Hei,
Olen 22 vuotias nuori mies. Haluaisin kysyä että onko normaalia että nyt melkein 3 vuoden olen kärsinyt elämästäni kokonaan onnellisuus on loppunut
Tuntuu kuin elämä missä eletään on pysähtynyt näin nuorena aika menee liian nopeasti päivät menee liian nopeasti
Tuntuu siltä että aivot eivät enää aktivoidu samalla lailla kuin aina ennen ja tuntuu siltä että en pysty pitää tunteitani kurisa
Olen laiminlyönyt sekä itseäni että läheisetkin huonolla käyttökselläni
Olen ollut epäsosiaalinen ihminen kuin pelkkään että muut haukkua minua jos puhun tuntuu siltä että minulle ei ole elämässäni aikana opettu sosiaalisia taitoja vaikka olen käynyt päiväkoti, peruskoulu, lukio vaikka siitä on jo 4 vuotta kuin olen viimeksi opiskelut , silti olen aina ollut liian ujo tai liian tarkkaa siitä että miten puhun että muut eivät nauraisia minulle.
Olen ollut elämässäni suurin osa ajastani ollut semmoine ihminen joka koko aja kehittää itsellensä pään sisällä suunnitelmia ja keskusteluja pään sisällä
mutta en koskaan jaa kenellekään minun murheitani tai minun hauskat jutut koska pelkkään niitä pidetään lapsillesena ja mietin haluan hengaillaan minun ikätovereiten kanssa tuntuu siltä että aivoni on jäännyt lapsuuteni mutta saatan toki olla väärässäkin,
Olen oppinut sen elämässäni että koskaan ei saa mietiää mitä muut ajattele susta vaan täyttyy aina olla oma itsensä vaikka toitotteleen itselleni tämän asian silti tämä asia ei edistyy minun kehittykseen et uskallan vihdoin saada käsittämätön voiman ja voittaa itseäni .
Chätti kuulostaanko iha hullulta?
Tai et kamppailisin isojen mielenterveyden ongelmien kanssa?
Mitä mieltä olette?
Olen 22 vuotias nuori mies. Haluaisin kysyä että onko normaalia että nyt melkein 3 vuoden olen kärsinyt elämästäni kokonaan onnellisuus on loppunut
Tuntuu kuin elämä missä eletään on pysähtynyt näin nuorena aika menee liian nopeasti päivät menee liian nopeasti
Tuntuu siltä että aivot eivät enää aktivoidu samalla lailla kuin aina ennen ja tuntuu siltä että en pysty pitää tunteitani kurisa
Olen laiminlyönyt sekä itseäni että läheisetkin huonolla käyttökselläni
Olen ollut epäsosiaalinen ihminen kuin pelkkään että muut haukkua minua jos puhun tuntuu siltä että minulle ei ole elämässäni aikana opettu sosiaalisia taitoja vaikka olen käynyt päiväkoti, peruskoulu, lukio vaikka siitä on jo 4 vuotta kuin olen viimeksi opiskelut , silti olen aina ollut liian ujo tai liian tarkkaa siitä että miten puhun että muut eivät nauraisia minulle.
Olen ollut elämässäni suurin osa ajastani ollut semmoine ihminen joka koko aja kehittää itsellensä pään sisällä suunnitelmia ja keskusteluja pään sisällä
mutta en koskaan jaa kenellekään minun murheitani tai minun hauskat jutut koska pelkkään niitä pidetään lapsillesena ja mietin haluan hengaillaan minun ikätovereiten kanssa tuntuu siltä että aivoni on jäännyt lapsuuteni mutta saatan toki olla väärässäkin,
Olen oppinut sen elämässäni että koskaan ei saa mietiää mitä muut ajattele susta vaan täyttyy aina olla oma itsensä vaikka toitotteleen itselleni tämän asian silti tämä asia ei edistyy minun kehittykseen et uskallan vihdoin saada käsittämätön voiman ja voittaa itseäni .
Chätti kuulostaanko iha hullulta?
Tai et kamppailisin isojen mielenterveyden ongelmien kanssa?
Mitä mieltä olette?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.