Miekoista

Niin ja tuli vielä mieleen, että mitä virkaa miekassa oli ns. veriuralla?

Pienenä huomautuksena kirjoitukseesi miekkojen käyttämisestä pääasiassa pistämiseen. Miekkoja käytettiin roomalaisvallan lopulta aina 1600- luvulle saakka pääsääntöisesti lyömäaseena, jolla pyrittiin raa'alla voimalla murskaamaan vastustajan suojapanssari. Miekat olivat tuona aikana pääsääntöisesti niin raskaita, että niillä pistäminen olisi ollut hyvin vaikeata. Pistäminen palasi takaisin "muotiin" siinä vaiheessa kun ampuma-aseet tekivät vartaloa suojaavasta panssarista tarpeettomia.

Rooman legioonien historiansa aikana käyttämät miekat ovat hyvä läpileikkaus asetekniikan kehityksestä ja siitä, miten miekkaa käytettiin. Varhaiset legioonat taistelivat falangina, jonka miehet oli varustettu kypärällä, kilvellä, pronssisella rintapanssarilla, säärisuojuksilla, pitkällä keihäällä ja kreikkalaistyyppisellä yksiteräisellä lyömämiekalla. Miekkaan legioonalainen joutui näissä oloissa turvautumaan vasta siinä vaiheessa kun falangi syystä tai toisesta hajosi. Miekan hieman kaareva muoto suosi raajaan, kaulaan tai päähän lyömistä pistämisen sijaan vaikka pistäminenkin kyllä onnistui.

Seuraavassa kehitysvaiheessa roomalaiset ottivat käyttöön galdiuksen eli espanjalaisen miekan. Samalla panssarointi muuttui liuske tai suomupanssariksi, kilpi muuttui "nelikulmaiseksi" ja keihäästä tuli heittoase (pilum). Espanjalaisen miekan terä oli melko tasalevyinen, n. 70 cm pitkä ja se kapeni kolmiomaisesti kärjestä. Miekan tehokkain käyttötapa oli nopea pisto vartaloon, jossa jo 5 cm syvä haava oli tavallisesti kohtalokas. Legioonalainen opetettiin miekalla pistäessään horjuttamaan vastustajan tasapainoa suuntaamalla kilven kuvulla isku kohti vastustajan kasvoja. Vaihtoehtoisesti miekalla voitiin myös lyödä erityisesti silloin kun vastustajaa ajettiin takaa. Erinäisten kertomusten mukaan gladius teki niin pahaa jälkeä ihmisuurmissa, että kokeneetkaan legioonalaiset eivät mielellään jääneet työnsä jälkeä ihailemaan.

300-luvulla alkoi sitten kehitys kohti keskiaikaa. Sotilaiden panssarointi parani ja ratsuväen merkitys alkoi korostua. Samalla armeijat pienenivät siten, että jo 15.000 miehen sotajoukko oli suuri. Pistomiekalla ei enää pystynyt tekemään riittävästi vahinkoa ja gladiuksen tilalle tuli goottien ja germaanien jo aiemmin suosima kahden käden lyömämiekka. Samalla kilpi jäi pois käytöstä jalkamiehillä. Lyömämiekka säilytti kuten jo aiemmin mainitsin sitten asemansa siihen asti kunnes ampuma-aseet yleistyivät. Pistoaseena keskiaikaisella ritarilla oli tikari.

Liekki kirjoitti:

Pienenä huomautuksena kirjoitukseesi miekkojen käyttämisestä pääasiassa pistämiseen. Miekkoja käytettiin roomalaisvallan lopulta aina 1600- luvulle saakka pääsääntöisesti lyömäaseena, jolla pyrittiin raa'alla voimalla murskaamaan vastustajan suojapanssari. Miekat olivat tuona aikana pääsääntöisesti niin raskaita, että niillä pistäminen olisi ollut hyvin vaikeata. Pistäminen palasi takaisin "muotiin" siinä vaiheessa kun ampuma-aseet tekivät vartaloa suojaavasta panssarista tarpeettomia.

Rooman legioonien historiansa aikana käyttämät miekat ovat hyvä läpileikkaus asetekniikan kehityksestä ja siitä, miten miekkaa käytettiin. Varhaiset legioonat taistelivat falangina, jonka miehet oli varustettu kypärällä, kilvellä, pronssisella rintapanssarilla, säärisuojuksilla, pitkällä keihäällä ja kreikkalaistyyppisellä yksiteräisellä lyömämiekalla. Miekkaan legioonalainen joutui näissä oloissa turvautumaan vasta siinä vaiheessa kun falangi syystä tai toisesta hajosi. Miekan hieman kaareva muoto suosi raajaan, kaulaan tai päähän lyömistä pistämisen sijaan vaikka pistäminenkin kyllä onnistui.

Seuraavassa kehitysvaiheessa roomalaiset ottivat käyttöön galdiuksen eli espanjalaisen miekan. Samalla panssarointi muuttui liuske tai suomupanssariksi, kilpi muuttui "nelikulmaiseksi" ja keihäästä tuli heittoase (pilum). Espanjalaisen miekan terä oli melko tasalevyinen, n. 70 cm pitkä ja se kapeni kolmiomaisesti kärjestä. Miekan tehokkain käyttötapa oli nopea pisto vartaloon, jossa jo 5 cm syvä haava oli tavallisesti kohtalokas. Legioonalainen opetettiin miekalla pistäessään horjuttamaan vastustajan tasapainoa suuntaamalla kilven kuvulla isku kohti vastustajan kasvoja. Vaihtoehtoisesti miekalla voitiin myös lyödä erityisesti silloin kun vastustajaa ajettiin takaa. Erinäisten kertomusten mukaan gladius teki niin pahaa jälkeä ihmisuurmissa, että kokeneetkaan legioonalaiset eivät mielellään jääneet työnsä jälkeä ihailemaan.

300-luvulla alkoi sitten kehitys kohti keskiaikaa. Sotilaiden panssarointi parani ja ratsuväen merkitys alkoi korostua. Samalla armeijat pienenivät siten, että jo 15.000 miehen sotajoukko oli suuri. Pistomiekalla ei enää pystynyt tekemään riittävästi vahinkoa ja gladiuksen tilalle tuli goottien ja germaanien jo aiemmin suosima kahden käden lyömämiekka. Samalla kilpi jäi pois käytöstä jalkamiehillä. Lyömämiekka säilytti kuten jo aiemmin mainitsin sitten asemansa siihen asti kunnes ampuma-aseet yleistyivät. Pistoaseena keskiaikaisella ritarilla oli tikari.

Lue lisää

Kiitos. Asiallinen ja asiantunteva. Lisää tällaista.

Liekki kirjoitti:

Pienenä huomautuksena kirjoitukseesi miekkojen käyttämisestä pääasiassa pistämiseen. Miekkoja käytettiin roomalaisvallan lopulta aina 1600- luvulle saakka pääsääntöisesti lyömäaseena, jolla pyrittiin raa'alla voimalla murskaamaan vastustajan suojapanssari. Miekat olivat tuona aikana pääsääntöisesti niin raskaita, että niillä pistäminen olisi ollut hyvin vaikeata. Pistäminen palasi takaisin "muotiin" siinä vaiheessa kun ampuma-aseet tekivät vartaloa suojaavasta panssarista tarpeettomia.

Rooman legioonien historiansa aikana käyttämät miekat ovat hyvä läpileikkaus asetekniikan kehityksestä ja siitä, miten miekkaa käytettiin. Varhaiset legioonat taistelivat falangina, jonka miehet oli varustettu kypärällä, kilvellä, pronssisella rintapanssarilla, säärisuojuksilla, pitkällä keihäällä ja kreikkalaistyyppisellä yksiteräisellä lyömämiekalla. Miekkaan legioonalainen joutui näissä oloissa turvautumaan vasta siinä vaiheessa kun falangi syystä tai toisesta hajosi. Miekan hieman kaareva muoto suosi raajaan, kaulaan tai päähän lyömistä pistämisen sijaan vaikka pistäminenkin kyllä onnistui.

Seuraavassa kehitysvaiheessa roomalaiset ottivat käyttöön galdiuksen eli espanjalaisen miekan. Samalla panssarointi muuttui liuske tai suomupanssariksi, kilpi muuttui "nelikulmaiseksi" ja keihäästä tuli heittoase (pilum). Espanjalaisen miekan terä oli melko tasalevyinen, n. 70 cm pitkä ja se kapeni kolmiomaisesti kärjestä. Miekan tehokkain käyttötapa oli nopea pisto vartaloon, jossa jo 5 cm syvä haava oli tavallisesti kohtalokas. Legioonalainen opetettiin miekalla pistäessään horjuttamaan vastustajan tasapainoa suuntaamalla kilven kuvulla isku kohti vastustajan kasvoja. Vaihtoehtoisesti miekalla voitiin myös lyödä erityisesti silloin kun vastustajaa ajettiin takaa. Erinäisten kertomusten mukaan gladius teki niin pahaa jälkeä ihmisuurmissa, että kokeneetkaan legioonalaiset eivät mielellään jääneet työnsä jälkeä ihailemaan.

