Kuninkaan viimeinen luku

Profeetta Natan astui sisään palatsin pylväskäytävään. Hänen kasvoillaan ei ollut sitä armollista hellyyttä, jota Daavid oli odottanut, vaan tuomio, joka painoi ilmaa raskaana kuin ukkospilvi.
Daavid oli seissyt valtaistuimensa edessä kädet ristissä, valmiina laskemaan päänsä niin kuin ennenkin, lausumaan ne tutut sanat omasta hauraudestaan ja odottamaan, että taivas pyyhkisi synnin pois. Hän oli laskenut kaiken sen varaan, että Jumala katsoisi sydämeen ja muistaisi ne vuodet, jolloin hän oli tanssinut arkin edessä.
Mutta kun Natan avasi suunsa, huoneesta katosi happi.
– Koska sinä halveksit Herraa ja otit Uurian miehen vaimoksesi omaksesi, ja tapoit hänet ammonilaisten miekalla, Natan lausui, ja jokainen sana pudottaa kuin kivenlohkare lattialle, tämän vuoksi miekka ei eroa sinun suvustasi iankaikkisesti. Katso, minä nostatan onnettomuuden sinun omaa huonettasi vastaan.
Daavid odotti sitä käännekohtaa, jolloin profeetta sanoisi: Mutta Herra on antanut sinun syntisi anteeksi. Sitä ei tullut. Hiljaisuus venyi pitkäksi ja kylmäksi. Daavid nosti katseensa, mutta Natanin silmissä ei näkynyt armoa, vain järkähtämätön, polttava totuus tekojen seurauksista. Armahtamaton laki oli astunut voimaan, eikä sitä voitu perua puheilla eikä kyynelillä.
Rangaistus ei iskenyt Daavidiin itseensä yhdellä salamalla, vaan se söi hänen valtakuntansa sisältä käsin hitaasti ja armottomasti. Hänen poikansa nousivat toisiaan vastaan verisissä valtataisteluissa. Amnon makasi kuolleena veljensä kädestä, Absolon ajoi isänsä maanpakoon ja häpäisi kuninkaan vaimot keskellä päivää, ja lopulta myös Adonia kohtasi saman loppunsa. Jokainen palatsin huone tahrautui perheen sisäisellä verellä, eikä Daavid voittanut takaisin sitä rauhaa, jota hän oli kerran luullut hallitsevansa.
Vuosien kuluessa suuri kuningas kuihtui vanhuuteensa, mutta sen raskaampi oli hänen sisäinen autioitumisensa. Hän eli päivät loppuunsa tietäen, että hänen kädessään ollut veri sulki häneltä iankaikkisen valtakunnan portit. Armo, johon hän oli aina ennen luottanut, oli vaiennut.
Kun Daavidin viimeinen hengenveto hiipui vuoteelle, hänen mukanaan sammui koko hänen sukunsa kruunu. Jumalan käsi pyyhki pois sen perilliset ja hävitti nimen historian lehdiltä niin, ettei kuninkaan valtaistuin jatkanut matkaansa sukupolvesta toiseen. Jäljelle jäi vain kylmä kivinen muistomerkki miehelle, joka luuli voivansa ostaa anteeksiannon sanoilla, mutta sai kokea, että tietyillä teoilla on hinta, jota mikään valtakunta ei voi maksaa takaisin.