaan voinnista ylipäänsä.
        Potilaat on vähän kuin "paperipotilaita", heidän elämänsä, sairautensa ja diagnoosinsa ovat tekstinä koneilla, joita ammattilaiset lukevat.

      • Anonyymi00287
        Anonyymi00286 kirjoitti:

        Onhan kaikki lääkärit oikeita lääkäreitä, koulunsa käyneet.
        Ongelma taitaa olla enemmänkin siinä, kun lääkärit vaihtuvat jatkuvasti. Ventovieraalla lääkärillä ei ole mitään käsitystä potilaansa juuri tapaamishetkisestä tilanteesta, elämäntilanteesta, vaan lääkärin on pakko luottaa ja uskoa teksteihin, tietoihin, joita potilaastaan lukee, edellisten lääkärien kirjoituksia. Ja ilmeisimmin hän tekee samoja johtopäätöksiä lukemansa perusteella.
        Jos yhden lääkärin tapaa kerran, ei siinä kerkeä edes tutustua, saati saada kamalasti mitään tietoa potilaan voinnista ylipäänsä.
        Potilaat on vähän kuin "paperipotilaita", heidän elämänsä, sairautensa ja diagnoosinsa ovat tekstinä koneilla, joita ammattilaiset lukevat.

        Tää vahvasti. Ja jos tapaaminen 30min-45min niin vaikea haastaa diagnoosia vaik tarvetta oliskin. Se kun on tosi pieni katsaus ihmiseen. Ja jotkuthan näkee lääkäriä 3-6kk välein eli tosi vähän.

        Selittää varmaan miksi diagnoosit ei muutu julkisella osittain

      • Anonyymi00288
        Anonyymi00287 kirjoitti:

        Tää vahvasti. Ja jos tapaaminen 30min-45min niin vaikea haastaa diagnoosia vaik tarvetta oliskin. Se kun on tosi pieni katsaus ihmiseen. Ja jotkuthan näkee lääkäriä 3-6kk välein eli tosi vähän.

        Selittää varmaan miksi diagnoosit ei muutu julkisella osittain

        Jos käy psykiatrian poliklinikalla hoitajan kanssa juttelemassa, useammin kuin mitä näkee lääkäriä, niin hoitajan kautta menee lääkärille tietoa potilaan voinnista ja yleistilasta. Hoitaja ja lääkäri keskustelevat keskenään asiakkaidensa/potilaidensa asioista, sairauteen liittyvistä.

      • Anonyymi00289
        Anonyymi00288 kirjoitti:

        Jos käy psykiatrian poliklinikalla hoitajan kanssa juttelemassa, useammin kuin mitä näkee lääkäriä, niin hoitajan kautta menee lääkärille tietoa potilaan voinnista ja yleistilasta. Hoitaja ja lääkäri keskustelevat keskenään asiakkaidensa/potilaidensa asioista, sairauteen liittyvistä.

        Ne hoitajatkin muuttuu ja tuhlaa usein ajasta kirjauksiin ja lääkeseurantaa aikaa myös. Ja se tapaaminen on oikeasti vaan vilaus elämään. Monta syytä miksei julkisella diagnooseja helposti muuteta

      • Anonyymi00290
        Anonyymi00289 kirjoitti:

        Ne hoitajatkin muuttuu ja tuhlaa usein ajasta kirjauksiin ja lääkeseurantaa aikaa myös. Ja se tapaaminen on oikeasti vaan vilaus elämään. Monta syytä miksei julkisella diagnooseja helposti muuteta

        Minulla oli kai hyvä tuuri vuosia sitten, kun kävin yhden ja saman hoitajan luona useamman vuoden ajan.
        Yhdessä välissä se vaihtui toiseksi, mutta sitten sain taas sen saman takaisin.
        Nämä oli julkisen puolen avohoidon psykiatrian poliklinikalla.

      • Anonyymi00291
        Anonyymi00290 kirjoitti:

        Minulla oli kai hyvä tuuri vuosia sitten, kun kävin yhden ja saman hoitajan luona useamman vuoden ajan.
        Yhdessä välissä se vaihtui toiseksi, mutta sitten sain taas sen saman takaisin.
        Nämä oli julkisen puolen avohoidon psykiatrian poliklinikalla.

        Joo. Tiedän. Mulla oli kumpaakin. Eka vaihtu hoitajat ja lääkärit silleen et mä en ees tienny niiden nimiä (mulla on huono nimimuisti ollu aina) Ni en sen kerran tai kahden jälkeen ees muistanu ketä mä tapasin. Toki tapaamisia oli aika harvakseltaan ja jotenkin oli ahdistavaa joka kerta tavata uus henkilö. Tossa ei kerkee ees luottamussuhdetta luoda kun vaihtuu

        Vasta kun mut heitettiin HUS:lle niin sain pysyvämmän hoitosuhteen. Sama lääkäri ollu koko ajan. Sitä ennen ei. Mä en ikinä tajunnu tätä logiikkaa et hoitosuhde ei oo pysyvä

      • Anonyymi00292
        Anonyymi00289 kirjoitti:

        Ne hoitajatkin muuttuu ja tuhlaa usein ajasta kirjauksiin ja lääkeseurantaa aikaa myös. Ja se tapaaminen on oikeasti vaan vilaus elämään. Monta syytä miksei julkisella diagnooseja helposti muuteta

        Miksi lääkeseuranta on turhaa?