300-luvulla alkoi sitten kehitys kohti keskiaikaa. Sotilaiden panssarointi parani ja ratsuväen merkitys alkoi korostua. Samalla armeijat pienenivät siten, että jo 15.000 miehen sotajoukko oli suuri. Pistomiekalla ei enää pystynyt tekemään riittävästi vahinkoa ja gladiuksen tilalle tuli goottien ja germaanien jo aiemmin suosima kahden käden lyömämiekka. Samalla kilpi jäi pois käytöstä jalkamiehillä. Lyömämiekka säilytti kuten jo aiemmin mainitsin sitten asemansa siihen asti kunnes ampuma-aseet yleistyivät. Pistoaseena keskiaikaisella ritarilla oli tikari.

Lue lisää

Täsmälleen väärin. Miekkoja EI käytetty lyömäaseina. Pelkästään sellaisiksi suunniteltuja miekkoja ei ole kuin muutama harva, sapeli tyyppisiä aseita lukuunottamatta.

Kreikkalaiset miekat OLIVAT kaksiteräisiä. Niiden kärki oli voimakkaasti suippeneva, mutta niissä oli yleensä levennys säilä osuudessa aivan kärjen takana. Nämä kertovat ilmiselvästi kyseessä olevan kaksi käyttö aseen. Terävä kärki sopii pistoon ja levennys antoi lyönnissä massaa miekan terälle. Tietenkin miekka oli melkeimpä merkityksetön esim. Filippoksen parannetulle falagille. Jos sen käyttöön jouduttiin, niin heikosti panssaroidut ja (suhteellisen) pienin kilvin varustetut sotilaat eivät olleet kovin hyvissä asemissa menetettyään keihäidensä turvan.

Mitä taas tulee germaaneihin, niin heillä EI ollut kahdenkäden miekkoja. Koskaan. Aseet Rooman Tasavallan aikoihin olivat yleensä lyhyitä ja heillä oli arkeologien mukaan kaksi päätyyppiä, joista toinen oli cladius tyyppiä. Ainoa, joka on edes lähellä sitä mitä sinä esität oli Zweihander 'kaksikätinen', mutta sitä eivät kehittäneet roomalaisajan germaanit, vaan se ilmestyi sotakentille muutamaksi vuosikymmeneksi 1400- luvulla vastaamaan juuri ilmestynyttä kokohaarniskaan pukeutunutta ritaria. Kumpikin, sekä ase että kokohaarniska hävisivät 1500- luvun alussa, kun lentävä lyijykuula vei panssarin ja siten Zweihanderin tarkoituksen.

Gooteista ei ole hajua, mutta koska kyseessä oli osa heimo, eikä kokonainen kansa en osaa kuvitella heidän käyttäneen kahdenkäden miekkoja koska sen enempää kelteillä, kuin germaaneilla ei sellaisia ollut.

Useimmat miekka löydökset pronssiajalta aina 1400-luvulle olivat aivan liian lyhytkahvaisia kahden käden käyttöön ja terä mallit osoittavat selvästi aseiden olleen pääasiallisesti pistomiekkoja, joskin jokainen oli myös tarpeeksi painava sopiakseen lyöntiin. Mutta tekikö kukaan niin normaalisti?

Ensinnäkin on historialliset kirjoitukset. Lähes kaikki Jaques de Molneyn kuulustelu kirjoituksista ja ristiretkeläiskuvauksista aina Shakespereen asti puhuvat, kuin miekka vietiin vastustajan 'läpi' (runned the sword through). Haavoista löytyy myös kuvauksia, lukuunottamatta amputaatioita, joiden luulisi olevan yleisiä jos miekalla olisi lyöty eikä pistetty.

Toisekseen on tilanteen fysiikka. Jos kaksi miestä taistelee ja toinen nostaa miekan päänsä yläpuolelle toisen työntäessään terä edellä miekan jonkun sisuksiin, niin kumman miekka on ensin perillä? Totuus on, että jos miekkaa olisi heilutettu niin kuin elokuvissa, olisi taistelukentän tehokkain mies ollut se, jolla olisi ollut älliä pistää eikä huitoa.

Lisäksi yleisin panssarityyppi oli koko keskiajan satavuotiseen sotaan asti rengaspanssari, joskus lisättynä muutamalla levyn palalla strategisiin kohtiin. Kumpi iskutyyppi läpäisee paremmmin panssaria?

Fysiikka kertoo kineettisen energian olevan muotoa k=mv^2, eli massa kertaa nopeus kertaa nopeus. Eli miekan kärjen olisi oltava nopea ja raskas. Nopeus menee kyllä heilahdus lyönnin puolelle, vaikka jotkut miekkailua harrastavat saattavatkin älähtää. Annetaan heilahdukselle arvo 1 ja sanotaan piston olevan puolta hitaampi: 0,5. Entä massa? No miekkan massaksi sanotaan vaikka 8 kg. Joten miekkaansa heilauttaja saa arvoksi 8 (8*1*1), Entäpä pisto? No pistossa onkin takana ainakin puolet miekkailijan omasta massasta, eli panssari päällä karkeasti 50 kg. 50*0,5*0,5=12,5. Pisto tuo yli puolet enemmän kineettistä energiaa panssaria vastaan ja tässä ei oteta edes huomioon sitä, että se tuo sen pienemmälle alueelle jolloin siitä tulisi huomattavasti suurempi osa hyötykäyttöön, eli se menisi läpi paremmin.

Taistelukenttä on aina ollut darwinistitnen paikka. Vain sellaiset taktiikat ja aseet joista on hyötyä jäävät jäljelle, koska muidenlaisten käyttäjät kuolevat pois. Pistohyökkäys on nopeampi käynnistää, tehokkaampi ja ilmiselvästi esillä historiassa ja aseissa. Ainoa joka ei usko pistoon on Hollywood, mutta sen stunt miehet eivät kuolekaan taistellessaan huonoilla taktiikoilla.

Jos on kiinnostusta tarkastella miekkoja ja niiden muotoa, sekä tarkastella niiden käyttötarkoitusta puhtaasti älylliseltä kantilta, niin sword directin replika sivut ovat varsin kattavat. Vilkaise itse www.swordsdirect.com

Durandal. kirjoitti:

Täsmälleen väärin. Miekkoja EI käytetty lyömäaseina. Pelkästään sellaisiksi suunniteltuja miekkoja ei ole kuin muutama harva, sapeli tyyppisiä aseita lukuunottamatta.

Kreikkalaiset miekat OLIVAT kaksiteräisiä. Niiden kärki oli voimakkaasti suippeneva, mutta niissä oli yleensä levennys säilä osuudessa aivan kärjen takana. Nämä kertovat ilmiselvästi kyseessä olevan kaksi käyttö aseen. Terävä kärki sopii pistoon ja levennys antoi lyönnissä massaa miekan terälle. Tietenkin miekka oli melkeimpä merkityksetön esim. Filippoksen parannetulle falagille. Jos sen käyttöön jouduttiin, niin heikosti panssaroidut ja (suhteellisen) pienin kilvin varustetut sotilaat eivät olleet kovin hyvissä asemissa menetettyään keihäidensä turvan.

Mitä taas tulee germaaneihin, niin heillä EI ollut kahdenkäden miekkoja. Koskaan. Aseet Rooman Tasavallan aikoihin olivat yleensä lyhyitä ja heillä oli arkeologien mukaan kaksi päätyyppiä, joista toinen oli cladius tyyppiä. Ainoa, joka on edes lähellä sitä mitä sinä esität oli Zweihander 'kaksikätinen', mutta sitä eivät kehittäneet roomalaisajan germaanit, vaan se ilmestyi sotakentille muutamaksi vuosikymmeneksi 1400- luvulla vastaamaan juuri ilmestynyttä kokohaarniskaan pukeutunutta ritaria. Kumpikin, sekä ase että kokohaarniska hävisivät 1500- luvun alussa, kun lentävä lyijykuula vei panssarin ja siten Zweihanderin tarkoituksen.

Gooteista ei ole hajua, mutta koska kyseessä oli osa heimo, eikä kokonainen kansa en osaa kuvitella heidän käyttäneen kahdenkäden miekkoja koska sen enempää kelteillä, kuin germaaneilla ei sellaisia ollut.

Useimmat miekka löydökset pronssiajalta aina 1400-luvulle olivat aivan liian lyhytkahvaisia kahden käden käyttöön ja terä mallit osoittavat selvästi aseiden olleen pääasiallisesti pistomiekkoja, joskin jokainen oli myös tarpeeksi painava sopiakseen lyöntiin. Mutta tekikö kukaan niin normaalisti?

Ensinnäkin on historialliset kirjoitukset. Lähes kaikki Jaques de Molneyn kuulustelu kirjoituksista ja ristiretkeläiskuvauksista aina Shakespereen asti puhuvat, kuin miekka vietiin vastustajan 'läpi' (runned the sword through). Haavoista löytyy myös kuvauksia, lukuunottamatta amputaatioita, joiden luulisi olevan yleisiä jos miekalla olisi lyöty eikä pistetty.

Toisekseen on tilanteen fysiikka. Jos kaksi miestä taistelee ja toinen nostaa miekan päänsä yläpuolelle toisen työntäessään terä edellä miekan jonkun sisuksiin, niin kumman miekka on ensin perillä? Totuus on, että jos miekkaa olisi heilutettu niin kuin elokuvissa, olisi taistelukentän tehokkain mies ollut se, jolla olisi ollut älliä pistää eikä huitoa.

Lisäksi yleisin panssarityyppi oli koko keskiajan satavuotiseen sotaan asti rengaspanssari, joskus lisättynä muutamalla levyn palalla strategisiin kohtiin. Kumpi iskutyyppi läpäisee paremmmin panssaria?

Fysiikka kertoo kineettisen energian olevan muotoa k=mv^2, eli massa kertaa nopeus kertaa nopeus. Eli miekan kärjen olisi oltava nopea ja raskas. Nopeus menee kyllä heilahdus lyönnin puolelle, vaikka jotkut miekkailua harrastavat saattavatkin älähtää. Annetaan heilahdukselle arvo 1 ja sanotaan piston olevan puolta hitaampi: 0,5. Entä massa? No miekkan massaksi sanotaan vaikka 8 kg. Joten miekkaansa heilauttaja saa arvoksi 8 (8*1*1), Entäpä pisto? No pistossa onkin takana ainakin puolet miekkailijan omasta massasta, eli panssari päällä karkeasti 50 kg. 50*0,5*0,5=12,5. Pisto tuo yli puolet enemmän kineettistä energiaa panssaria vastaan ja tässä ei oteta edes huomioon sitä, että se tuo sen pienemmälle alueelle jolloin siitä tulisi huomattavasti suurempi osa hyötykäyttöön, eli se menisi läpi paremmin.

Taistelukenttä on aina ollut darwinistitnen paikka. Vain sellaiset taktiikat ja aseet joista on hyötyä jäävät jäljelle, koska muidenlaisten käyttäjät kuolevat pois. Pistohyökkäys on nopeampi käynnistää, tehokkaampi ja ilmiselvästi esillä historiassa ja aseissa. Ainoa joka ei usko pistoon on Hollywood, mutta sen stunt miehet eivät kuolekaan taistellessaan huonoilla taktiikoilla.

Jos on kiinnostusta tarkastella miekkoja ja niiden muotoa, sekä tarkastella niiden käyttötarkoitusta puhtaasti älylliseltä kantilta, niin sword directin replika sivut ovat varsin kattavat. Vilkaise itse www.swordsdirect.com

Lue lisää

"Lisäksi yleisin panssarityyppi oli koko keskiajan satavuotiseen sotaan asti rengaspanssari, joskus lisättynä muutamalla levyn palalla strategisiin kohtiin. Kumpi iskutyyppi läpäisee paremmmin panssaria?"

Luultavasti tarkoitit nimenomaan ritariluokan ylsisintä panssarityyppiä. Tavalliset jalkamiehethän käyttivät topattua, nahkaista tai metallilevyillä/niiteillä/renkailla päällystettyä suojatakkia jos suojaa käyttivät.

Rengaspanssari sellaisenaan oli käytössä n. 1250-luvulle asti jolloin siihen rupeaa ilmestymään levystä valmistettuja osia. Ensimmäinen parannus on polvisuojat. Sen jälkeen tulivat sääri- ja reisisuojat. Nämä ilmestyvät joskus 1200-luvun lopulla. 1300-luvun alussa rupeaa ilmestymään käsivarsiin sekä olkapäihin tehtyjä suojia sekä kainaloita sekä kyynärtaipeita suojaavia kiekkoja. Tähän asti käytettiin myös haarniskan päällä vaatteita jotka paitsi kantoivat mahdollisesti käyttäjänsä tunnuksia, myös suojasivat viilloilta ja tiettyyn rajaan asti iskuilta kun myös rengaspanssarin alla käytettiin topattuja suojavaatteita. n. 1350-luvulta alkaen myös rintapanssari oli valmistettu metallilevystä ja kokonaisuus muistutti jo sitä miltä ritarihaarniska näytti myös satavuotisen sodan lopussa 1453.

Durandal. kirjoitti:

Täsmälleen väärin. Miekkoja EI käytetty lyömäaseina. Pelkästään sellaisiksi suunniteltuja miekkoja ei ole kuin muutama harva, sapeli tyyppisiä aseita lukuunottamatta.

Kreikkalaiset miekat OLIVAT kaksiteräisiä. Niiden kärki oli voimakkaasti suippeneva, mutta niissä oli yleensä levennys säilä osuudessa aivan kärjen takana. Nämä kertovat ilmiselvästi kyseessä olevan kaksi käyttö aseen. Terävä kärki sopii pistoon ja levennys antoi lyönnissä massaa miekan terälle. Tietenkin miekka oli melkeimpä merkityksetön esim. Filippoksen parannetulle falagille. Jos sen käyttöön jouduttiin, niin heikosti panssaroidut ja (suhteellisen) pienin kilvin varustetut sotilaat eivät olleet kovin hyvissä asemissa menetettyään keihäidensä turvan.

Mitä taas tulee germaaneihin, niin heillä EI ollut kahdenkäden miekkoja. Koskaan. Aseet Rooman Tasavallan aikoihin olivat yleensä lyhyitä ja heillä oli arkeologien mukaan kaksi päätyyppiä, joista toinen oli cladius tyyppiä. Ainoa, joka on edes lähellä sitä mitä sinä esität oli Zweihander 'kaksikätinen', mutta sitä eivät kehittäneet roomalaisajan germaanit, vaan se ilmestyi sotakentille muutamaksi vuosikymmeneksi 1400- luvulla vastaamaan juuri ilmestynyttä kokohaarniskaan pukeutunutta ritaria. Kumpikin, sekä ase että kokohaarniska hävisivät 1500- luvun alussa, kun lentävä lyijykuula vei panssarin ja siten Zweihanderin tarkoituksen.

Gooteista ei ole hajua, mutta koska kyseessä oli osa heimo, eikä kokonainen kansa en osaa kuvitella heidän käyttäneen kahdenkäden miekkoja koska sen enempää kelteillä, kuin germaaneilla ei sellaisia ollut.

Useimmat miekka löydökset pronssiajalta aina 1400-luvulle olivat aivan liian lyhytkahvaisia kahden käden käyttöön ja terä mallit osoittavat selvästi aseiden olleen pääasiallisesti pistomiekkoja, joskin jokainen oli myös tarpeeksi painava sopiakseen lyöntiin. Mutta tekikö kukaan niin normaalisti?

Ensinnäkin on historialliset kirjoitukset. Lähes kaikki Jaques de Molneyn kuulustelu kirjoituksista ja ristiretkeläiskuvauksista aina Shakespereen asti puhuvat, kuin miekka vietiin vastustajan 'läpi' (runned the sword through). Haavoista löytyy myös kuvauksia, lukuunottamatta amputaatioita, joiden luulisi olevan yleisiä jos miekalla olisi lyöty eikä pistetty.

Toisekseen on tilanteen fysiikka. Jos kaksi miestä taistelee ja toinen nostaa miekan päänsä yläpuolelle toisen työntäessään terä edellä miekan jonkun sisuksiin, niin kumman miekka on ensin perillä? Totuus on, että jos miekkaa olisi heilutettu niin kuin elokuvissa, olisi taistelukentän tehokkain mies ollut se, jolla olisi ollut älliä pistää eikä huitoa.

Lisäksi yleisin panssarityyppi oli koko keskiajan satavuotiseen sotaan asti rengaspanssari, joskus lisättynä muutamalla levyn palalla strategisiin kohtiin. Kumpi iskutyyppi läpäisee paremmmin panssaria?

Fysiikka kertoo kineettisen energian olevan muotoa k=mv^2, eli massa kertaa nopeus kertaa nopeus. Eli miekan kärjen olisi oltava nopea ja raskas. Nopeus menee kyllä heilahdus lyönnin puolelle, vaikka jotkut miekkailua harrastavat saattavatkin älähtää. Annetaan heilahdukselle arvo 1 ja sanotaan piston olevan puolta hitaampi: 0,5. Entä massa? No miekkan massaksi sanotaan vaikka 8 kg. Joten miekkaansa heilauttaja saa arvoksi 8 (8*1*1), Entäpä pisto? No pistossa onkin takana ainakin puolet miekkailijan omasta massasta, eli panssari päällä karkeasti 50 kg. 50*0,5*0,5=12,5. Pisto tuo yli puolet enemmän kineettistä energiaa panssaria vastaan ja tässä ei oteta edes huomioon sitä, että se tuo sen pienemmälle alueelle jolloin siitä tulisi huomattavasti suurempi osa hyötykäyttöön, eli se menisi läpi paremmin.

Taistelukenttä on aina ollut darwinistitnen paikka. Vain sellaiset taktiikat ja aseet joista on hyötyä jäävät jäljelle, koska muidenlaisten käyttäjät kuolevat pois. Pistohyökkäys on nopeampi käynnistää, tehokkaampi ja ilmiselvästi esillä historiassa ja aseissa. Ainoa joka ei usko pistoon on Hollywood, mutta sen stunt miehet eivät kuolekaan taistellessaan huonoilla taktiikoilla.

Jos on kiinnostusta tarkastella miekkoja ja niiden muotoa, sekä tarkastella niiden käyttötarkoitusta puhtaasti älylliseltä kantilta, niin sword directin replika sivut ovat varsin kattavat. Vilkaise itse www.swordsdirect.com

Lue lisää

En ole ihan varma puhummeko aivan samasta asiasta.

Sellaista miekkaa ei ole, jossa ei olisi terävää kärkeä jolla voi tarvittaessa pistää. On kuitenkin hieman eri asia miten miekkaa tai jotakin muuta asetta on eri aikoina käytetty ja opetettu käyttämään. Gladiusta esimerkiksi opetettiin käyttämään pistämiseen koska sen aikaisilla roomalaisten vastustajilla ei yleensä ollut joko lainkaan panssaria tai se suojasi vain rinnan ja ylävatsan aluetta. Sotilaan paras suoja tuona aikana oli kilpi, jonka pelistä poistamiseen roomalaisten keihäs oli tarkoitettu. Keihään ohut pitkä kärki läpäisi helposti paksunkin kilven ja jos se ei osunut vastustajan vartaloon se joka tapauksessa taittui ja keihäs jäi roikkumaan kilpeen. Tällöin vastustajan oli pakko heittää kilpi pois, koska siinä roikkuva keihäs esti sen käyttämisen. Sama suoja oli muuten roomalaisilla itsellään.

Kun panssarointi parani ja sotilaille alkoi olla vartalon ja raajat paremmin suojaavia varusteita, niin silloin pistäminen ei enää ollutkaan tehokkain tapa vaan miekalla alettiin nimenomaan lyödä. Lyömisen tekokkuus on siinä, että jos sotilaalla on aloite käsisään, niin lyöntien kohteena oleva vastustaja ei kovin helposti ole sellaisessa asemassa, että pääsisi hallitusti pistämään. Pistäminen oli tietysti aina tehokas tapa kun vastustajalla ei ollut panssaria.

Siitä, että taistelussa jokainen yksilö käyttää sitä tapaa, joka on paras juuri sillä hetkellä ei liene epäselvyyttä eikä myöskään siitä, että pisto on nopeampi kuin lyönti. Miekan paino ja pituus vaikuttavat kuitenkin paljon siihen, kuinka helppoa miekalla on pistää. Gladiuksella esimerkiksi oli helppoa pistää, koska sen terä oli suhteellisen lyhyt. Ritarien miekat taas ovat suhteellisen pitkiä ja painavia ja niillä psitämien on hankalampaa.

Englantilainen historioitsija Adrian Goldsworthy on kirjoittanut useampia kirjoja roomalaisten käymistä sodista, rooman legioonista jne. joissa selvitellään myös aseiden käyttöä ja kehitystä. Tiedot Germaaneilta omaksutusta kahden käden miekasta ja siitä, että legioonasoturi luopui kilvestä n. vuonna 300 jkr ovat peräisin näistä teoksista. Muutoin kahden käden miekka ja yhdellä kädellä käyteltävä miekka ovat luonnollisesti koko ajan olleet käytössä rinnakkain. Tulee myös muistaa, että kautta aikain armeijoissa on ollut eri tavoin aseistettuja sotilaita. Niinpä roomankin armeijassa siinäkin vaiheessa kun legioonalaisen aseeksi tuli raskas miekka, oli edelleen joukkoja jotka oli aseistettu keveämmillä miekoilla. Sama koski myöhemmin myös esimerkiksi ritariarmeijoita, joissa oli usein vain parisataa varsinaista ritaria, muutama tuhat panssaroitua jalkamiestä ja useampi tuhat kevyesti aseistettua "nostomiestä". Näissä oloissa pistäminen oli edelleen tehokas taistelutapa suurimmalle osalle sotilaista, mutta tuskin pistomiekka hevin läpäisi panssarin suojaamaa sotilasta.

Lukemani mukaan rengaspanssari antaa varsin hyvän suojan nimenomaan pistoja vastaan mutta suojaa heikommin iskuilta. Mutta ehkä olen väärässä?

Amputaatioista todettakoon muuten, että roomalaisten aikana amputaatioita tehtiin paljon ja että roomalaiset välskärit olivat erittäin taitavia niitä tekemään. Vartaloon osuneille pistohaavoille roomalaiset eivät sen sijaan osanneet tehdä kovinkaan paljon vaan potilas tavallisesti kuoli haavan aiheuttamiin tulehduksiin. Roomalaisajan jälkeen onnistuneen amputoinnin taito jostakin syystä lähes katosi vuosisatojen ajaksi. Tämä selittänee varsin pitkälle sen, miksi mainitsemiasi amputointeja ei juuri kuvata esimerkiksi keskiajalla. Potilaat yksinkertaisesti kuolivat eikä amputaatiota uskaltanut kovin moni välskäri välttämättä edes yrittää. Vasta Napoleonin aikoina lääkintähuoltoon alettiin kiinnittää enemmän huomiota ja järjestää sitä ammattimaisesti.

Hollywood tyyppistä miekkailua tuskin on koskaan nähty taistelukentällä. Terve nuorehko mies kesti lähitaistelua ehkä noin 15 minuuttia ennen kuin oli fyysisesti niin poikki, että oli pakko levätä. Tämän vuoksi taistelut yleensä ratkaisi se, kumman puolen kantti kesti ja ruumiit tehtiin siinä vaiheessa kun tappion kärsineiden selät olivat kohti voittajan miekkoja. Esimerkiksi roomalaisajalla voittajan tappiot kenttätaistelussa olivat tyypillisesti noin 1000-2000 miestä kaatuniena ja haavoittuneina kun häviäjä saattoi helposti menettää 10.000 tai jopa 20.000 miestä voittajien hakatessa pakenijoita maahan. Suurin epäsuhta voittajan ja häviäjän välillä oli ilmeisesti taistelu, jossa Ceasar Afrikassa löi Pompeiuksen pojan johtaman armeijan. Caesarin sotilaat lahatsivat tuolloin noin 50.000 miestä omien tappioiden ollessa noin 500 miestä.

Kreikkalaisen miekan osalta olet oikessa siinä, että sen terä on kaksipuolinen.

Liekki kirjoitti:

En ole ihan varma puhummeko aivan samasta asiasta.

Sellaista miekkaa ei ole, jossa ei olisi terävää kärkeä jolla voi tarvittaessa pistää. On kuitenkin hieman eri asia miten miekkaa tai jotakin muuta asetta on eri aikoina käytetty ja opetettu käyttämään. Gladiusta esimerkiksi opetettiin käyttämään pistämiseen koska sen aikaisilla roomalaisten vastustajilla ei yleensä ollut joko lainkaan panssaria tai se suojasi vain rinnan ja ylävatsan aluetta. Sotilaan paras suoja tuona aikana oli kilpi, jonka pelistä poistamiseen roomalaisten keihäs oli tarkoitettu. Keihään ohut pitkä kärki läpäisi helposti paksunkin kilven ja jos se ei osunut vastustajan vartaloon se joka tapauksessa taittui ja keihäs jäi roikkumaan kilpeen. Tällöin vastustajan oli pakko heittää kilpi pois, koska siinä roikkuva keihäs esti sen käyttämisen. Sama suoja oli muuten roomalaisilla itsellään.

Kun panssarointi parani ja sotilaille alkoi olla vartalon ja raajat paremmin suojaavia varusteita, niin silloin pistäminen ei enää ollutkaan tehokkain tapa vaan miekalla alettiin nimenomaan lyödä. Lyömisen tekokkuus on siinä, että jos sotilaalla on aloite käsisään, niin lyöntien kohteena oleva vastustaja ei kovin helposti ole sellaisessa asemassa, että pääsisi hallitusti pistämään. Pistäminen oli tietysti aina tehokas tapa kun vastustajalla ei ollut panssaria.

Siitä, että taistelussa jokainen yksilö käyttää sitä tapaa, joka on paras juuri sillä hetkellä ei liene epäselvyyttä eikä myöskään siitä, että pisto on nopeampi kuin lyönti. Miekan paino ja pituus vaikuttavat kuitenkin paljon siihen, kuinka helppoa miekalla on pistää. Gladiuksella esimerkiksi oli helppoa pistää, koska sen terä oli suhteellisen lyhyt. Ritarien miekat taas ovat suhteellisen pitkiä ja painavia ja niillä psitämien on hankalampaa.

Englantilainen historioitsija Adrian Goldsworthy on kirjoittanut useampia kirjoja roomalaisten käymistä sodista, rooman legioonista jne. joissa selvitellään myös aseiden käyttöä ja kehitystä. Tiedot Germaaneilta omaksutusta kahden käden miekasta ja siitä, että legioonasoturi luopui kilvestä n. vuonna 300 jkr ovat peräisin näistä teoksista. Muutoin kahden käden miekka ja yhdellä kädellä käyteltävä miekka ovat luonnollisesti koko ajan olleet käytössä rinnakkain. Tulee myös muistaa, että kautta aikain armeijoissa on ollut eri tavoin aseistettuja sotilaita. Niinpä roomankin armeijassa siinäkin vaiheessa kun legioonalaisen aseeksi tuli raskas miekka, oli edelleen joukkoja jotka oli aseistettu keveämmillä miekoilla. Sama koski myöhemmin myös esimerkiksi ritariarmeijoita, joissa oli usein vain parisataa varsinaista ritaria, muutama tuhat panssaroitua jalkamiestä ja useampi tuhat kevyesti aseistettua "nostomiestä". Näissä oloissa pistäminen oli edelleen tehokas taistelutapa suurimmalle osalle sotilaista, mutta tuskin pistomiekka hevin läpäisi panssarin suojaamaa sotilasta.

Lukemani mukaan rengaspanssari antaa varsin hyvän suojan nimenomaan pistoja vastaan mutta suojaa heikommin iskuilta. Mutta ehkä olen väärässä?

Amputaatioista todettakoon muuten, että roomalaisten aikana amputaatioita tehtiin paljon ja että roomalaiset välskärit olivat erittäin taitavia niitä tekemään. Vartaloon osuneille pistohaavoille roomalaiset eivät sen sijaan osanneet tehdä kovinkaan paljon vaan potilas tavallisesti kuoli haavan aiheuttamiin tulehduksiin. Roomalaisajan jälkeen onnistuneen amputoinnin taito jostakin syystä lähes katosi vuosisatojen ajaksi. Tämä selittänee varsin pitkälle sen, miksi mainitsemiasi amputointeja ei juuri kuvata esimerkiksi keskiajalla. Potilaat yksinkertaisesti kuolivat eikä amputaatiota uskaltanut kovin moni välskäri välttämättä edes yrittää. Vasta Napoleonin aikoina lääkintähuoltoon alettiin kiinnittää enemmän huomiota ja järjestää sitä ammattimaisesti.

Hollywood tyyppistä miekkailua tuskin on koskaan nähty taistelukentällä. Terve nuorehko mies kesti lähitaistelua ehkä noin 15 minuuttia ennen kuin oli fyysisesti niin poikki, että oli pakko levätä. Tämän vuoksi taistelut yleensä ratkaisi se, kumman puolen kantti kesti ja ruumiit tehtiin siinä vaiheessa kun tappion kärsineiden selät olivat kohti voittajan miekkoja. Esimerkiksi roomalaisajalla voittajan tappiot kenttätaistelussa olivat tyypillisesti noin 1000-2000 miestä kaatuniena ja haavoittuneina kun häviäjä saattoi helposti menettää 10.000 tai jopa 20.000 miestä voittajien hakatessa pakenijoita maahan. Suurin epäsuhta voittajan ja häviäjän välillä oli ilmeisesti taistelu, jossa Ceasar Afrikassa löi Pompeiuksen pojan johtaman armeijan. Caesarin sotilaat lahatsivat tuolloin noin 50.000 miestä omien tappioiden ollessa noin 500 miestä.

Kreikkalaisen miekan osalta olet oikessa siinä, että sen terä on kaksipuolinen.

Lue lisää

Katsotaampa asiaa hivenen toisin. Keskiajalla, suunnilleen Kaarle Suuresta aina Satavuotisen sodan loppuun, noin 800 vuoden ajan, taisteluja hallitsi raskas ratsuväki, eli yleisesti tunnettu ritariluokka. On huomattava, etteivät ritarit olleet lähes koko aikana sitä, miksi heidät nykyisin mielletään. He olivat yksinkertaisesti kuninkaan vasallin palkkasotureita, taistelun ammattilaisia, eivät ylimyksiä.

He harjoittelivat rauhan aikana yleensä koko päivän, koska se oli heidän ammattinsa ja olivat sitä kertaluokkaa sotureita, että nykyset kokeelliset argeologit ovat alkaneet pitää joitakin aikaisemmin mielikuvituksellisina pidettyjä tarinoita totena: He todella saattoivat taistella useita tunteja päivässä, piirityksissä useina päivinä peräkkäin, se on harjaantuneelle mahdollista.

Minkälainen oli siis sodan ammattilaisen aseistus? Ensinäkin hänen pääasiallinen aseensa ei ollut miekka, vaan se oli enemmänkin arvomerkki. Ensisijainen sota-ase oli peitsi. Teräväkärkinen pitkä keihäs, jolle hän sai suunnattoman vauhdin hevosen selässä rynnäköidessään. Hevosen paino nopeus antoivat peitselle tarpeeksi voimaa mennäkseen läpi mistä tahansa tuon ajan panssarista, mukaan lukien kokovartalo levyhaarniska.

Mutta entäpä miekka? Leveäteräinen ja kärkeä kohti suippeneva. Miksi? Jalan taistellessaan ritarin ainoa järkevä teko oli pistää viholliset pois pelistä. Ensimmäiseksi se antoi panssarinläpäisyn, esim rengashaarniskassa piston kärki osuu yhteen tai korkeintaan muutamaan renkaaseen, jotka sen täytyy murtaa. Lyönnillä alue on suurempi ja siten panssarinläpäisy heikompi. Toiseksi se antoi ulottuvuuden, eli lyönnin etäisyys on miekan pituus käsien pituus, kun taas pisto työntyy ylimääräisen puoli metriä eteenpäin miekkailijan nojautuessa sen taakse. Kolmanneksi se oli nopeampi suorittaa, eli antoi vastustajalle vähemmän aikaa vastatoimiin. Ja viimeiseksi, se ei 'avannut' puolustusta, eli miekka ei siirtynyt pois vastustajan ja miekkailijan välistä.

Japanilaisilla oli (ja on yhä) muutama hieno tekniikka näiden 'puutteiden' korjaamiseksi, joskin olen vahvasti sitä mieltä, että olympia tason miekkailijan ja kuuden danin kendokan taistelu olisi silti tasaraha kertoimet vedonlyönnissä.

Mutta miksi miekka sitten oli vielä leveä? Miksei se ollut täysin pistoon suunniteltu, kuten myöhemmin ilmaantuneet kalvat ja floretit? Tämä johtui siitä, että pistolla oli kaksi heikkoutta. Yksi oli sen vaikeus läpäistä kiinteää metalli levyä. Ei lyöntikään sitä läpäissyt, mutta koska siinä terän nopeus oli suurempi, sillä oli paremmat mahdollisuudet hajoittaa tai lommouttaa panssaria. Toinen, paljon tärkeämpi syy oli tämä: Pistoa on vaikea, jollei mahdoton toteuttaa hevosen selästä.

