Minä olen musta (KV 1:5)

Olemme tulleet
yhteiseen kokoontumiseen.

Herran huoneeseen.
Rauhan Ruhtinaan asuinsijaan.

Olemme osa spektaakkelia,
joka on nimeltään:

"Salomon korkea veisu"

Tiedämme,
että Herra itse on läsnä täällä.
Se saa sydämemme sykkimään.
Hän, joka on Jumalan Sana
on jo Henkensä kautta paikalla.
Ilmassa on suuren juhlan tuntu.

Kiitos Jeesus.
Aamen!
Halleluja!

Huokauksia kuuluu sieltä ja täältä.
Kaikki janoavat Herran kohtaamista.

Joukossa on tietenkin niitäkin,
jotka eivät ole niin tuttuja seuroissa.
Vähän ihmettelevätkin
sähköistä ilmapiiriä.

Mutta kaipuu syntyy sydämessä.
Voisinko minäkin saada sen,
mitä nuo muut kokevat.

"Hän suudelkoon minua
suunsa suudelmilla"

Ja nyt kuoro yhtyy tähän
kaipaukseen.

"Sillä sinun rakkautesi
on suloisempi kuin viini."

Nyt taivas laskeutuu.
Minä tunnen kaikilla aisteillani
Herran läsnäolon.
Yhdyn samaan hymniin
Herraa ylistäen.

"Suloinen on voiteittesi tuoksu,
vuodatettu öljy on sinun nimesi;
sentähden sinua
nuoret naiset rakastavat"

Minä haluan tuota samaa,
mitä nämä nuoret naiset ovat kokeneet.

"Vedä minut mukaasi,
rientäkäämme"

Otan alttarikutsun vastaan.
Saan kohdata Herran.

"Kuningas on tuonut minut kammioihinsa"

Kerron Hänelle tuntemukseni
jotka ovat samat kuin muillakin.

"Me riemuitsemme
ja iloitsemme sinusta,
me ylistämme
sinun rakkauttasi
enemmän kuin viiniä;
syystä he sinua rakastavat."

Tätä kaikkea olen lähestynyt
aiemmissa avauksissani.

https://keskustelu.suomi24.fi/t/19545078/veda-minut-mukaasi-(kv-14)

Mutta nyt tässä
Herran kohtaamisen hetkessä,
minä tiedostan mitä syvimmin,
minkälainen minä olen.

"Minä olen musta"
(KV 1:5)

Tuntemukseni on sama kuin Jobilla.

"Minun nahkani on mustunut
ja lähtee päältäni,
ja luuni ovat kuumuuden polttamat"

Alkutekstin ilmaisu ja sen juuret
ovat moninaiset.
En ehkä nyt edes yritä selittää niitä.

Mutta siihen sisältyy
synkkä tuntemus.
Ja samalla kaipaus
johonkin ihan uudenlaiseen olotilaan.

Samoin kuin kävi tuhlaajapojan
kohdatessa isänsä, käy nytkin.

Herra pysäyttää rakkaansa puheen.
Ehdin sanoa vain:
"Minä olen musta",
kun Hän keskeyttää minut:

"mutta ihana"
(KV 1:5)

Minä ihana?
Alan voihkia.
Ei, Ei, Ei.
Voi hyvät ystävät ...

"te Jerusalemin tyttäret"
(KV 1:5)

Te ette tiedä millainen minä olen:

"kuin Keedarin teltat"
(KV 1:5)

Ja taas Herra keskeyttää minut
ja sanookin minusta ihan
jotain muuta:

"kuin Salomon seinäverhot"
(KV 1:5)

Ja ymmärrän nyt,
että minä kuulun kalustoon.

Minun Kotini onkin nyt täällä.
Herran huoneessa.

En enää asu Keedarin teltoissa.

Asun kuninkaan linnassa,
jota ympäröivät valtavat viinitarhat.