Kulissien Romahdus: Kun Hengellinen Teatteri Kohtaa Peilin

Aamupäivän valo siivilöityi Oulun tuomiokirkon korkeista ikkunoista raskaana, pölyisenä ja väsyneenä. Penkkirivit natisivat, kun mustapukuiset ihmiset valuivat eteenpäin hitaana, katseensa lattiaan naulattuna jonona. Alttarilla tuoksui sammutettu kynttilänpäästö ja iänikuinen, hapan viini.
Mies istui sivupenkillä, katseli käsivarsiaan ja tunsi, kuinka vanha tuttu kireys veti niskaa mutkalle. Hänen ympärillään pyöri se sama koneisto, jota oli pyöritetty sukupolvesta toiseen: sanat, jotka piti osata ulkoa, katseet, joilla mitattiin toisten puhtautta, ja se hiljainen, näkymätön häkki, joka piti jokaisen ruodussa. Kukaan ei sanonut ääneen, että kyse oli pelkistä säännöistä, mutta kaikki tiesivät, että jos astuisit viivan yli – jos toisit mukanasi television, jos kyseenalaistaisit koodin – sinut revittäisiin kappaleiksi ilman varoitusta.
Sitten joku takarivistä repäisi hiljaisuuden rikki. Ääni ei tullut hiljaisesta rukouksesta tai nöyrästä katumuksesta, vaan se oli raaka, turhautunut purkaus mieheltä, joka ei enää jaksanut katsoa sitä näytelmää: "Lopeta se tekoälyssonta tänne! Kukaan ei lue sitä!"
Huuto iski kirkkosalin holveihin kuin märkä rätti kasvoille. Se oli hetki, jolloin kulissi petti.
Koko sali jähmettyi sekunnin murto-osaksi. Pappi kohotti kätensä, ja muutama ihminen kääntyi katsomaan taaksepäin säikähtäneenä, ikään kuin joku olisi riisunut keisarin vaatteet keskellä messua. Tuo vihainen huuto ei vastannut itse opinkappaleisiin, se ei taistellut viinin laimennussuhteista tai transsubstantaatiosta. Se oli pelkkä paniikinomainen hätähuuto sen edessä, että joku oli osoittanut sormellaan totuutta: koko homma oli sittenkin vain teatteria.
Mies katsoi alttarille, jossa pappi siunasi leipää täysin mekaanisesti, ilman mitään kipinää, ilman mitään todellista kosketusta siihen mysteeriin, josta he lauloivat. Se oli kulissien lakaisua. Kun joku katsoi kulissien taakse ja sanoi sen ääneen, koneisto ei vastannut totuudella, vaan se puri takaisin. Se yritti hätistää pois sen peilin, joka näytti tyhjyyden.
Mutta katsomosta ei löytynyt enää sitä vanhaa pelkoa. Siellä istui ihminen, joka katsoi, kuinka verho repeytyi. Maskit olivat pudonneet, ja näyttelijät seisoivat tyhjällä lavalla, huutaen tyhjille penkeille omasta pyhyydestään.