Niin ritari tarvitsi kaksois käyttö aseen aina 1400 luvulle asti. Silloin, hyvin lyhyeksi aikaa pisto jäi jälkeen. Ritari oli viimeinkin panssaroitu täysin pistoa vastaan, jolloin hän saattoi lähitaisteluun siirryttäessä käyttää hirvittävän kokoisia miekkoja, joiden heilautukseen kului paljon aikaa ja vaati kaksi kättä. Zweihander esimerkiksi painoi 40 vanhaa naulaa, noin 18 kg. Jos se laitetaan tuonne aikaisempaan kineettiseen voiman kaavaan saadaan 18*1*1=18. Siis tavallisen miekan pisto 12,5 lyönti 8 ja Zweihanderin panssarinläpäisyarvo 18! Ainoa, joka saattoi ritaria uhata, oli toinen ritari samoin aseistautuneena.

Mutta sitten tuli ruuti. Musketit pudottivat ritarit jalustaltaan ja taas miekat kehittyivät täysin loogisesti. Koska yleissoturi, joka saattoi ratsastaa ja taistella jalan, eli ritari hävisi, tilalle tuli erikoistumista. Ratsuväki muuttui vain yhdeksi joukko-osastoksi ja koska ratsun selästä ei todellakaan voi pistää, oli edullisempaa saada aikaan nopea, vain ratsun selästä käytettävä ase: Sapeli. Yksiteräinen, vain lyöntiin suunniteltu ja kevyt ja nopeasti iskevä. Jälleen perusfysiikkaa, jos energia on muotoa k=mv^2 niin nopeutta on parempi kasvattaa, kuin massaa sillä jokainen nopeuden tuplaus tuo nelinkertaisesti energiaa.

Jalan taistelevilla miekka, jos sitä enää edes kannettiin, puolestaan oli puhdas pistomiekka, muistele vaikka kuninkaan musketöörejä á la Kolme Muskettisoturia.

Näistä syistä on melkein mahdoton uskoa jonkin joukko-osaston olevan niin typerä, että hankkii jalkaväelleen kahdenkäden miekat. Muutoinkin kilvistä ei ole luovuttu ennen ruudin keksimistä, esimerkiksi Kaarle Suuren ja Alfdred Suuren joukoilla oli kilvet, samoin kuin Konstanilla ja ristiritareilla. Lisäksi puhut 'raskaista' miekoista. Oletko ihan varma, ettei kyseessä ole kelttien miekat, joista myöhemmin kehittyi englantilainen pitkämiekka, 'Longsword'? Se oli yhdenkäden ase.

Jaa niin, mainitsin amputaatiot vammana, en hoitomuotona.

Durandal kirjoitti:

Katsotaampa asiaa hivenen toisin. Keskiajalla, suunnilleen Kaarle Suuresta aina Satavuotisen sodan loppuun, noin 800 vuoden ajan, taisteluja hallitsi raskas ratsuväki, eli yleisesti tunnettu ritariluokka. On huomattava, etteivät ritarit olleet lähes koko aikana sitä, miksi heidät nykyisin mielletään. He olivat yksinkertaisesti kuninkaan vasallin palkkasotureita, taistelun ammattilaisia, eivät ylimyksiä.

He harjoittelivat rauhan aikana yleensä koko päivän, koska se oli heidän ammattinsa ja olivat sitä kertaluokkaa sotureita, että nykyset kokeelliset argeologit ovat alkaneet pitää joitakin aikaisemmin mielikuvituksellisina pidettyjä tarinoita totena: He todella saattoivat taistella useita tunteja päivässä, piirityksissä useina päivinä peräkkäin, se on harjaantuneelle mahdollista.

Minkälainen oli siis sodan ammattilaisen aseistus? Ensinäkin hänen pääasiallinen aseensa ei ollut miekka, vaan se oli enemmänkin arvomerkki. Ensisijainen sota-ase oli peitsi. Teräväkärkinen pitkä keihäs, jolle hän sai suunnattoman vauhdin hevosen selässä rynnäköidessään. Hevosen paino nopeus antoivat peitselle tarpeeksi voimaa mennäkseen läpi mistä tahansa tuon ajan panssarista, mukaan lukien kokovartalo levyhaarniska.

Mutta entäpä miekka? Leveäteräinen ja kärkeä kohti suippeneva. Miksi? Jalan taistellessaan ritarin ainoa järkevä teko oli pistää viholliset pois pelistä. Ensimmäiseksi se antoi panssarinläpäisyn, esim rengashaarniskassa piston kärki osuu yhteen tai korkeintaan muutamaan renkaaseen, jotka sen täytyy murtaa. Lyönnillä alue on suurempi ja siten panssarinläpäisy heikompi. Toiseksi se antoi ulottuvuuden, eli lyönnin etäisyys on miekan pituus käsien pituus, kun taas pisto työntyy ylimääräisen puoli metriä eteenpäin miekkailijan nojautuessa sen taakse. Kolmanneksi se oli nopeampi suorittaa, eli antoi vastustajalle vähemmän aikaa vastatoimiin. Ja viimeiseksi, se ei 'avannut' puolustusta, eli miekka ei siirtynyt pois vastustajan ja miekkailijan välistä.

Japanilaisilla oli (ja on yhä) muutama hieno tekniikka näiden 'puutteiden' korjaamiseksi, joskin olen vahvasti sitä mieltä, että olympia tason miekkailijan ja kuuden danin kendokan taistelu olisi silti tasaraha kertoimet vedonlyönnissä.

Mutta miksi miekka sitten oli vielä leveä? Miksei se ollut täysin pistoon suunniteltu, kuten myöhemmin ilmaantuneet kalvat ja floretit? Tämä johtui siitä, että pistolla oli kaksi heikkoutta. Yksi oli sen vaikeus läpäistä kiinteää metalli levyä. Ei lyöntikään sitä läpäissyt, mutta koska siinä terän nopeus oli suurempi, sillä oli paremmat mahdollisuudet hajoittaa tai lommouttaa panssaria. Toinen, paljon tärkeämpi syy oli tämä: Pistoa on vaikea, jollei mahdoton toteuttaa hevosen selästä.

Niin ritari tarvitsi kaksois käyttö aseen aina 1400 luvulle asti. Silloin, hyvin lyhyeksi aikaa pisto jäi jälkeen. Ritari oli viimeinkin panssaroitu täysin pistoa vastaan, jolloin hän saattoi lähitaisteluun siirryttäessä käyttää hirvittävän kokoisia miekkoja, joiden heilautukseen kului paljon aikaa ja vaati kaksi kättä. Zweihander esimerkiksi painoi 40 vanhaa naulaa, noin 18 kg. Jos se laitetaan tuonne aikaisempaan kineettiseen voiman kaavaan saadaan 18*1*1=18. Siis tavallisen miekan pisto 12,5 lyönti 8 ja Zweihanderin panssarinläpäisyarvo 18! Ainoa, joka saattoi ritaria uhata, oli toinen ritari samoin aseistautuneena.

Mutta sitten tuli ruuti. Musketit pudottivat ritarit jalustaltaan ja taas miekat kehittyivät täysin loogisesti. Koska yleissoturi, joka saattoi ratsastaa ja taistella jalan, eli ritari hävisi, tilalle tuli erikoistumista. Ratsuväki muuttui vain yhdeksi joukko-osastoksi ja koska ratsun selästä ei todellakaan voi pistää, oli edullisempaa saada aikaan nopea, vain ratsun selästä käytettävä ase: Sapeli. Yksiteräinen, vain lyöntiin suunniteltu ja kevyt ja nopeasti iskevä. Jälleen perusfysiikkaa, jos energia on muotoa k=mv^2 niin nopeutta on parempi kasvattaa, kuin massaa sillä jokainen nopeuden tuplaus tuo nelinkertaisesti energiaa.

Jalan taistelevilla miekka, jos sitä enää edes kannettiin, puolestaan oli puhdas pistomiekka, muistele vaikka kuninkaan musketöörejä á la Kolme Muskettisoturia.

Näistä syistä on melkein mahdoton uskoa jonkin joukko-osaston olevan niin typerä, että hankkii jalkaväelleen kahdenkäden miekat. Muutoinkin kilvistä ei ole luovuttu ennen ruudin keksimistä, esimerkiksi Kaarle Suuren ja Alfdred Suuren joukoilla oli kilvet, samoin kuin Konstanilla ja ristiritareilla. Lisäksi puhut 'raskaista' miekoista. Oletko ihan varma, ettei kyseessä ole kelttien miekat, joista myöhemmin kehittyi englantilainen pitkämiekka, 'Longsword'? Se oli yhdenkäden ase.

Jaa niin, mainitsin amputaatiot vammana, en hoitomuotona.