        Eihän lääkkeitä kannata edes valmistaa jos se on turhaa.

      • Anonyymi00293
        Anonyymi00292 kirjoitti:

        Miksi lääkeseuranta on turhaa?

        Eihän lääkkeitä kannata edes valmistaa jos se on turhaa.

        Sanoinko et turhaa? Sanoin et tuhlaa. 30-45minuutista menee iso osa ajasta ja mulla ei ainakaan ikinä edes ollu täyttä aikaa kun aina myöhässä. Eli sovittu tapaaminen oli oikeasti vielä vähemmän. Toihan ei olis ongelma jos ajat olis se 1h niiku pitäs mut käytännössä näin ei ollut

      • Anonyymi00294
        Anonyymi00279 kirjoitti:

        Vaatii tuuria et löytää sellasen julkiselta joka vaihtaa

        Ei kukaan ole vaihtanutkaan diagnoosiani, tai poistanut. Kerroin, että diagnoosi tuli 30 vuotta sitten, eikä oireita ole ollut yli 20 vuoteen, silti diagnoosi on ja pysyy.
        Että se siitä tuurista.

      • Anonyymi00295
        Anonyymi00294 kirjoitti:

        Ei kukaan ole vaihtanutkaan diagnoosiani, tai poistanut. Kerroin, että diagnoosi tuli 30 vuotta sitten, eikä oireita ole ollut yli 20 vuoteen, silti diagnoosi on ja pysyy.
        Että se siitä tuurista.

        Sulla tosiaan ollu huonoa tuuria. Mulla oli tuuria eli ainakin joku jossain vaihtaa diagnooseja. HUSilla ainakin

      • Anonyymi00296
        Anonyymi00291 kirjoitti:

        Joo. Tiedän. Mulla oli kumpaakin. Eka vaihtu hoitajat ja lääkärit silleen et mä en ees tienny niiden nimiä (mulla on huono nimimuisti ollu aina) Ni en sen kerran tai kahden jälkeen ees muistanu ketä mä tapasin. Toki tapaamisia oli aika harvakseltaan ja jotenkin oli ahdistavaa joka kerta tavata uus henkilö. Tossa ei kerkee ees luottamussuhdetta luoda kun vaihtuu

        Vasta kun mut heitettiin HUS:lle niin sain pysyvämmän hoitosuhteen. Sama lääkäri ollu koko ajan. Sitä ennen ei. Mä en ikinä tajunnu tätä logiikkaa et hoitosuhde ei oo pysyvä

        Mulla pysyi hoitaja samana, mutta psykiatrit vaihtuivat jatkuvasti.
        HUS on opetussairaala, sanoivat, että sen takia lääkärit vaihtuvat.
        Olen kyllä sitä mieltä, että juurikin psykiatrian puolella olisi hyvä, jos potilaalla olisi kontakti samaan lääkäriin pitemmän aikaa.
        Mitä ihmisestä ja hänen elämästään voi tietää, jos joka kerralla vastaanotolla on eri psykiatri, hänen "tietonsa" potilaasta jäävät edellisten psykiatrien kirjausten varaan.

    • Anonyymi00228

      Anneli Auerin murhaajan tuttavat järjestävät hoitoa

      • Anonyymi00252

        Ei tuota A.A:ta ole kukaan murhannut.

    Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.

    Takaisin ylös

    Luetuimmat keskustelut

    1. Miksi vanhusraiskaajaa ei ole palautettu?

      Ukkola kysyy Rantaselta, vaikka perussuomalaiset ovat olleet hallituksessa kolme ja puolivuotta. Rantasen vastaus on "
      Maailman menoa
      368
      1631

    2. Mitä kirjainta kaipaat?

      🤣🤣🤣🤣🤣
      Ikävä
      114
      1246

    3. Onko ikäerolla väliä?

      Mitä mieltä ootte? Meillä on 14 vuotta ikäeroa.
      Ikävä
      129
      1191

    4. Onko sulla rakas mitään sanottavaa?

      Lähetä tässä kaivatullesi haluamasi terveiset 💌
      Ikävä
      140
      1030

    5. Katri Helena rikkoi hiljaisuuden dramaattisella uutisella: "Elossa ja ilossa ollaan"

      Katri Helena on sinivalkoinen ääni. Hänen klassikkohittinsä ovat tärkeä osa suomalaista kansanperintöä. Katri veti jääh
      Suomalaiset julkkikset
      25
      924

    6. Uusioperhe vai salasuhde?

      Mitä ensisijaisesti haluat? Pelkään, että menetän järjen sun kanssa 😉
      Ikävä
      111
      842

    7. Otan vielä sut

      Niin on tähtiin kirjoitettu. Nainen, turha on kohtaloa juosta pakoon.
      Ikävä
      46
      563

    8. Nanna hakkasi Martinan aivot tuusan nuuskaksi!!!

      Ihme jos Martina pystyy muodostaa järkeviä lauseita tämän nyrkkisateen jälkeen. Ottelupalkkio tuli, tajunta meni.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      138
      531

    9. Vaikea löytää samantyylistä miestä

      Nyt on pakko avautua. Onko ketään muuta jonka on yksinkertaisesti todella vaikeaa löytää samanhenkistä kumppania kuin i
      Sinkut
      112
      527

    10. Mulla on ikävä sua!

      Enemmän kuin ikävä... sun kanssa oli niin helppo olla ja jutella!
      Ikävä
      18
      500
    Aihe
    TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt