Luettuani taas kerran myyttejä ja tarinoita eri heimoilta ja kansoilta, aloin pohtia mikä Raamatun VT:n tarinoista tekee niin erikoisen ja tästä kaikesta erottuvan.
Vastaus oli että ei mikään.
Nimittäin jos ei kaikkia jumalaan viittaavia sanoja olisi Raamatussa käännetty, siellä olisi melkoinen nimien paljous. Olisi Adonai, Elohim, Jahve tai Jehovah (YHVH) ja Sebaot ja mistä tiedänkään mitä kaikkea. Itseasiassa epäjumalaksi sanottu Baal tarkoittaa Herraa. Ja nimien pääte EL viittaa jumalaan. (Oliko siis Israel jonkinlainen puolijumala eli muinainen sankari siinä missä esim. Herakles?)
Hesekielin kirjassa "Jumala" jopa puhuu aivan eri tavoin kuin kaikissa muissa kirjoissa (käyttää aina ilmaisua "ihminen" puhuessaan Hesekielille). Ja mikä se sellainen Jumala on jonka täytyy liikkua pauhunalla ja istua istuimella, aivan kuin kyse olisi hävittäjälentäjästä?
Juutalaisten keräämät tarinat ja myytit kuten luomiskertomus tai Baabelin torni yms. ei mitenkään eroaisi (eikä eroakaan, koska yhteisiä piirteitä löytyy ympäri maailmaa) muiden heimojen myyteistä, ellemme olisi ottaneet VT:ia mukaan kristilliseen Raamattuun ja kunnioittaisi niitä tarinoita Jumalan sanana.
Minusta on aika irvokasta että mahdollisesti useampien erilaisten ihmisten aivoissa syntyneiden tai avaruudesta tulleiden(!) "jumalien" seikkailut muuttuvat pyhäksi kertomukseksi vain sillä perusteella että yksi uskonto ei osaa erottaa niitä siitä todellisesta Jumalasta josta Jeesus-nimisen ihmisen sanotaan meille todistaneen.
Ei vaikuta siltä että Jeesuksen nimellä "Isä" (siis samaa substanssia kuin ihmiset, lapsensa) olisi sama olento joka vaatii ihmisiä mm. tappamaan eläimiä polttouhriksi, ja toisinaan myös toisiaan.
Ymmärrettävämpää mielestäni on että Jahven taustalta löytyy nimenomaan jonkin avaruuden vähälukuisen korkeakulttuurin edustajia, jotka ovat törkeästi käyttäneet hyväkseen tällaista "alempaa" apinainsukuista lajia kuin omamme, ja teetättäneet meillä kaikenlaista aina sen mukaan kuin sattuu huvittamaan. Kun tuo porukka lähti, jäi jäljelle tarinoita jumalista jotka syövät lihaa, käskevät ihmisiä hävittämään jonkun häiritsevän heimon pois tieltä etc.
Onneksi lajimme keskuudessa kuitenkin on ilmaantunut yksilöitä jotka pystyvät näkemään todellisen Jumalan, sen joka on läsnä kaikessa olevassa, eikä ikinä tahdo mitään pahaa kenellekään koska hänellä eli sillä eli ELÄMÄLLÄ ei ole mitään tarvetta olla vihainen, kateellinen, katuva, raivoa täysi jne. Se vain ON ja siinä on kaikki mitä tarvitsee. Me toimitamme niitä näitä rikastaen sitä päivä päivältä, siihen asti kunnes mekin taas osaamme vain OLLA. Aktiivisuuden ja passiivisuuden ajat vaihtelevat.
Vihaa joko oman luonteensa tai (huom!) vääristyneiden legendojen takia uhkuvat jumalat sensijaan eivät ikinä tarjoa lepoa, ainoastaan loputonta sotaa ja taistelua yhä uusia tuulesta temmattuja vihollisia vastaan. Missä rauha ja rakkaus, kun tuollaisen jumalan mukana tulevat pakolliset demonit yms. pelättäväksi?
Kuitenkin koko tuo nykyisin meidän alitajunnassamme elävä hättiäisten lauma, niin jumalat kuin demonit on vain pelkkiä mielikuvia vailla todellista valtaa.