Lue lisää

Levyhaarniskaa vastaan toimi silloin vielä epäluotettavan ja kömpelön ruutiaseen lisäksi myös sotavasara, jonka terävä, hakkumainen piikki pystyi puhkaisemaan metallilevyn ja siten aiheuttamaan vakavia vammoja.

Mutta kahden käden miekkoja jalkaväellä käytettiin esim. keihäsrivistöjen murskaamiseen. Kyseisellä joukolla ei ollut tarkoituksena hyökätä, vaan särkeä yleensä huonosti valmistettuja keihäitä suurilla, pyyhkäisevillä iskuilla ja vetäytyä ratsuväen tieltä.

Durandal kirjoitti:

Katsotaampa asiaa hivenen toisin. Keskiajalla, suunnilleen Kaarle Suuresta aina Satavuotisen sodan loppuun, noin 800 vuoden ajan, taisteluja hallitsi raskas ratsuväki, eli yleisesti tunnettu ritariluokka. On huomattava, etteivät ritarit olleet lähes koko aikana sitä, miksi heidät nykyisin mielletään. He olivat yksinkertaisesti kuninkaan vasallin palkkasotureita, taistelun ammattilaisia, eivät ylimyksiä.

He harjoittelivat rauhan aikana yleensä koko päivän, koska se oli heidän ammattinsa ja olivat sitä kertaluokkaa sotureita, että nykyset kokeelliset argeologit ovat alkaneet pitää joitakin aikaisemmin mielikuvituksellisina pidettyjä tarinoita totena: He todella saattoivat taistella useita tunteja päivässä, piirityksissä useina päivinä peräkkäin, se on harjaantuneelle mahdollista.

Minkälainen oli siis sodan ammattilaisen aseistus? Ensinäkin hänen pääasiallinen aseensa ei ollut miekka, vaan se oli enemmänkin arvomerkki. Ensisijainen sota-ase oli peitsi. Teräväkärkinen pitkä keihäs, jolle hän sai suunnattoman vauhdin hevosen selässä rynnäköidessään. Hevosen paino nopeus antoivat peitselle tarpeeksi voimaa mennäkseen läpi mistä tahansa tuon ajan panssarista, mukaan lukien kokovartalo levyhaarniska.

Mutta entäpä miekka? Leveäteräinen ja kärkeä kohti suippeneva. Miksi? Jalan taistellessaan ritarin ainoa järkevä teko oli pistää viholliset pois pelistä. Ensimmäiseksi se antoi panssarinläpäisyn, esim rengashaarniskassa piston kärki osuu yhteen tai korkeintaan muutamaan renkaaseen, jotka sen täytyy murtaa. Lyönnillä alue on suurempi ja siten panssarinläpäisy heikompi. Toiseksi se antoi ulottuvuuden, eli lyönnin etäisyys on miekan pituus käsien pituus, kun taas pisto työntyy ylimääräisen puoli metriä eteenpäin miekkailijan nojautuessa sen taakse. Kolmanneksi se oli nopeampi suorittaa, eli antoi vastustajalle vähemmän aikaa vastatoimiin. Ja viimeiseksi, se ei 'avannut' puolustusta, eli miekka ei siirtynyt pois vastustajan ja miekkailijan välistä.

Japanilaisilla oli (ja on yhä) muutama hieno tekniikka näiden 'puutteiden' korjaamiseksi, joskin olen vahvasti sitä mieltä, että olympia tason miekkailijan ja kuuden danin kendokan taistelu olisi silti tasaraha kertoimet vedonlyönnissä.

Mutta miksi miekka sitten oli vielä leveä? Miksei se ollut täysin pistoon suunniteltu, kuten myöhemmin ilmaantuneet kalvat ja floretit? Tämä johtui siitä, että pistolla oli kaksi heikkoutta. Yksi oli sen vaikeus läpäistä kiinteää metalli levyä. Ei lyöntikään sitä läpäissyt, mutta koska siinä terän nopeus oli suurempi, sillä oli paremmat mahdollisuudet hajoittaa tai lommouttaa panssaria. Toinen, paljon tärkeämpi syy oli tämä: Pistoa on vaikea, jollei mahdoton toteuttaa hevosen selästä.

Niin ritari tarvitsi kaksois käyttö aseen aina 1400 luvulle asti. Silloin, hyvin lyhyeksi aikaa pisto jäi jälkeen. Ritari oli viimeinkin panssaroitu täysin pistoa vastaan, jolloin hän saattoi lähitaisteluun siirryttäessä käyttää hirvittävän kokoisia miekkoja, joiden heilautukseen kului paljon aikaa ja vaati kaksi kättä. Zweihander esimerkiksi painoi 40 vanhaa naulaa, noin 18 kg. Jos se laitetaan tuonne aikaisempaan kineettiseen voiman kaavaan saadaan 18*1*1=18. Siis tavallisen miekan pisto 12,5 lyönti 8 ja Zweihanderin panssarinläpäisyarvo 18! Ainoa, joka saattoi ritaria uhata, oli toinen ritari samoin aseistautuneena.

Mutta sitten tuli ruuti. Musketit pudottivat ritarit jalustaltaan ja taas miekat kehittyivät täysin loogisesti. Koska yleissoturi, joka saattoi ratsastaa ja taistella jalan, eli ritari hävisi, tilalle tuli erikoistumista. Ratsuväki muuttui vain yhdeksi joukko-osastoksi ja koska ratsun selästä ei todellakaan voi pistää, oli edullisempaa saada aikaan nopea, vain ratsun selästä käytettävä ase: Sapeli. Yksiteräinen, vain lyöntiin suunniteltu ja kevyt ja nopeasti iskevä. Jälleen perusfysiikkaa, jos energia on muotoa k=mv^2 niin nopeutta on parempi kasvattaa, kuin massaa sillä jokainen nopeuden tuplaus tuo nelinkertaisesti energiaa.

Jalan taistelevilla miekka, jos sitä enää edes kannettiin, puolestaan oli puhdas pistomiekka, muistele vaikka kuninkaan musketöörejä á la Kolme Muskettisoturia.

Näistä syistä on melkein mahdoton uskoa jonkin joukko-osaston olevan niin typerä, että hankkii jalkaväelleen kahdenkäden miekat. Muutoinkin kilvistä ei ole luovuttu ennen ruudin keksimistä, esimerkiksi Kaarle Suuren ja Alfdred Suuren joukoilla oli kilvet, samoin kuin Konstanilla ja ristiritareilla. Lisäksi puhut 'raskaista' miekoista. Oletko ihan varma, ettei kyseessä ole kelttien miekat, joista myöhemmin kehittyi englantilainen pitkämiekka, 'Longsword'? Se oli yhdenkäden ase.

Jaa niin, mainitsin amputaatiot vammana, en hoitomuotona.

Lue lisää

"Rengaspanssareita", niitten modernia muotoa, käytetään edelleen lihan leikkaamoissa suojaamassa viilloilta käsiä ja kylkeä.

Olen kerran nähnyt millaista jälkeä syntyy kun mies kaatuu laatikon sivua vasten silmukkaliivissä ja se puree läpi paidan ja työtakin ihoon.

Kun kuvittelee että joku olisi lyönyt tätä miestä lyömämiekalla samaan paikkaan, jälki luultavasti olisi ollut vielä pahempaa.

liittäisin tähän viellä että jos ratsuväki olisi survaissut miekan viholliseen olisi aina voinut käydä niin että se jää kiinni luiden väliin.

yleisesti kiinnostun kirjoitti:

liittäisin tähän viellä että jos ratsuväki olisi survaissut miekan viholliseen olisi aina voinut käydä niin että se jää kiinni luiden väliin.

"liittäisin tähän viellä että jos ratsuväki olisi survaissut miekan viholliseen olisi aina voinut käydä niin että se jää kiinni luiden väliin"

Ratsumiehenhän paha mennä pistämään jalkamiestä jos liikkuu hevosensa kanssa vauhdilla eteenpäin, miekallahan takanaan hevosen ja ratsastajan paino ja vauhti eli uppoaisi varmasti läpi uhrista jonka jälkeen koko hevosen liike-energia kohdistuisi siihen miekkaan ja sitä pitelevään käteen jonka jatkona roikkuisi lävistetty vastustajan jalkamies.

Tämä siis silloin jos pistää suht suoraan eteenpäin hevosen kulkusuuntaan nähden. Olisi jo niin kova äkkipysäys että lähtisi miekka käsistä tai sitten ulaani satulasta.

