Ghostaaminen ei ole moraalisesti ihan ongelmatonta

Ghostaamisesta puhutaan välillä kuin se olisi vain yksi tapa lopettaa ihmissuhde. Minusta se ei ole ihan niin yksinkertaista.

Jos kahden ihmisen välille on syntynyt oikea tunneside, on jaettu aikaa, läheisyyttä, arkea ja ehkä puhuttu rakkaudestakin, niin täydellinen katoaminen ilman selvää loppua voi olla toiselle todella raskas kokemus. Ghostaaja pääsee itse pois tilanteesta nopeasti, mutta toinen jää helposti miettimään mitä tapahtui, tekikö jotain väärin ja oliko yhteinen aika edes toiselle merkityksellistä.

Totta kai on tilanteita, joissa yhteyden katkaiseminen on perusteltua. Jos toinen uhkaa, vainoaa, ei kunnioita rajoja tai turvallisuus on aidosti vaarassa, silloin ei tarvitse jäädä käymään loputonta keskustelua.

Mutta tavallisessa ihmissuhteessa minusta pitäisi pystyä sanomaan edes kerran selkeästi: “En halua jatkaa tätä enää.”

Ongelmista puhuminen aikaisemmin ei ole sama asia kuin selkeä erokeskustelu. Erityisen hämmentäväksi tilanne menee silloin, jos toinen vielä aivan viime hetkiin asti käyttäytyy läheisesti ja antaa ymmärtää, että ollaan yhdessä, mutta lähteekin sitten yllättäen ilman että sanoo sitä suoraan. Silloin toinen jää helposti miettimään, milloin suhde oikeastaan loppui ja mitä olisi pitänyt ymmärtää.

Minusta moraalinen ongelma on juuri siinä, että oma vaikea keskustelu vältetään siirtämällä epävarmuus, suru ja kysymykset kokonaan toisen kannettavaksi.

Ja vielä ristiriitaisemmalta se tuntuu, jos yhteys katkaistaan suoraan mutta sen jälkeen jatketaan vihjailua, piikittelyä tai muuta epäsuoraa yhteydenpitoa.

Ihmisellä on oikeus lähteä. Mutta jos mitään todellista turvallisuusuhkaa ei ole, toista ei tarvitse samalla jättää täysin pimeään.