Kenelläkään ei ole valtaa. Ei mihinkään. Niin kauan kuin kukaan ei pysty tappamaan ihmisestä henkeä, hän ei pysty tekemään todellisuudessa yhtään mitään. Ja koska henki = Jumala, ketä tai mitä tässä pitäisi pelätä? Vain omaa väsymystään ja kyvyttömyyttään muistaa että Jumala ei ole konkreettinen, käsinkosketeltava, ihmismäisillä piirteillä varustettu. Henk.koht. olen sitä mieltä että mitä abstraktimmin kykenee ajattelemaan, sitä lähempänä on Jumalaa. Ajattele vaikka täydellisen pyöreää palloa - se on Jumalaa. Ajattele elämän uhkeutta ja moninaisuutta, siinä on Jumala. Ajattele rakkautta - mutta älä niin että SINÄ saat jotain joltain, vaan niin että SINÄ rakastat. Sinussa Jumalasta tulee rakkaus.
Vastaus oli että ei mikään.
Nimittäin jos ei kaikkia jumalaan viittaavia sanoja olisi Raamatussa käännetty, siellä olisi melkoinen nimien paljous. Olisi Adonai, Elohim, Jahve tai Jehovah (YHVH) ja Sebaot ja mistä tiedänkään mitä kaikkea. Itseasiassa epäjumalaksi sanottu Baal tarkoittaa Herraa. Ja nimien pääte EL viittaa jumalaan. (Oliko siis Israel jonkinlainen puolijumala eli muinainen sankari siinä missä esim. Herakles?)
Hesekielin kirjassa "Jumala" jopa puhuu aivan eri tavoin kuin kaikissa muissa kirjoissa (käyttää aina ilmaisua "ihminen" puhuessaan Hesekielille). Ja mikä se sellainen Jumala on jonka täytyy liikkua pauhunalla ja istua istuimella, aivan kuin kyse olisi hävittäjälentäjästä?
Juutalaisten keräämät tarinat ja myytit kuten luomiskertomus tai Baabelin torni yms. ei mitenkään eroaisi (eikä eroakaan, koska yhteisiä piirteitä löytyy ympäri maailmaa) muiden heimojen myyteistä, ellemme olisi ottaneet VT:ia mukaan kristilliseen Raamattuun ja kunnioittaisi niitä tarinoita Jumalan sanana.
Minusta on aika irvokasta että mahdollisesti useampien erilaisten ihmisten aivoissa syntyneiden tai avaruudesta tulleiden(!) "jumalien" seikkailut muuttuvat pyhäksi kertomukseksi vain sillä perusteella että yksi uskonto ei osaa erottaa niitä siitä todellisesta Jumalasta josta Jeesus-nimisen ihmisen sanotaan meille todistaneen.
Ei vaikuta siltä että Jeesuksen nimellä "Isä" (siis samaa substanssia kuin ihmiset, lapsensa) olisi sama olento joka vaatii ihmisiä mm. tappamaan eläimiä polttouhriksi, ja toisinaan myös toisiaan.
Ymmärrettävämpää mielestäni on että Jahven taustalta löytyy nimenomaan jonkin avaruuden vähälukuisen korkeakulttuurin edustajia, jotka ovat törkeästi käyttäneet hyväkseen tällaista "alempaa" apinainsukuista lajia kuin omamme, ja teetättäneet meillä kaikenlaista aina sen mukaan kuin sattuu huvittamaan. Kun tuo porukka lähti, jäi jäljelle tarinoita jumalista jotka syövät lihaa, käskevät ihmisiä hävittämään jonkun häiritsevän heimon pois tieltä etc.
Onneksi lajimme keskuudessa kuitenkin on ilmaantunut yksilöitä jotka pystyvät näkemään todellisen Jumalan, sen joka on läsnä kaikessa olevassa, eikä ikinä tahdo mitään pahaa kenellekään koska hänellä eli sillä eli ELÄMÄLLÄ ei ole mitään tarvetta olla vihainen, kateellinen, katuva, raivoa täysi jne. Se vain ON ja siinä on kaikki mitä tarvitsee. Me toimitamme niitä näitä rikastaen sitä päivä päivältä, siihen asti kunnes mekin taas osaamme vain OLLA. Aktiivisuuden ja passiivisuuden ajat vaihtelevat.
Vihaa joko oman luonteensa tai (huom!) vääristyneiden legendojen takia uhkuvat jumalat sensijaan eivät ikinä tarjoa lepoa, ainoastaan loputonta sotaa ja taistelua yhä uusia tuulesta temmattuja vihollisia vastaan. Missä rauha ja rakkaus, kun tuollaisen jumalan mukana tulevat pakolliset demonit yms. pelättäväksi?
Kuitenkin koko tuo nykyisin meidän alitajunnassamme elävä hättiäisten lauma, niin jumalat kuin demonit on vain pelkkiä mielikuvia vailla todellista valtaa.