Durandal kirjoitti:

Katsotaampa asiaa hivenen toisin. Keskiajalla, suunnilleen Kaarle Suuresta aina Satavuotisen sodan loppuun, noin 800 vuoden ajan, taisteluja hallitsi raskas ratsuväki, eli yleisesti tunnettu ritariluokka. On huomattava, etteivät ritarit olleet lähes koko aikana sitä, miksi heidät nykyisin mielletään. He olivat yksinkertaisesti kuninkaan vasallin palkkasotureita, taistelun ammattilaisia, eivät ylimyksiä.

He harjoittelivat rauhan aikana yleensä koko päivän, koska se oli heidän ammattinsa ja olivat sitä kertaluokkaa sotureita, että nykyset kokeelliset argeologit ovat alkaneet pitää joitakin aikaisemmin mielikuvituksellisina pidettyjä tarinoita totena: He todella saattoivat taistella useita tunteja päivässä, piirityksissä useina päivinä peräkkäin, se on harjaantuneelle mahdollista.

Minkälainen oli siis sodan ammattilaisen aseistus? Ensinäkin hänen pääasiallinen aseensa ei ollut miekka, vaan se oli enemmänkin arvomerkki. Ensisijainen sota-ase oli peitsi. Teräväkärkinen pitkä keihäs, jolle hän sai suunnattoman vauhdin hevosen selässä rynnäköidessään. Hevosen paino nopeus antoivat peitselle tarpeeksi voimaa mennäkseen läpi mistä tahansa tuon ajan panssarista, mukaan lukien kokovartalo levyhaarniska.

Mutta entäpä miekka? Leveäteräinen ja kärkeä kohti suippeneva. Miksi? Jalan taistellessaan ritarin ainoa järkevä teko oli pistää viholliset pois pelistä. Ensimmäiseksi se antoi panssarinläpäisyn, esim rengashaarniskassa piston kärki osuu yhteen tai korkeintaan muutamaan renkaaseen, jotka sen täytyy murtaa. Lyönnillä alue on suurempi ja siten panssarinläpäisy heikompi. Toiseksi se antoi ulottuvuuden, eli lyönnin etäisyys on miekan pituus käsien pituus, kun taas pisto työntyy ylimääräisen puoli metriä eteenpäin miekkailijan nojautuessa sen taakse. Kolmanneksi se oli nopeampi suorittaa, eli antoi vastustajalle vähemmän aikaa vastatoimiin. Ja viimeiseksi, se ei 'avannut' puolustusta, eli miekka ei siirtynyt pois vastustajan ja miekkailijan välistä.

Japanilaisilla oli (ja on yhä) muutama hieno tekniikka näiden 'puutteiden' korjaamiseksi, joskin olen vahvasti sitä mieltä, että olympia tason miekkailijan ja kuuden danin kendokan taistelu olisi silti tasaraha kertoimet vedonlyönnissä.

Mutta miksi miekka sitten oli vielä leveä? Miksei se ollut täysin pistoon suunniteltu, kuten myöhemmin ilmaantuneet kalvat ja floretit? Tämä johtui siitä, että pistolla oli kaksi heikkoutta. Yksi oli sen vaikeus läpäistä kiinteää metalli levyä. Ei lyöntikään sitä läpäissyt, mutta koska siinä terän nopeus oli suurempi, sillä oli paremmat mahdollisuudet hajoittaa tai lommouttaa panssaria. Toinen, paljon tärkeämpi syy oli tämä: Pistoa on vaikea, jollei mahdoton toteuttaa hevosen selästä.

Niin ritari tarvitsi kaksois käyttö aseen aina 1400 luvulle asti. Silloin, hyvin lyhyeksi aikaa pisto jäi jälkeen. Ritari oli viimeinkin panssaroitu täysin pistoa vastaan, jolloin hän saattoi lähitaisteluun siirryttäessä käyttää hirvittävän kokoisia miekkoja, joiden heilautukseen kului paljon aikaa ja vaati kaksi kättä. Zweihander esimerkiksi painoi 40 vanhaa naulaa, noin 18 kg. Jos se laitetaan tuonne aikaisempaan kineettiseen voiman kaavaan saadaan 18*1*1=18. Siis tavallisen miekan pisto 12,5 lyönti 8 ja Zweihanderin panssarinläpäisyarvo 18! Ainoa, joka saattoi ritaria uhata, oli toinen ritari samoin aseistautuneena.

Mutta sitten tuli ruuti. Musketit pudottivat ritarit jalustaltaan ja taas miekat kehittyivät täysin loogisesti. Koska yleissoturi, joka saattoi ratsastaa ja taistella jalan, eli ritari hävisi, tilalle tuli erikoistumista. Ratsuväki muuttui vain yhdeksi joukko-osastoksi ja koska ratsun selästä ei todellakaan voi pistää, oli edullisempaa saada aikaan nopea, vain ratsun selästä käytettävä ase: Sapeli. Yksiteräinen, vain lyöntiin suunniteltu ja kevyt ja nopeasti iskevä. Jälleen perusfysiikkaa, jos energia on muotoa k=mv^2 niin nopeutta on parempi kasvattaa, kuin massaa sillä jokainen nopeuden tuplaus tuo nelinkertaisesti energiaa.

Jalan taistelevilla miekka, jos sitä enää edes kannettiin, puolestaan oli puhdas pistomiekka, muistele vaikka kuninkaan musketöörejä á la Kolme Muskettisoturia.

Näistä syistä on melkein mahdoton uskoa jonkin joukko-osaston olevan niin typerä, että hankkii jalkaväelleen kahdenkäden miekat. Muutoinkin kilvistä ei ole luovuttu ennen ruudin keksimistä, esimerkiksi Kaarle Suuren ja Alfdred Suuren joukoilla oli kilvet, samoin kuin Konstanilla ja ristiritareilla. Lisäksi puhut 'raskaista' miekoista. Oletko ihan varma, ettei kyseessä ole kelttien miekat, joista myöhemmin kehittyi englantilainen pitkämiekka, 'Longsword'? Se oli yhdenkäden ase.

Jaa niin, mainitsin amputaatiot vammana, en hoitomuotona.

Lue lisää

"On huomattava, etteivät ritarit olleet lähes koko aikana sitä, miksi heidät nykyisin mielletään. He olivat yksinkertaisesti kuninkaan vasallin palkkasotureita, taistelun ammattilaisia, eivät ylimyksiä."

Minä olen lukenut että Aateli jakautui kahtia: alhaisaateliin ja ylhäisaateliin. Alhaisaateliin kuuluvat asemiehet ja ritarit; ylhäisaateliin puolestaan arvonimellinen aateli - vapaaherrat, markiisit, kreivit, ruhtinaat, herttuat, suuriruhtinaat, kuninkaat ja keisari

.Erona aatelisten välillä oli maanomistus. Ylhäisaateli omisti maata ja oli vapaata kun taas maaton alhaisaateli ritarit joutuivat palvelemaan herraansa. Joissakin tapauksissa ritareilla oli jopa palvelusvelvollisuus. Lisäksi herralla oli tuomio,- ja kuritusvalta näihin. Toisaalta herra oli myös velvollinen elättämään heidät jos nämä joutuivat vaikeuksiin.

ylhäiset alhaiset kirjoitti:

"On huomattava, etteivät ritarit olleet lähes koko aikana sitä, miksi heidät nykyisin mielletään. He olivat yksinkertaisesti kuninkaan vasallin palkkasotureita, taistelun ammattilaisia, eivät ylimyksiä."

Minä olen lukenut että Aateli jakautui kahtia: alhaisaateliin ja ylhäisaateliin. Alhaisaateliin kuuluvat asemiehet ja ritarit; ylhäisaateliin puolestaan arvonimellinen aateli - vapaaherrat, markiisit, kreivit, ruhtinaat, herttuat, suuriruhtinaat, kuninkaat ja keisari

.Erona aatelisten välillä oli maanomistus. Ylhäisaateli omisti maata ja oli vapaata kun taas maaton alhaisaateli ritarit joutuivat palvelemaan herraansa. Joissakin tapauksissa ritareilla oli jopa palvelusvelvollisuus. Lisäksi herralla oli tuomio,- ja kuritusvalta näihin. Toisaalta herra oli myös velvollinen elättämään heidät jos nämä joutuivat vaikeuksiin.

Lue lisää

Myös ylhäisaateli oli vasalleja, joskus jopa kuninkaat toisilleen. Ritariksi lyötiin, eli se yleensä edellytti sotapalvelusta tai ainakin sotilaspalvelusta.

Alemmat ritarit saivat yleensä maanomistusta palkkiokseen, ylemmät suuriakin läänityksiä.

Hyvä aateliton sotilas saattoi saada nimityksen aatelismieheksi ja lyömisen ritariksi. Tätä tapahtui aika paljon nykyisen Suomenkin aluieella vielä 1600-luvulla, kun aatelistoa oli vähän.