Et sie kuulemma karkuun taho,
etkä nurkan taa piiloon,
vaan naaman panet näkösälle,
jotta kyläkin sen tuntis.
Kun vastaantulija tulee,
niin sille näytät, kuka oot.
Et oo kenenkään renki,
etkä kahleitten kanniskellooja —
nyrkki on pystyssä ku kylän viimene nakkikioski,
ja sillä viitotaan maailman suuntaan.
Ja korkeallehan sitä pittää päästä,
semmosseen paikkaan jotta koko mualima kahtoo:
että tuossa se männöö,
Savon oma suuri mies,
jolla on sisua niin jotta kolome pitäjää kaikkoaa.
Sillä ei tässä joutilaaksi jäähä.
Mie tahon jottain olla,
mieluummin vielä jotta joku muistais.
Enkä mie yksin taho olla kukkona tunkiolla —
kyllä siihen muitannin mahtuu,
jos eivät liikkoo kysele.
Näläkääkään en rupia kärsimään,
enkä pöyvän alta murusia kerreemään.
Enkä kerjää,
enkä nöyristele,
enkä pyytele,
kun omattin evväät on jo kerran syöty.
Yhdeksästä viiteen?
No elä hyvä ihminen!
Sormet luuhun asti töissä,
kiviä selässä,
hiki otsalla
ja pomo vielä kysyy,
jotta joko se homma joutaisi.
Ei jouda.
Minä kun tahon elämältä muutakin:
kiiltäviä autoja,
likaista rahhaa,
rockia niin että navetan ikkunat helisee
ja naapurikunnan mummo tietää,
jotta nyt on poijalla meno päällä.
Mainetta pittää saaha,
sellaista jotta nimi näkyy kirkonkylän baarin seinässä
ja joku sanoo:
“Joo, se oli se tyyppi,
joka lähti maailmalle eikä tienny minne.”
Ja jos tässä kerran eletään,
niin eletään sitten kunnolla.
Vanahaksi en aio tulla,
vaan mieluummin semmoiseksi legendaksi,
josta vielä vuosien päästä muistellaan:
“Se oli kova poeka.
Vähän hömelö,
mutta kovasti yritti.”
Niinpä minä lähen,
nyrkki pystyssä ja tukka tuulessa,
kohti sitä korkeaa paikkaa,
missä koko maailma muka katsoo.
Ja jos eivät katso,
niin huuvetaan kovempaa.
Sillä mie tahon jottain olla —
jotta joku tässä maailmassa muistaisi,
että kerran lähti Savosta mies,
jolla ei ollut suunnitelmaa,
mutta oli sitäkin enemmän intoa.
Ja se, kuulkaa,
on jo aika paljon.
etkä nurkan taa piiloon,
vaan naaman panet näkösälle,
jotta kyläkin sen tuntis.
Kun vastaantulija tulee,
niin sille näytät, kuka oot.
Et oo kenenkään renki,
etkä kahleitten kanniskellooja —
nyrkki on pystyssä ku kylän viimene nakkikioski,
ja sillä viitotaan maailman suuntaan.
Ja korkeallehan sitä pittää päästä,
semmosseen paikkaan jotta koko mualima kahtoo:
että tuossa se männöö,
Savon oma suuri mies,
jolla on sisua niin jotta kolome pitäjää kaikkoaa.
Sillä ei tässä joutilaaksi jäähä.
Mie tahon jottain olla,
mieluummin vielä jotta joku muistais.
Enkä mie yksin taho olla kukkona tunkiolla —
kyllä siihen muitannin mahtuu,
jos eivät liikkoo kysele.
Näläkääkään en rupia kärsimään,
enkä pöyvän alta murusia kerreemään.
Enkä kerjää,
enkä nöyristele,
enkä pyytele,
kun omattin evväät on jo kerran syöty.
Yhdeksästä viiteen?
No elä hyvä ihminen!
Sormet luuhun asti töissä,
kiviä selässä,
hiki otsalla
ja pomo vielä kysyy,
jotta joko se homma joutaisi.
Ei jouda.
Minä kun tahon elämältä muutakin:
kiiltäviä autoja,
likaista rahhaa,
rockia niin että navetan ikkunat helisee
ja naapurikunnan mummo tietää,
jotta nyt on poijalla meno päällä.
Mainetta pittää saaha,
sellaista jotta nimi näkyy kirkonkylän baarin seinässä
ja joku sanoo:
“Joo, se oli se tyyppi,
joka lähti maailmalle eikä tienny minne.”
Ja jos tässä kerran eletään,
niin eletään sitten kunnolla.
Vanahaksi en aio tulla,
vaan mieluummin semmoiseksi legendaksi,
josta vielä vuosien päästä muistellaan:
“Se oli kova poeka.
Vähän hömelö,
mutta kovasti yritti.”
Niinpä minä lähen,
nyrkki pystyssä ja tukka tuulessa,
kohti sitä korkeaa paikkaa,
missä koko maailma muka katsoo.
Ja jos eivät katso,
niin huuvetaan kovempaa.
Sillä mie tahon jottain olla —
jotta joku tässä maailmassa muistaisi,
että kerran lähti Savosta mies,
jolla ei ollut suunnitelmaa,
mutta oli sitäkin enemmän intoa.
Ja se, kuulkaa,
on jo aika paljon.
Vastaukset 1
Vanhimmat