Kenelläkään ei ole valtaa. Ei mihinkään. Niin kauan kuin kukaan ei pysty tappamaan ihmisestä henkeä, hän ei pysty tekemään todellisuudessa yhtään mitään. Ja koska henki = Jumala, ketä tai mitä tässä pitäisi pelätä? Vain omaa väsymystään ja kyvyttömyyttään muistaa että Jumala ei ole konkreettinen, käsinkosketeltava, ihmismäisillä piirteillä varustettu. Henk.koht. olen sitä mieltä että mitä abstraktimmin kykenee ajattelemaan, sitä lähempänä on Jumalaa. Ajattele vaikka täydellisen pyöreää palloa - se on Jumalaa. Ajattele elämän uhkeutta ja moninaisuutta, siinä on Jumala. Ajattele rakkautta - mutta älä niin että SINÄ saat jotain joltain, vaan niin että SINÄ rakastat. Sinussa Jumalasta tulee rakkaus.
Vastaukset 14
Vanhimmat
>> Niin kauan kuin kukaan ei pysty tappamaan ihmisestä henkeä, hän ei pysty tekemään todellisuudessa yhtään mitään. Ja koska henki = Jumala, ketä tai mitä tässä pitäisi pelätä? Vain omaa väsymystään ja kyvyttömyyttään muistaa että Jumala ei ole konkreettinen, käsinkosketeltava, ihmismäisillä piirteillä varustettu.joka on siis ei ruumiillinen vaan henkinen,,pelko häviää tuon "elukan" taka-alalle jäämisen myötä.
Joskus toki tulee ihmetys "pahan" läsnäolosta. Miksi kaikki vaikeudet ja vastoinkäymiset, miksi ihmisten suoranainen saatanallisuus toisiaan kohtaan? Haluaako Jumala tällaista?
Enhän minä voi uskoa että haluaa. En edes oikein jaksa uskoa että tämä minun käsitykseni Jumalasta joka kerää kokemuksia johtaisi siihen että PITÄÄ tapahtua kammottavia asioita, kuten esim. elävältä palaminen tai nyljetyksi tuleminen (tai mitä niitä onkaan!) Ei pidä, mutta käsitykseni mukaan VOI tapahtua niinkin. Koska se varsinainen kärsijä kuitenkin on useimmiten keho, niin eihän sellaisella väliaikaisella ja kuolevaisella kokoonpanolla ole pitkässä tähtäyksessä merkitystä mitä kaikkea sille tapahtuu.
Mieli voi toki katkeroitua. Onhan minullakin mielikuvia tapahtumista vuosisatojen ja -tuhansien varrelta, kuvia jotka seisauttavat veret ja saavat vaikkapa pelkäämään elämää, kun mitä tahansa todellakin voi tapahtua. Mutta se pelkääminen juuri on "eläimen" liiallisuutta, sitä että antaa vaistojensa rehottaa ja on joka tuulen eli ajatuksen ja tunteen riepotettavana.
Sydämessään voi löytää Jumalan rauhan, ja vasta sen jälkeen ei enää hämmenny jokapäiväisistä vouhotuksista ja hömpötyksistä. Silloin siinä eläimessäkin syntyy kiintymys ja palvelemisen ilo. Kuin koira sekin nauttii, siis ruumis persoona, siitä että sillä on luotettava johtaja, sielu henki/Jumala, joten se tietää olevansa oikeudenmukaisessa ohjauksessa.
>>Sydämessään voi löytää Jumalan rauhan, ja vasta sen jälkeen ei enää hämmenny jokapäiväisistä vouhotuksista ja hömpötyksistä. Silloin siinä eläimessäkin syntyy kiintymys ja palvelemisen ilo. Kuin koira sekin nauttii, siis ruumis persoona, siitä että sillä on luotettava johtaja, sielu henki/Jumala, joten se tietää olevansa oikeudenmukaisessa ohjauksessa.>Miksi kaikki vaikeudet ja vastoinkäymiset, miksi ihmisten suoranainen saatanallisuus toisiaan kohtaan? Haluaako Jumala tällaista?Rakkaus,rauha,ilo,luova laiskuus,hyvyys j.n.e. joka taas ei toimi tässä olevaisuudessa jossa hallitsevat "lihan lait",,eli "syö tai tule syödyksi ja nopeasti",,,eli 'olisi niin hienoa olla hyvä,,mutta kun nuo muut eivät anna minun olla sellainen koska toimimalla itse aivan toisin he tekevät minun hyvyyden yritykset mahdottomiksi,,koska en pärjää ja saa elämässä mitään kun kaikki viedään edestä röyhkeimpien johdosta',,tässä olevaisuudessa satanistinen toiminta-malli pelaa,,mutta se ei saavuta sitä lopullista päätepistettä joka on jokaisen olennon päämäärä,,eli oma sekä muiden todellinen onnellisuus se saavutetaan vain tajuamalla kollektiivisen onnen merkitys ja sen meneminen yksilön edun edelle(näin siis kaikilla yhteisössä olevilla) ja tajuamalla että "Kuka on löytänyt maailman on vain löytänyt kuolleen ruumiin",,eli lopulta vain korkeampi(henki) merkitsee ja alempi (kehollisuus/materia) on häviävää ja vain hetkellinen koetus ja kasvatus-prosessi meidän olemuksellemme.
