Rautatien tuolla puolen

Hän asuu sen radanvarren harmaan talon perimmäisessä vuokrayksiössä, siinä, jonka ikkunasta näkyy vain asfalttia ja ohiajavia rekan perävaunuja. Maailma tietää hänestä tasan sen, minkä se viitsii ohikulkiessaan merkitä: kumaraan painuneen hahmon, joka kantaa kaupasta halpiskassin muovinkahvat sormiinsa uppoutuneina, ja ne samat rispaantuneet, öljytahraiset lenkkarit, joissa on tallustettu jo vuosia.
Kun hän kävelee kaupungin halki, ihmiset siirtyvät puolisenttiä sivuun väistäessään, eivät niinkään vihasta vaan siitä automaattisesta laiskuudesta, jolla yhteiskunta ohittaa kaiken, mikä ei tuota numeroita tai miellyttämiä silmiä. Häntä katsotaan alakanttiin niin itsevarmasti, että katseesta on tullut näkymätön seinä: se tekee ihmisestä läpinäkyvän, olennon jolta ei kysytä mitään, jonka mielipidettä ei arvota, ja jonka tarina on kuitattu ennen kuin se edes alkaa.
Mutta se on vain se kuori, jota maailma tuijottaa.
Maailma ei tiedä, että silloin kun yö laskee rautatien ylle ja liikenne hiljenee, se sama kumarainen mies istuu keittiönpöydän ääressä, jonka alla pyörii vanha patteri, ja avaa vihkon. Siinä vihkossa ei ole laskuja tai yhteiskunnan tilastoja. Siinä on universumi, jonka hän on itse rakentanut piirtämällä: tarkkoja, matemaattisesti virheettömiä ratoja, planeettojen kiertokulkuja ja kaavioita valon taittumisesta, joita yksikään yliopiston professori ei ole koskaan nähnyt.
Hän ymmärtää hiljaisuudesta, ajasta ja tähtien syntymästä enemmän kuin kukaan niistä, jotka katsovat häntä bussipysäkillä nenänvarttaan pitkin. Hän on kantanut mielessään vuosia sellaista kauneutta ja avaruuksien painoa, että jos katuojien ohikulkijat näkisivät edes vilauksen siitä, mitä hänen sisällään pyörii, heidän omat siistit ja turvalliset maailmansa särkyisivät kertaheitolla.
Hän ei pyydä maailmalta mitään, koska hän tietää jotain, mitä torikauppiaat ja kiireiset virkamiehet eivät hahmota: ne, jotka katsovat alakanttiin, näkevät aina vain sen maahan piirretyn varjon. He eivät koskaan tajua seisovansa itse polviin asti tyhjyydessä, kun taas se väheksytty varjo seisoo kaiken sen yllä, mikä on oikeasti ikuista.