Kirjojen ulkopuolella

Olipa kerran satamankaupunki, jonka kivitalot oli rakennettu niin tiiviisti, että ne peittivät näkyvistä kaiken muun paitsi sen, minkä pystyi mittaamaan tai laskuopeilla todistamaan. Kaupungin asukkaat olivat tyytyväisiä. Heillä oli omat kirjansa, omat kellonsa ja omat lakinsa, joiden mukaan maailma oli juuri sellainen kuin se saatiin paperille painettua.
Mutta kaupungin alla ja aivan satumaljojen ulkopuolella oli toinen maailma, josta ei puhuttu toreilla.
Syvissä, mustissa vesissä, joihin yksikään sukeltaja ei uskaltanut laskea ankkuriaan, eli olentoja, joiden yläruumiissa oli ihmisen hienous ja kasvoissa syvä, ikivanha rauha, mutta joiden alaruumis sulautui merivirtojen ja valtavien paineiden pyrstöön. He eivät olleet tarinoita. He olivat siellä ennen kuin ensimmäinenkään kivitalo pystytettiin rantaan. He tiesivät ajan kulun, merten pohjassa lepäävät muinaiset rauniot ja sen, miten maailma oli kerta toisensa jälkeen käynyt läpi suuria muutoksia, jotka ihmiset olivat omissa historiankirjoissaan tyystin unohtaneet.
Kerran eräänä myrkyllisenä syysiltana nuori satamatyöläinen nimeltä Elias, joka oli vihannut kaupungin ahdasta ilmaa jo pitkään, eksyi laiturin uloimmalle reunalle. Myrsky ei repinyt vain taivasta, vaan vesi alkoi kiehua mustana vaahtona.
Silloin pinnan alta nousi olemus.
Elias tuijotti henkeään haukkoen. Siinä, vain kädenmitan päässä laiturista, oli nainen – tai jotakin paljon enemmän kuin pelkkä ihminen. Hänen hiuksensa laskostuivat kuin syvän meren kasvit, ja hänen silmänsä loistivat hämärässä kuin vanhat jalokivet. Hän ei näyttänyt pelokkaalta, vaan viisaalta ja väsyneeltä.
– Älä pelkää, Elias, veden halki kantautui ääni, joka ei kuulunut ilmaan vaan kaikui suoraan nuorukaisen rinnassa. – Teidän kaupunkinne luulee omistavansa tämän rannan, mutta me olemme pitäneet huolta siitä, että tämä maailma pysyy kasassa silloinkin, kun teidän muurinne sortuvat.
Elias yritti avata suunsa, mutta sanat takertuivat kurkkuun. Hän ymmärsi silmänräpäyksessä kaiken: miksi merimiehet aina toisinaan katosivat jäljettömiin, miksi viralliset kartat vaikuttivat niin kummallisen tyhjiltä ja miksi kukaan ei koskaan puhunut siitä, mitä syvyyksissä todella eli.
Seuraavana aamuna aurinko nousi kirkkaana, ja satama heräsi tavalliseen arkiseen hälinäänsä. Elias juoksi torille, veti naapureitaan hihasta ja huusi näkeneensä totuuden: meren alla on elämää, kaunis ja pelottava valtakunta, joka on aina ollut olemassa.
Mutta kaupunkilaiset eivät suuttuneet. He eivät edes lyöneet häntä. He katsoivat Eliasta, hymyilivät lempeällä, hieman säälivällä katseella ja pyörittelivät päitään.
– Voi sinua, Elias parka, vanha satamapäällikkö sanoi ja taputti nuorta miestä olalle. – Olet tainnut viettää liian monta yötä yksin viinilasin äärellä. Kirjoita tuosta mieluummin kirja pienille lapsille, siitä saisi kauniin sadun.
Samana iltana kirjakaupan hyllylle ilmestyi uusi pieni kuvakirja, jonka kansissa tanssi kaunis merenneito vaaleanpunaisen kuohun keskellä. Koko kaupunki osti kirjan lapsilleen, ja lapset nukahtivat tyytyväisinä hymyillen.
Elias istui satamalaiturilla yksin, katsoi mustaa, syvää ulappaa eikä sanonut enää kenellekään mitään. Pimeässä veden alla, kaukana kaikkien kirjojen ulottumattomissa, tumma pyrstö löi kerran tyynesti vettä, ja maailma jatkoi kulkuaan omalla painollaan.