Minulle tulee mielikuva janasta joka taipuu niin että ääripäät lähentyvät toisiaan... On alunperin piste, jossa on Henki (Jumala), ja tämä lähtee luomaan uloketta jonka toiseen ääripäähän muodostuu materia. Sitten tämä jana taipuu ympyräksi, niin että henki ja materia päätyvät yhteen. Ruumit saavat sielut.
(Muistelisin jonkun muunkin täällä käyttäneen jana-vertausta, joten jos meni plagiaatiksi, sori!)
Alkuperä on sama, mutta "matkan varrella" ero on kasvanut niin merkittäväksi että materia ja henki eivät enää tunnista toisiaan. Materia haluaa luonteensa mukaisesti vain olla möllöttää ja maata kuin kuollut, ja kokee hengen kiusana joka tulee hiljentää. Henki haluaa olla kahlitsematon ja kaikkialla, ja se kokee materian ahdistavan vankilana, melkeinpä hautana.
Kummankin on opittava toisiltaan, ja kummankin on saatava tehdän oman tahtonsa mukaan tietyssä määrin, mutta koska materia on lähtöisin hengestä eikä henki materiasta, on materian totteleminen henkeä.
(Kirjoitan hengen isolla kun tarkoitan Jumalaa, pienellä kun tarkoitan meitä eläviä olentoja eli Jumalan osia.)
>tosin oman itsensä löytäminen/Hengen löytäminen merkitsee väistämättä maallisten asioiden väistymisen tärkeimmän tieltä ja se voi aiheuttaa hankaluuksia arki-elämän pyörityksessä.
Pitkälti järjestelykysymys, ja hankaluudet ovat voittamista varten. Elämä on kenties kokeilu, koulu ja aivan takuulla myös nautinto. Liian paljon on korostettu sitä että Jumala laittoi meidät tänne kärsimään. Esim. ajatus siitä miten Shiva luo ja tuhoaa tanssien ja leikkien on idea siitä miten olemassaolo on puhdasta iloa.
Tuossa järjestelemisessä joutuu aina olemaan tarkkana kuin porkkana, ettei ego sekaannu mukaan ja väitä hengen/Hengen (osa/kokonaisuus) tahdoksi jotakin mikä onkin persoonallisesta ylpeydestä lähtöisin. Esim. tarve pidättäytyä seksuaalisesta toiminnasta on paljon useammin ihmisen ylpeydestä lähtöisin kuin todellisesta Hengen rakkaudesta.
>>Pitkälti järjestelykysymys, ja hankaluudet ovat voittamista varten. Elämä on kenties kokeilu, koulu ja aivan takuulla myös nautinto. Liian paljon on korostettu sitä että Jumala laittoi meidät tänne kärsimään. Esim. ajatus siitä miten Shiva luo ja tuhoaa tanssien ja leikkien on idea siitä miten olemassaolo on puhdasta iloa.
Tuossa järjestelemisessä joutuu aina olemaan tarkkana kuin porkkana, ettei ego sekaannu mukaan ja väitä hengen/Hengen (osa/kokonaisuus) tahdoksi jotakin mikä onkin persoonallisesta ylpeydestä lähtöisin. Esim. tarve pidättäytyä seksuaalisesta toiminnasta on paljon useammin ihmisen ylpeydestä lähtöisin kuin todellisesta Hengen rakkaudesta.
Olen haikaillut vuosikaudet läpeensä edes yhtä ainoaa täydellistä OBE-kokemusta (ruumiista irtautumista) vain voidakseni olla 100 % varma että kuolemattomuus ja tietoisuuden säilyminen todellakin on täyttä totta. Ei ole riittänyt ajatus siitä että sittenhän sen saa tietää kun ns. kuolee... Tuntuu haaskuulta viettää kokonainen elämä vain uskon varassa. Eikä viitsi täysin "maailmalliseksikaan" ryhtyä enää useiden vuosikymmenten jälkeen, ts. ei kiinnosta alkaa tavoitella maista mammonaa ja valtaa ja sen sellaista.
