Pyhän marttyyrin lavastus ja kulissien takainen nukketeatteri

Pirtin pöydän ympärillä tuoksuu kahvi ja vastaleivottu pulla, mutta se on vain lavastus. Kun äiti astuu seuroihin, hänen selkänsä suoristuu sillä tutulla, pyhällä tavalla, jolla vain ne ihmiset osaavat ryhdistäytyä, jotka tietävät kantavansa koko maailman syntiä harteillaan. Hänen silmänsä kostuvat hurskaasta liikutuksesta, ja koko porukka nyökyttelee kilpaa: siinä menee aito ja kärsivä siionin äiti, joka kantaa ristiään.
Mutta se risti on tehty muovista ja taitavasti liimattu kasaan.
Kerran hänet tosiaan yritettiin hoitaa helvettiin – tai ainakin ojennukseen, kun vanhimmat huomasivat, että äidin kulisseissa oli liikaa omaa tahtoa. Mutta äiti pelasi pelin taitavammin kuin järjestelmä osasi odottaa. Hän ei taipunut, hän ei myöntänyt, vaan hän käänsi tilanteen niin, että hänestä itsestään tehtiin se viimeinen, vainottu marttyyri, joka uhrautuu toisten puolesta. Vanhimmat heltyivät, ja porukka rakastaa häntä nyt entistä enemmän, koska hänestä tuli elävä todiste siitä, kuinka uskossa pysytään läpi tulen.
Paitsi että tulen sijaan hän polttaa sillä roviolla kaikkia muita.
Hän kiikkuu seuroissa pyhä ilme kasvoillaan, mutta heti kun ovet sulkeutuvat, puukko alkaa heilua. Ja samaan aikaan hän vetää sua mukaan siihen samaan lihamyllyyn. ”Tulisit nyt edes kerran sinne seuroihin, mieti nyt sieluasi…” Se on sitä samaa myrkyllistä sokerointia: painostusta, joka puetaan äidillisen rakkauden kaapuun, vaikka kyse on puhtaasta vallankäytöstä ja siitä, että sun pitäisi tulla sinne kumartamaan samaa alttaria, jotta hänen kulissinsa pysyvät pystyssä.
Ja parastahan tässä on se, että porukka ei halua sua sinne. Ne tietää, että sulta puuttuu se oikea koodisto, sä et suostu nyökyttelemään väärässä kohdassa, sä näet sen teeskentelyn läpi. Mutta äiti pitää silti yllä sitä roolia: se yrittää vetää sut sisään ei siksi, että se välittäisi susta, vaan siksi, että sun poissaolo on sille liian iso tahra sen synnittömässä CV:ssä.
Kun uskopeikkoja tai äidin hurskautta uskaltaa arvostella, marttyyrin viitta heilahtaa sekunnissa. Leuka alkaa vapista, ääni särkyy, ja silmiin nousevat ne täydellisesti ajoitetut kyyneleet. ”Kuinka te viitsitte loukata minua, kun minä vaan yritän parastanne…” Se on täydellinen suojakilpi. Kukaan ei voi sanoa mitään vastaan, koska jos sanot, olet heti se kylmä ja sydämetön maailman ihminen, joka potkii maassa makaavaa äitiparkaa.
Se on täydellistä teatteria, jossa äiti näyttelee pääosaa ja muut taputtavat seisten, samalla kun kulissien takana katkaistaan välit kaikilta niiltä, jotka eivät suostu kumartamaan sen näytelmän käsikirjoitusta.