Mihin persuilel annettu ääni oikeasti menee?

eNTÄ demareilel ? Hitlerille ilel

ilel

suilel tule ola vi sanoijolel masuilel insuilel

Olipa kerran eduskuntatalossa, kesken kiivaan ja arvokkaan istunnon, poliitikko nimeltä Demaristinen Megapieru. Tämä erikoinen hahmo ei ollut aivan tavallinen ihminen, vaan se edusti kaikkien suomalaisten poliittisten vääntöjen ja huumorin tiivistymää – pientä, mutta äänekästä ilmaa, joka halusi kerrankin päästä suuren maailman valokeilaan.

Istuntosali oli hiljainen ja arvokas. Puhujapöntössä ministeri puhui hitaasti ja vakavasti valtion budjetin leikkauksista. Yhtäkkiä salin takaosasta, aivan penkkirivien välistä, kuului matala ja varoittamaton *töts* – ja saman tien perään sellainen mahtava, kaikuva jyrähdys, että kattokruunutkin helisivät.

– Huiskaus sentään! puhemies parahti ja pudotti nuijansa lattialle.

Demaristinen Megapieru lähti kiitämään pitkin salin lattiaa kuin huomaamaton tuulenpuuska. Se kiisi eduskunnan puolueryhmien välistä, hipaisi kokoomuksen takariviä, otti vauhtia perussuomalaisten penkkien päältä ja teki näyttävän voltin keskellä salia. Kukaan ei tiennyt, mistä se oli tullut, mutta kaikki tiesivät, että nyt oli kyse valtiollisesta tapauksesta.

Virkamiehet juoksivat hädissään papereidensa kanssa, ja toimittajat kaivoivat kamerat esiin lehtereillä. Demaristinen Megapieru vain nauroi mielessään – se oli vihdoinkin saanut puheenvuoron, jota kukaan ei voinut keskeyttää tai hiljentää.

Lopulta Megapieru kohosi arvokkaasti kohti korkeaa kuparikattoa, jättäen jälkeensä vain pienen tuulenvireen ja hymyn joidenkin kansanedustajien kasvoille. Istunto keskeytettiin hetkeksi kahvitauon vuoksi, ja kaikki totesivat yhdessä: parlamentarismi on joskus yllättävän eläväistä.

Tauko oli ohi, ja eduskuntasali alkoi hiljalleen täyttyä kansanedustajista, jotka olivat saaneet kahvia ja uutta puhtia. Tunnelma salissa oli kuitenkin kepeämpi ja huomattavasti vähemmän jännittynyt kuin ennen taukoa – moni pyyhki silmäkulmastaan naurunkyyneleitä, ja puhemieskin oli ehtinyt oikoa kravattinsa.

Yhtäkkiä salin ilmastointikanavasta, aivan puhemiehen korvan yläpuolella olevasta ritilästä, kuului taas tuttu, salaperäinen *tsuh*.

Demaristinen Megapieru oli palannut!

Se laskeutui leijustellen alas kuin laskuvarjohyppääjä konsanaan, teki tyylikkään kierteen ilmassa ja istahti vaivattomasti suoraan valtiovarainministerin mikrofoniin. Ministeri hätkähti ja katsoi mikrofonia hämmästyneenä.

– Anteeksi, kuuluuko tämä nyt jakeluun? ministeri mumisi epäuskoisena.

Demaristinen Megapieru ei vastannut sanallakaan, mutta se päästi ilmoille pienen, rytmikkään ja hyväntuulisen *pööts*-äännen, aivan kuin se olisi taputtanut tahtia. Lehtereillä yleisö alkoi hykertää, ja salin takaosassa eräs ministeri yritti epätoivoisesti peittää naurunsa kahvikupillaan.

Puhemies kohotti nuijansa, mutta laski sen sitten hymyillen takaisin pöydälle.
– No niin, hän sanoi ja huokaisi hyväntuulisesti. – Vaikuttaa siltä, että oppositiolla – tai tällä kertaa tuulen puolella – on vielä sanottavaa budjetista. Annetaanpa arvovieras puheenvuoroon.

Demaristinen Megapieru pyörähti vielä kerran ilmassa merkiksi siitä, että demokratia ja huumori olivat tällä erää löytäneet yhteisen sävelen, ennen kuin se katosi lopullisesti kevätauringon mukana kohti eduskuntatalon korkeita holveja.

Olavi suilel tule sanoi Marin sillelle