Kuitenkin kaikki ne pikkuruiset kokemukset mitä minulla on ollut viittaavat siihen että en ole täysin joronjäljillä kun uskon ja luotan että Henki on olemassa ja itseasiassa todellisempaa kuin aine. Maailman kannalta olen idiootti, koska luotan tähän. Psykologisessa mielessä muuta syytä uskoa ei ole kuin kuolemanpelko. Mutta toisaalta kun tietää millaista tuskaa elämä voi olla, eikö ennemminkin tulisi pelätä elämää kuin kuolemaa...
Viime aikoina olen alkanut kokea että "täälläkin" on tärkeää olla. Henki on läsnä NYT ja kaikkialla, joten on myös meidän kotimmekin. Hengen kannalta me olemme kaikki lapsia, ja lapsen on turha havitella aikuisuutta ennen aikojaan.
Minulla on usko ja toivokin, että sitten kun joistakin maisista asioista tulee tarpeettomia, ne putoavat pois itsestään luontevasti, sen suurempia tuskia aikaansaamatta. Esim. tuon seksuaalisuuden suhteen - ihmiset nyt eroavat muutenkin mitä moninaisimmista syistä. Jos joku ihminen alkaa kokea että hän rakastaa kaikkea olemassaolevaa yhtälaisesti, eikä tarvitse seksuaalisia purkauksia rakkautensa osoitukseksi (saati huvikkeeksi onttoon ja tyhjään sisällyksettömään elämään!) ja hänen kumppaninsa ei voi enää hänen kanssaan elää, niin silloin se oli tarkoitettu niin. Jos toinen ei ole valmis siirtymään next levelille, silloin hänen on etsittävä itselleen sopiva kumppani omalta tasoltaan.
Kaikkein vaikeinta tietysti on kun on vielä kynnyksellä, eikä tiedä varmasti onko valmis astumaan eteenpäin. Joissakin asioissa olen itse viettänyt kynnyksellä oikeastaan koko elämäni... Ymmärrän miten rassaavaa se voi olla. Lähinnä kai minun kynnykseni tosiaan on tuo että voinko todella olla VARMA siitä että tietoisuus jatkuu yli kuoleman. Tuntuu melkeinpä epäkohteliaalta uskoa tosissaan, koska on niin paljon ihmisiä jotka uskovat toisin, eivätkä he välttämättä ole minua jotenkin typerämpiä tai huonompia ihmisiä!
Ulkopuolisuus on aina väistämättä sen osa joka alkaa herätä. Ihan unimaailmastakin löytyy vastine. Tietoisissa eli lucid-unissa kaikki nähty ja koettu on varsin outoa ja suuri yksinäisyys on läsnä, koska ympärillä on unen maa ja itse on valveilla. Omassa unessaan tosin kyllä, mutta ei se kauhean paljon eroa siitä Suuresta Unesta jota koko tämä fyysisen tason olemassaolo on.
Minulta loppuvat aina sanat kesken, kun yritän kertoa mitä olen kokenut ja mitä tunnen. Juuri äsken, kun aurinko tuli sateen jälkeen esiin ja näytti siltä kuin ilma itse olisi valaissut, koin jälleen sellaisen ns. ikuisuushetken. Silloin olen varma, että tämän materian verhon takana on ikuisuus ja että minä itsekin olen osa ikuista ja muuttumatonta Jumalaa - pikkiriikkinen Jumalan solu vai sanoisinko atomi.
Olisi hienoa kokea aito NDE tai OBE-kokemus. Sellaista minulle ei ole suotu, mutta jotain siihen viittaavaa:
Mennessäni viimeistä kertaa sairaalaan katsomaan äitiäni koin bussissa selittämättömän ja mahtavan läsnäolon, jota voin kuvata ainoastaan sanoilla 'kuoleman majesteetti'. Silloin tiesin, että äitini kuolisi, mutta että kaikki oli hyvin ja juuri niin kuin sen pitikin olla. Sen jälkeen minusta on usein tuntunut, että tämän maailman ja ikuisuuden välillä on vain ohut verho ja että Jumalan ikuinen maailma on tavattoman lähellä. Silloin tällöin olen myös kokenut välähdykseltä edesmenneen äitini, isäni ja tätini läsnäolon. He vaikuttavat onnellisilta eivätkä ollenkaan huolestuneilta minun rämpimisestäni tässä maailmassa - pikemminkin hyväntahtoisen huvittuneilta.
Kunpa voisin jotenkin auttaa sinua astumaan sen kynnyksen yli, mutta jokaisen on ylitettävä omat kynnyksensä. Sen voin ainoastaan sanoa, että kaikki mitä tarvitaan on valmiina omassa sisimmässäsi. Käytännössä ei tarvita muuta kuin Jumalan mietiskely ja palvonta hiljaisuudessa, oman sisimpäsi keskipisteessä. Mutta meillä jokaisella on oma polkumme, enkä minä voi kulkea sinun polkuasi sinun puolestasi, niin kuin sinäkään et voi kulkea minun polkuani. Nykymaailma yrittää kaikin tavoin estää meitä löytämästä sitä keskipistettä, se täyttää päivämme kaikenlaisella ohjelmalla ja taustahälyllä ja hukuttaa alleen sen pienen äänen, jota kutsumme Jumalaksi tai Itseksi tai omaksitunnoksi.
Minulla on itsellä ollut ohjenuorana tämä Jeesuksen sana: "Martta, Martta, moninaisista sinä huolehdit ja hätäilet, mutta tarpeellisia on vähän, tahi yksi ainoa."
Niin minäkin ole haikaillut täydellistä OBE-kokemusta ja joitakin aikoja sitten pääsin erittäin lähelle, mutta aluksi säikähdys sen pysäyttää ja palaa äkkiä takaisin. Mutta henkimaailma on sitten pehmentänyt sitä kokemusta siten, että tila on unen ja todellisuuden rajalla; näkee kuin unta, mutta on tietoinen siitä, ettei ole unessa. Ja aina se olotila on ollut niin huikaisevan hyvänolon tunnetta, josta voi tietää mistä se on lähtöisin. On myös paljon muuta, joka itselleni on varmistanut sen, että meillä on muitakin aisteja kuin fyysiset aistimme, kun vain pääsemme oikealle aaltopituudelle. Näiden kokemusten pohjalta voin sanoa, että ne kaikki ovat olleet minua rakastavasta hengestä lähtöisin eivätkä ole koskaan aiheuttaneet pelkoa, tuskaa tai ahdistusta vaan päinvastoin. Tulee ajatus, että silloin saa kokea jotain todellista ja elämä onkin siihen verrattuna unta. Nyt varmaan rene riemastuu, että "hullun riivajan" vallassa olevan kanssa kirjoitellut. Mutta kun on tarpeeksi "hullu", uskoo kaiken olevan Jumalasta ja Jumalan hengestä ja rakkaudesta lähtöisin ja voi kehittää itseään, kykyjään ja lahjojaan.
Aivan todellisessa arjessa ja juhlassakin voi kokea jotain yliluonnollista. Esim. nautin tanssiessani musiikin rytmin ja kehoni yhteensulautumisesta siten, että koen olevani jossakin normaaliolotilan ja tajunnan yläpuolella.
Niin kuin erään näyttelijän kanssa kerran keskustelimme, että elämä on kuin näytelmä ja jokaisella on oma roolinsa näyteltävänä ja kulissit ja vastanäyttelijät. Mutta sittenkin esim. teatterissa esitetty näytelmä on todellisempaa, sillä siinähän paljastuu katsojalle koko juoni. Esimerkiksi kun teatterin näytelmässä voi nähdä kaksi ihmistä juoruamassa ja puhumassa kolmannesta pahaa ja kun tämä kolmas astuu huoneeseen toiset mielistelevät ja ovat kuin ei mitään pahaa olisi sanottavana. Eli katsoja voi saada selville kaikkien osapuolten ajatukset ja toiminnot. Elävässä elämän näytelmässähän me voimme vain arvailla juonen ja päätöksen ja vastanäyttelijöiden ajatukset ja mietteet,puheet ja teot, joita emme ole kuulemassa emmekä näkemässä.
Nyt vain näytellään omaa osaamme yhdessä muiden kanssa, mutta uskon että siellä toisessa olomuodossa voimme olla oman näytelmämme katsojia, arvostelijoita ja ymmärtää täydellisesti koko juonen ja vastanäyttelijöiden roolit oman roolimme ohella. Ja kirjoittaa siltä pohjalta taas uuden käsikirjoituksen näytelmämme jatko-osaa varten.
Minullehan on kaikenlaisia vinkkejä viskottu tässä elämän varrella, ja kun innostun ajattelemaan sielua jonka koen henkioppaakseni (rakas ihminen edellisestä elämästä), niin minun on hyvin hyvin vaikea alkaa selitellä että tämä nyt on tämmöinen minun ikioma psyykkinen juttuni, tahi henk.koht. myytti. Yli kuoleman kestänyt rakkauden side tuntuu niin kamalan vahvalta ja todelliselta... (Tämän kautta toki ymmärrän että rakkaus esim. Jeesukseen voi olla joillekuille tosi tärkeää. Minua vain alkaa aina ärsyttää se Jeesus = Jumala -juttu, kun mielestäni kukaan tai mikään ei voi omia Jumalaa yksinään...)
Jaa-a. Kun sitä touhottaa näitä elämän arkisia pikku askareita ja suorastaan banaaleita toimintoja, niin sitä on jotenkin niin kauhean vaikea luottaa itseensä ja kokea että se mistä minä täälläkin niin innoissani puhun on ihan "arkista" totta, ei mitään fantasiaa vain.
Minusta joskus tuntuu että mitään merkkejä ei enää ole minulle tiedossa, vaan minun on nyt vaan jotenkin eheytettävä itseni ja päästettävä irti siitä omituisesta tarpeestani myötäillä jokaikistä ihmistä aina siihen pisteeseen että alan halventaa omia ikuisuusvisioitani sen vuoksi että joku toinen on valinnut materialismin tai skeptismin. Vähän kuin yrittäisi uskoa yhtäaikaa elämään ja kuolemaan. K-uskovaisuuskaan ei oikeastaan tippaakaan häiritse minun mielenrauhaani verrattuna siihen miten paljon myönnytyksiä yritän tehdä tieteelliselle ajattelulle joka vielä ei vakavissaan voi ajatellakaan että tapahtuisi sellaista kuin reinkarnaatio, tietoisuuden siirtyminen eteenpäin mahdollisesti toisessa muodossa etc.
Tai ehkäpä eräänlainen musta piste minussa (se mahdollisuus että mitään ei kuoleman jälkeen olekaan) on jonkinlaisena peräsimenä jotten nyt vallan huiskahda ylihenkiseksi ja ala höpöttää niin outoja että järki seisahtuu vallan... xD
Aivan varmasti usko yhteen ainoaan elämään ja kuolemaan on jossakin vaiheessa jotenkin palvellut ihmisiä, että he ovat sen valinneet. Ehkäpä se terästää meitä jotenkin, niin ettemme lusmuile ja jätä esim. rakastamatta sen tähden että "ehtiihän sitä sitten toisessakin elämässä".
Yksi ainoa todellakin on tärkeä. Nimitykset ovat moninaiset, minulle omin on Henki. Pitäytymällä Hengen ajatuksessa jää monimielinen ja loputon pähkäily. Rakkaus astuu elämään. Älköön vajavaisuuteni tukkiko oviaukkoa...
Kirjoitit:
>Tai ehkäpä eräänlainen musta piste minussa (se mahdollisuus että mitään ei kuoleman jälkeen olekaan) on jonkinlaisena peräsimenä jotten nyt vallan huiskahda ylihenkiseksi ja ala höpöttää niin outoja että järki seisahtuu vallan... xD <
Niin on kait se tarpeen epäily, ettei luule tietävänsä kaikkea eikä luule olevansa niin henkinen, koska arkinen ihmisenä eläminen ihmisten maailmassa nyt tärkeintä kuitenkin.
Muuten minua ihmetytti, kun menin googleen ja hakusanalla henkinen kehitys, siellä oli otsikkona "Vastaus tuli:DEL,DEL,DEL pelastusoppi" eli kirjoitukseni renelle. Miten se on mahdollista, että se sinne joutunut? Eihän se mitään haittaa, mutta ihmettelen vain miten? ja kuka?
Laitoin kerran jonkun hakusanan googleen tai johonkin, ja ensimmäisenä sieltä änkeää jotain mitä itse kirjoitin 2 - 3 v sitten Suomi24:ään. Kaippa se vaan on niin että Suomi24 on kuin monipäinen lohikärmes, ja ne asiat joista itse on kiinnostunut tapaavat olla niitä asioita joista itse on tullut kirjoittaneeksikin... Vaikkei niitä vuosien päästä enää muistaisikaan.
Olisihan se kyllä kiva että ei kovin pienen piirin tanhuamiseksi mene, eli löytyisi muiden ihmisten juttuja, kuin vain omiaan.
Kiitos vastauksesta, hyvä tietää että sullekin käynyt näin. Tuli nyt vain mieleen, että löytyisiköhän saatana tai helvetti hakusanalla renen kirjoituksia?
>>Minulla on usko ja toivokin, että sitten kun joistakin maisista asioista tulee tarpeettomia, ne putoavat pois itsestään luontevasti, sen suurempia tuskia aikaansaamatta. Esim. tuon seksuaalisuuden suhteen - ihmiset nyt eroavat muutenkin mitä moninaisimmista syistä. Jos joku ihminen alkaa kokea että hän rakastaa kaikkea olemassaolevaa yhtälaisesti, eikä tarvitse seksuaalisia purkauksia rakkautensa osoitukseksi (saati huvikkeeksi onttoon ja tyhjään sisällyksettömään elämään!) ja hänen kumppaninsa ei voi enää hänen kanssaan elää, niin silloin se oli tarkoitettu niin. Jos toinen ei ole valmis siirtymään next levelille, silloin hänen on etsittävä itselleen sopiva kumppani omalta tasoltaan.>Kaikkein vaikeinta tietysti on kun on vielä kynnyksellä, eikä tiedä varmasti onko valmis astumaan eteenpäin. Joissakin asioissa olen itse viettänyt kynnyksellä oikeastaan koko elämäni... Ymmärrän miten rassaavaa se voi olla. Lähinnä kai minun kynnykseni tosiaan on tuo että voinko todella olla VARMA siitä että tietoisuus jatkuu yli kuoleman. Tuntuu melkeinpä epäkohteliaalta uskoa tosissaan, koska on niin paljon ihmisiä jotka uskovat toisin, eivätkä he välttämättä ole minua jotenkin typerämpiä tai huonompia ihmisiä!Kaikkeudellinen Rakkaus,Oikeudenmukaisuus ja Nöyryys,,nuo ovat ainoita asioita joita pitämällä johtotähtenään
e-i v-o-i mennä vikaan eli toimit noiden periaatteiden puitteissa aina oikein ja rakentavasti,,se onko niistä "hyötyä" missään ei ole olennaista vaan se että ne ovat o-i-k-e-i-n ja vain se merkitsee ja on kaikkeudellinen totuus.
Rakkaus on vastaus ja salainen aivain kaikkiin salaisuuksiin mitä tarvitsemme,,,se todella "Täyttää kaikki lait" ja on tae Korkeimman läheisyydestä elämässämme.
Kirjoituksessasi oli elementtejä jotka olisivat sopineet hyvin vastineeksi kommentteihin joita olen esittänyt toisella nimellä toisella palstalla. Siellä kun en osannut oikein selventää minkä takia olen kurkkuani myöten täynnä sitä että hakemalla haetaan omasta minästä pääsemistä esim. juuri viinan avulla, niin tuo kuulostaa minulta oikealta:
>Päästäminen irti omasta "pelastumisestaan" ja periaatteessa itsekkäästä toivomuksesta ikuisuuden suhteen(mikä se kullakin sitten on) on olennaista,,toinen asia on sen ymmärtäminen ja sisäistäminen että,,,vaikka mitään ei olisi,tulisi,,olisi ollutkaan ei se vähennä niiden asioiden merkitystä jotka ovat ikuisia
Tässä se keskustelu: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000216&posting=22000000009712547
Mutta ymmärrän että siellä saattaa olla vähän turha yrittää puhua jostain ikuisesta, koska ko. palstan ns. edistyneemmät kirjoittajat kannattavat pyrkimystä, niinkuin minäkin olen tehnyt. Olen vain niin väsynyt siihen loputtomaan tyytymättömyyteen ja turhautumiseen mikä juontuu siitä että pitää olla koko ajan "varpahillaan" kun pitää kehittyä ja kasvaa. Ehkäpä pointti onkin siinä että sensijaan että haluaisin kasvattaa korskeaa kukintoa, haluaisinkin kasvattaa syvät juuret.
Tämä ehkä kuulostaa kovin mystiseltä, mitä pahoittelen. En osannut sillä palstalla, enkä osaa tälläkään, selventää niitä tuntemuksia mitä minulla nykyisin on. En osaa sanoa muuta kuin että en jaksa enää sitä että pitää "pakoilla itsenään olemista" ja "hakemalla hakea jotain suurempaa".
Elämissäni olen saanut tarpeeksi maailmasta, ja nyt olen saanut tarpeekseni maailmasta pakenemisesta. Ehkäpä se on se pointti.
Haluan yhdistää sen mikä on ylhäällä ja sen mikä on alhaalla.